torstai 25. toukokuuta 2023

Annie Ernaux ja Auli Viitala luokkaerojen tarkastelijoina

 



”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotain sosiologian ja historian väliltä.”
Näin ranskalainen Annie Ernaux pohtii omaa kirjoitustyyliään. Hän pyrkii kahdessa pienoisromaanissaan tarkastelemaan vanhempiaan ja omaa suhdettaan heihin yhteiskunnallisena ilmiönä ja ikään kuin etäämpää tarkastellen. Helppoahan se ei ole.

Koetan olla näkemättä äidin väkivaltaisuutta, hellyydenpuuuskia ja moittimista pelkkinä yksilöllisinä piirteinä ja tarkastella niitä myös vasten hänen taustaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. Tällainen kirjoitustapa, joka mielestäni tavoittaa jotakin totuudesta, auttaa minua hahmottamaan taustoja ja pääsemään ulos omakohtaisten muistojen pimeästä yksinäisyydestä. Tunnen silti, miten jokin sisälläni haraa vastaan ja  haluaisi säilyttää äidistä puhtaasti tunnepitoisia kuvia, lämpöä ja kyyneleitä, ilman että lataan niihin laajempia merkityksiä. 

Molemmat teokset on kirjoitettu vanhemman kuoleman jälkeen. Isän elämää tarkasteleva La place on vuodelta 1983, äidin ja tyttären suhteeseen keskittyvä Une femme vuodelta 1987. Suomeksi nämä teokset julkaistiin yhtenä kirjana Isästä/Äidistä vuonna 2022. 

Kirjojen pääteema on luokkaerot. Vanhemmat kohosivat tehdastyöläisistä kauppiaiksi ja tyttären nousu yliopisto-opiskelijaksi oli sitäkin isompi.
Vanhemmat olivat sekä ylpeitä lahjakkaasta tyttärestään, että jopa arastelivat tätä ja pitivät luokkavihollisena.
No tottakai. Kyllä näin kriittisesti tarkkailevan tyttären on täytynyt olla myös rasittava. Tämä on siis oma huomioni, ei Ernauxin, ja ihan kuin puhuisin vähän myös itsestäni. 


Annie huomaa hyvin pian, että hänen koulukavereittensa kotona puhutaan lempeästi, käyttäydytään hienotunteisesti ja laitetaan hyvää ruokaa, kun taas hänen kotonaan mäkätetään, tiuskitaan ja mäiskitään, ja syödään mitä sattuu. Hän huomaa eron puhetavassa ja pukeutumisessa. Tietysti hän häpeää ja häpeää häpeämistään. Koska vanhemmat ovat astuneet pykälän ylemmäs yhteiskuntaluokissa, he ovat hieman ulkopuolisia kaikkialla. Isä väistelee ja äiti käyttäytyy kodin ulkopuolella mielistelevästi.
"Hän iskosti minuun syvän arvottomuuden tunteen (sen hälventämiseen tarvitaan varmaan vielä yksi sukupolvi)." 

Ernauxin kirjaa lukiessa hätkähdin: minähän olen juuri lukenut tätä samaa, aivan samalla tyylillä kirjoitettuna Édouard Louisilta. Hänen kirjansa Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset ovat kuin Ernauxin kirjojen päivitystä meidän ajallemme. Äiti-kirja on lempeämpi kuin Ernauxin vastaava, Louisin äitihän on elossa, joten oli hyvä valinta kirjoittaa kaunis kirja äidille.
Mietin, miten suhtautua tähän samanlaisuuteen. Louis on kertonut hengenheimolaisuudestaan Ernauxiin ja miten on pitänyt häntä esikuvanaan, joten mikäpä siinä sitten.

 


Luin myös Auli Viitalan kirjan Elämäni kansalaisena. Sitä lukiessa minua alkoi kyllästyttää nämä nykyään kovasti esillä olevat luokkaerojen korostamiset.
Liittyvätkö nämä pohdinnat intersektionaaliseen jaotteluun?

On ihan hyvä tietää, miten itseä köyhemmät ja varakkaammat elävät. On myös tärkeää kehittää yhteiskuntaa tasa-arvon suuntaan ja yrittää kaikin voimin pitää sitä sellaisena, että ketään ei jätetä.
Mutta eikö olisi parempi keskittyä siihen mikä on yhteistä kuin korostaa yhä tarkempia eroja ja tyytymättömyyttä?
On aivan turha mennä siihen kilpailuun, kuka kärsii eniten, koska siinä ei ole voittajaa.

Kun köyhän perheen lapsi lähtee opiskelemaan, hän ei saa tukea kotoaan, mutta ei häneltä myöskään odoteta mitään. Hän on ylemmän sosiaaliluokan lasta vapaampi valitsemaan oman tiensä. Tiedän akateemisen perheen lapsia, joiden oletetaan itsestäänselvästi valitsevan saman tai paremman koulutuksen kuin vanhempansa. Tämä oletus on lapselle vapautta rajoittava rasite. Puhutaan, että voihan sitä tehdä myyjän tai lehdenjakajan hommia opiskeluaikoina ajattelematta että se on monen varsinainen työ, ei mikään välivaihe. Tällainen puhe on väheksyvää. Jos me haluamme nuortemme valitsevan koulutuksen tavalliseen ammattiin eikä pyrkivän tositv-julkkiksiksi, niin meidän on arvostettava kaikkia yhteiskuntaa ylläpitäviä ja erittäin tärkeitä ammatteja, kuten rakentajan, siivoojan ja hoitajan.     

 
Niin virkistävästi kuin Viitala käsitteleekin luokkakysymystä, en pidä siitä, miten hän vinoilee tekstissään vähän väliä keskiluokalle. Se ei ole minusta reilua. Keskiluokkahan pitää yllä hyvinvointia, josta riittää myös niiden tukemiseen jotka eivät itse pysty ansaitsemaan elantoaan.  

Se vain, että toiselle pokka tulee kuin itsestään. Sekin on luokkakysymys. On helppo neuvotella, jos tuntee olevansa kenen tahansa kanssa samalla tasolla. Ja vielä helpompaa se on, jos kokee olevansa ylempänä. Status antaa näkymätöntä, epämuodollista ja ansaitsematonta valtaa. Se on sitä, mitä sanotaan pokaksi ja samalla nimetään yksilön ominaisuudeksi. Kun jätetään huomiotta sen luokkaluonne , se muuttuu jälleen yhdeksi niistä asioista, jotka yksilön pitää itse jumpata vahvaksi. Egon optimointia. Hyi hitto!
Keskiluokalla on myös pokkavaltaa yllin kyllin. Myös sen säilyttämiseksi on hyvä pitää selvää rajaa työväenluokkaan. Olisi iso häviö keskiluokalle, jos luokkia ei oikeasti olisi. 


Viitala kertoo Ernauxin ja Louisin tapaan yhteiskuntaluokista oman elämänsä kautta. Hän on tippunut taloudellisesti keskiluokasta sairastumisensa myötä, mutta toteaa, että onhan luokka paljon muutakin kuin rahatilanne. Se on kulttuurista ryhmäytymistä ja ihminen saattaa kuulua yhtä aikaa eri luokkiin tai olla tunnistamatta ja ajattelematta omaa asemaansa. 
Viitala osaa taustansa ansiosta ajaa omiaan ja toisten asioita, hän ei "mäkätä" eikä ruikuta vaan on määrätietoinen, hauska ja pureva. Hänellä on yhä pokkaa, vaikka onkin tehnyt luokkahypyn sijaan luokkalaskun.

Yksi Viitalan luku on otsikoitu Pikkuveli, alaotsikkona Luokattomien luokka. Pikkuveljellä on Down-kehitysvamma, minkä vuoksi Viitala ensin määrittelee hänet syrjäytyneeksi, mutta päättää sitten, että oikea määrittely on luokaton, koska aivan kuin Intiassa kastittomat, niin myös meidän aikuiset kehitysvammaisemme elävät luokkajärjestelmän ulkopuolella.
Down-ihmiset ovat yhden lisäkromosominsa takia kuin eri laji, joka joutuu koko ajan kokemaan itsensä vääränlaiseksi toisenlaisten järjestämässä ympäristössä. Tässä Viitalalla on huikean kiinnostavaa pohdintaa Neanderthalin ihmisistä alkaen. 

Itse olen ollut köyhä lapsi ja nuori ja köyhä akateemisen koulutuksen saanut, sittemmin ansiotyöllä ja varsinkin pienten perintöjen avulla sen verran vaurastunut, että saimme lapsiperheelle omakotitalon, josta olemme jo siirtyneet kerrostaloon, ja saatamme tehdä huokeita matkoja.
En ole katkera mistään enkä kenellekään. Minusta on kiinnostavaa lukea köyhien, mutta myös paremmin menestyneiden elämästä. Itse viihdyn näissä omissa pienissä puitteissani. En osaisi nauttia kaviaarista.
Kuten moni muukin perheessään, niin myös itse koen suurta epävarmuutta heikommin menestyneitten sukulaisten seurassa. Voin vain aavistaa heidän minua kohtaan kokemansa epävarmuuden määrän. 


PS Annie Ernauxin Isästä/Äidistä pääsee edustamaan 80-lukua
Sadan vuoden lukuhaasteeseen. Ei siellä Nobel-voittajaa taida vielä ollakaan.
 


PPS Kuvassani on Arabian Suomi 100 mukisarjan 80-luvulla suunniteltu Timbua. Heh, miten keskiluokkaista kerätä mukisarja! Tai onko sittenkään, nämä kun olivat niin halpoja eikä mitään vintagea... ehkä vain minunlaistani. 



26 kommenttia:

  1. Jännästi näitä luokkanousujen pohdintoja riittää, nyt myös Viitalan ansiosta luokkalasku saa sijaa. En tiedä, mitä sanoa suuntauksesta. Tunnen irtautuneeni näistä kirjoista, vaikka ne tavallaan selittävät omaakin nousuani. Tuo vaivaantuneisuus vähäosaisempien sukulaisten kanssa mietityttää. Tunnistan tuntemuksen yhteydessä leskiäitiini. Isän hollilla en muista häpeilleeni.
    No, hienoa tietää, että nämäkin herkät viritykset ovat tulleet kuvatuiksi, vaikken ehkä lue kyseisiä romaaneja yhtä Ernauxia lukuun ottamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tultiin kirjastosta ja katsoin, mitä mieheni oli lainannut. Yksi kirjoista on Niko Hallikaisen omaan aikaamme sijoittuva teinipojan elämästä kertova romaani, jonka takakannessa sanotaan, että poika saa kokea koulussa ihastumisen draaman ja pakokauhun luokkaerojen puristuksissa. Taas siis yksi luokkaerokuvaus.
      Minä hain kaksi varaamaani Elie Wieselin kirjaa, niissä on jotain aivan muuta...

      Poista
  2. Luin nuo isästä ja äidistä ruotsiksi jo ennen Ernaux'n Nobelia. Äidillä oli heidän yrityksessään toiset kasvot kuin kotona. Pidin tuon kirjan rehellisestä sävystä.
    Olet hyvin analysoinut kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke! Minulla on tämän kirjan lukemisesta jo vähän aikaa, joten tähän valikoitui vain ehkä se tärkein. Äiti veti henkeä kotona jaksaakseen pitää roolia muualla.Tyttö näki kaiken teeskentelyn ja se ärsytti häntä.

      Poista
  3. Itse olen varakkaasta perheestä, mutta varsinaisesti mikään siihen yhdistetty ei minuun päde. Odotuksia oli joo, mutta ei tukea varsinaisesti yhtään mihinkään (enkä puhu taloudellisesta tuesta, vaan henkisestä ymv.). Katkera en ole, mutta koen itseni lähinnä luokattomaksi eikä minulla ole mitään mielenkiintoa kuulua yhtään mihinkään. :D

    Suomessa on melko maltilliset luokkaerot jos nyt verrataan vaikka Brittilään, jossa perheen varattomuus voi oikeasti torpata koko opiskelu-uran ja kaikki muutkin urat. Kunnallisista kouluista harvemmin ponnistetaan yliopistoon eikä yksityisiin kouluihin tietenkään ole varaa. Koko yhteiskuntarakenne täällä tukee luokkaeroja.

    Suomen varhaiskasvatus ja peruskoulutus suojelee aika paljon. Toisin sanoen ei eriytetä lapsia perheen varakkuuden perusteella. Suomessahan ei juuri yksityiskouluja ole. Tosin isäni opiskeli englanninkielisessä yksityiskoulussa Helsingissä ja hän piti omia vanhempiaan snobeina.

    Nuo Ernauxin kirjat ovat lukulistallani ja tuo Viitalankin kirja vähän kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viitalan kirja on raikas ja ronski, kannattaa lukea.

      Meillä ei aina tajuta miten paljon peruskoulu on muuttanut asioita ja miten paljon paremmassa asemassa vähävaraisen perheen lapsi on Suomessa kuin vaikka juuri Englannissa tai Saksassa tai melkein missä vain.
      Ennen kuin peruskoulu toteutui 1972- 78 koulu haarautui 10-vuotiaana ja maksullisessa lukioon johtavassa koulupolussa oli maksettava lukukausimaksun lisäksi kaikki, kirjat ja muut koulutavikkeet jokaista vesivärinappia myöten, kyydit, ruoka jne. Silloin luokkaerot saattoivat alkaa tästä, kaveruksista toinen jäi käymään kansakoulua ja toinen lähti oppikouluun, eikä kyse ollut suinkaan aina lahjakkuudesta.

      Minulla on sama kuin sinulla, Elegia, en halua leimautua mihinkään. Kuuluin mielellään ammattiryhmääni opettajiin, joista on osalla ihmisistä rajoittunut kuva. Meissä on kaikenlaisia ihmisiä. Nyt eläkkeellä en kuulu mihinkään, paitsi ... hih, kulttuuribloggareihin. (Sanon tämän arastellen, koska sanalle kulttuuri on tullut sillekin outoa painoalastia.)

      Tuo esimerkkini tuesta ja tuettomuudesta on myös vain yksi esimerkki, jolla halusin sanoa, että vaikeudet eivät mene yhteiskuntaluokittain eikä taloudellinen asema tuo välttämättä onnea kuten ei niukkuuskaan. Ihmisen onni on niin monesta asiasta kiinni.

      Poista
    2. Elegia ja Marjatta-ope. Kyllä (hyvä, tai aika hyvä) suomalainen peruskoulu silti ja edelleen eriyttää, tai oikeastaan ne olosuhteet ja muuttujat, mitkä kunkin pk:n ympärillä on. Mielestäni tämä on ollut vain korostumaan päin vaikka tilanne esim. kasarilla oli ehkä parempi. Mutta nyt pk:lla, ainakaan kaikkialla ei ole voimaa ja kykyä ylittää oppilaiden olosuhteita. Itse olen työskennellyt Helsingin kantakaupungin ja itäisen Helsingin peruskouluissa. Jos ensimmäisestä lukioon lähtee 70-80 ja jälkimmäisestä 30-40 prosenttia koululaisisista, niin se jo kertoo paljon. Koen, ja oikeastaan näen jatkuvasti räikeitä suomalaisia luokkaeroja niin aikuisten kesken (ja tämäkin on korostumaan päin monin tavoin, joista en nyt ala tässä paasata) kuin myös erityisen valitettavasti lasten ja nuorten (siis mm. oppilaitteni) keskuudessa.
      Mahdollisuuksissa harrastaa maksullisia asioita se tulee selvimmin esiin mutta myös muuten, mm. ruoka, vaatetus, loman viettämisen tavat (siis koko kesä kotona), lukutaito...

      Harmi jos Viitalan kirjan luokkatietoisuuden takana on sektionaaliset teoriat. Esim. helsinkiläinen köyhä perhe ei ole kiinnostunut omasta vähemmistöasematietoisuudestaan,vaan siitä että he saisivat edes puolet niistä sosiaalisista ja taloudellisista perusmahdollisuuksista mitkä muillakin on.
      Mutta luenpa tuon kirjan, kunhan sen saan.
      Peruskoulu kykenee, ja ei kykene, nostamaan lapsia alaluokasta (sana jota pitäisi taas uskaltaa käyttää) koulutuksen kautta. Olen nähnyt lukuisia esimerkkejä molemmista.

      Yhteiskuntamme on ollut menossa väärään suuntaan jo monen vuoden ajan, niin myös näiden viimeisten. Nämä jutut tajuaa vasta ehkä sitten, kun näkee moninsatametrisen leipäjonon viikottain vuosien ajan ja tunnistaa sieltä tuttuja perheenisejä ja äitejä. Silloin ei enää puhe yhdestä keskiluokasta tunnu oikealta. Tai siitä että "meillä" täällä Suomessa on kaikki hyvin, kun vertaa milloin mihin sitä nyt verrataankin. Itse ajattelen että ainoa oikea parannus olisi tässä asiassa työelämä jossa maksetaan riittävästi tehdystä työstä ja kohtuuhintainen asuminen - kaikille. Nyt vallalla oleva poliittinen konsensus siitä, tai lähes konsensus, että alipalkkaus ("minimipalkka) on ok, vahvistaa luokkaeroja entisestään.
      Ne luokkaerot valuvat sitten tietenkin perheissä lapsiin ja nuoriin.

      (prole-)jope

      Poista
    3. Jope, Kukaan ei ole kiistänyt, ettei eriyttäisi. Ei ole siis tarvetta paasata.

      Poista
    4. Niin, ei koulu voi kaikkea parantaa.

      On myös sukupolvesta toisen periytyvää syrjään jäämistä, johon ei helpolla mikään apu pysty, koska kuva omasta roolista yhteiskunnassa on niin kohtalonomainen ja asenne lannistunut. Otetaan mallia vanhemmista ja isovanhemmista, jotka ovat jättäneet kouluttautumatta, koska eivät usko kykyihinsä tai ei ole paljon kykyjä eikä kiinnostusta sellaiseen mihin kyvyt riittäisivät.

      Katsoin hiljattain Netflixistä argentiinalaisen elokuvan Sijainen, jossa kirjallisuuden proffa palaa entiseen lähiökouluunsa opettajaksi. Vaikka meillä on vaikeaa, niin meillä ei ole missään lähellekään tällaista.

      Minusta meidän pitäisi ohjata oppilaita enemmän ammattikouluihin. Ei lukion pitäisi olla mikään peruskoulun jatke, ja se lisäluokka peruskouluun on virhe. Jos oppilas on 9 vuoden aikana turhautunut, niin mitä se extra-luokka yleisopintoja auttaa innotonta - ja innokas ei sitä tarvitse!

      Jope, varmaan ongelmat ovat lisääntyneet siitä kun jäin eläkkeelle 2010. Talouden alasmenon aiheuttama näköalattomuus kodeissa, korona-ajan etäopetus, digilaitteisiin koukuttuminen ja huono opetussuunnitelma, ainakin nämä ovat vaikuttaneet.

      Poista
    5. Viitalan kirjassa ei mainita intersektionaalisia portaita. Minulle vain tuli mieleen ne, kun hän löytää niin paljon erilaisia luokkia ja seilaa paljon myös luokkien välissä ja nurkissa. Tuli mieleen kysymys entä sitten - meistä ei saa millään samanlaisia ja nämä luokittelut eivät kerro kuka meistä kärsii tai nauttii eniten.
      Noissa ranskalaisissa teoksissahan on vielä vahvasti selkeä työväenluokka, jolla on kaikki huonommin kuin muilla. Meillä Suomessa monessa työläisammatissa tienataan paremmin kuin alemman palkan akateemisissa ammateissa.

      Poista
    6. Jep Marjatta, hyviä ajatuksia, ja samaa mieltä. Yksilön omat tarinat ovat suurempia kuin luokitukset, ihmisiä on vaikea pudotella laatikoihin, mutta sosio-ekonominen uusköyhyys on samalla ilmiönä myös (liian) totta. Perhe putoaa monen asian ulkopuolelle, ja syvällekin, myös lapset, jos siinä kaksi minimipalkkaista vanhempaa.
      Tämä on tärkeää muistaa varsinkin nyt kun alhaisia palkkoja puolustetaan (?) hallitusneuvotteluissakin, kokonaisen maan asioiden "korjaajana." Minipalkkojen sosiaalisen kovan hinnan maksavat sitten nämä perheet joilla ei ole siitä aina nousua.

      Totta että monissa työläisammateissa tienataan hyvin, esim. verrattuna omaan vaatimattomaan luokanopepalkkaani, mutta he eivät olekaan alaluokkaa ja uutta köyhälistöä. Ammattikoulu on oikein hyvä vaihtoehto kunhan johtaa työhön josta on toimeentuloksi = elämäksi.

      Kaikki ei ole rahasta kiinni, olet oikeassa, esim. kulttuuri, sivistys, elämänusko, mutta pysyvä toimeentulopuute on raskas paino ja vetää alas. Ja sinne eivät kaikki jaksa katsoa.

      jope

      Poista
    7. Tiedän ja näen, että vähävaraisilla lapsiperheillä on vaikeaa, ja niin on vanhoillakin, koska terveysmenot saattavat olla aikamoisia.
      Olen seurannut erään vähävaraisen henkilön vaikeuksia saada hampaitaan hoidetuksi. Miksi kunnon hammashoito ei kuulu yleisen kunnallisen terveydenhoidon piiriin? Hampaiden kuntohan vaikuttaa kokonaisterveyteen eikä niistä huolehtiminen ole mitään kauneudenhoitoa. Implantti maksaa 2500 euroa!
      Nyt pitäisi saada viisaita päättäjiä maahan, sellaisia jotka pitävät kiinni hyvinvointiyhteiskunnasta ja tekevät töitä sen eteen, että saisimme ulkomailta työntekijöitä. Pelottaa, että asiat huononevat uuden hallituksen myötä. Siellä on eräitä hallitusneuvottelijoita, joilla on kovat ja tylyt arvot.

      Poista
    8. Hyvä!
      Ulkomaan työntekijöistä kuitenkin se, että kaikilla maahamme muuttaneilla ja muuttavilla pitäisi olla myös oikeus ja mahdollisuus saada palkkaa jolla tulee myös elämän arjessa toimeen.
      Nythän juuri halutaan taata työnantajille mahdollisuus pitää alipalkkaa/minimipalkkaa hyväksyttynä.
      Se on kovaa arvomaailmaa myös.

      Alipalkattujen maahanmuuttajien näkeminen "meidän" suomalaisten pelastajina on heidän alistamistaan ja hyväksi käyttöään.
      En ymmärrä miten asiat ovat kääntyneet niin oudosti että melkein kaikki ovat oikeuttamassa todella alhaisen elintason alimman tason töistä.
      Myös vasemmisto.
      Putosin jossakin kohtaa. Työväenliikkeen ensimmäinen tehtävä on ajaa riittävää palkkatasoa.

      Vanhusten toimeentulo-ongelmat ovat todella ikävä asia myös. Monihan osti hampaita pikavipeillä kun muuta mahdollisuutta ei ollut ja sitten asiaa paheksuttiin laajasti että "eikö ne eläkeläiset tajua mikä korko..." jne. Siis näin niiden taholta joilla kaikki asiat kunnossa ja hallussa.

      jope

      Poista
    9. Hallituksen muodostamisryhmät ovat juuri kiistelleet noista maahanmuuttajien tulorajoista. Hassua sekin on, jos maahanmuuttajilta vaaditaan niin korkeaa tulotasoa, että he eivät voi ollenkaan tulla alempipalkkaisiin töihin. Samasta työstä tietenkin sama palkka riippumatta kansallisuudesta.

      Poista
    10. On, on se noinkin. Mutta niin monien eri maanosista tulleiden, esimerkiksi koulusiivojien, kanssa tutustuttuani tiedän sen, mitä he ovat omasta elämästään kertoneet: palkka ei riitä sen enempään asumiseen kuin ruokaan, työntekeminen on vaikeaa ja usein mahdotonta kun ei ole varaa edes bussikorttiin. Yksikin sitkeä somalitaustainen nuori mies pyöräili 15 kilometrin päästä. Nostan hattua. Juteltiin paljon. Mutta vaihtuvuus on kova, virta kortistoon ja takaisin on jatkuva, ja siihen on syynä varmasti palkkatason alhaisuus. Kyllähän työnantajille sopii että minipalkauksesta alimmalla tasolla tulee uusi normi.
      Ei riistopalkoilla tämän maan asioita korjata eikä auteta myöskään maahanmuuttajia uuden elämän alkuun.

      (Tämä em. ei ole yhtään "vanhanaikaista" ajattelua, en vain osaa enkä halua hyväksyä sitä että raskaimmista töistä ei saa ansiota jolla saa itse hankittua edes vaatimattoman elintason.)

      jope

      Poista
    11. Osa työntekijöistä on myös ihmiskaupan uhreja, siihen valvontaa.

      Poista
  4. Muistan kun alaluokallani oleva kunnanjohtajan poika jaotteli isoon ääneen meidän luokan oppilaita maalaisiksi ja kaupunkilaisiksi. Kun hän katsoi minuun, hänellä meni sormi suuhun, eikä sieltä tullut mitään jaottelua. Tosiasiassa olimme kaikki siihen aikaan maalaisia, mutta kotipitäjäni on muuttunut ja on nykyään kaupunki, mutta oikeasti kaikki kaupunkimaisuus puuttuu sieltä ja se on edelleen maalaiskylä. Jaottelua ja luokkaeroja on kaikissa ihmisryhmissä. Kun se muuttuu ilkeäksi, se satuttaa. Luokkaero voi myös aiheuttaa muitakin tunteita mm. kateutta paremmuutta kohtaan. Meidän kotona säästettiin ja kierrätettiin, mutta siistiä piti olla. Luettiin myös paljon ja kannustettiin opiskelemaan. Kunnanjohtajan pojastakin tuli kiva koulukaveri, ja opiskeli sitten lopulta lääkäriksi ja työskentelee samaisen kotikylän suosikkilääkärinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ennen oli iso ero maalaisuudessa ja kaupunkilaisuudessa - ja monessa maassa on edelleen, esim asumisessa. Meillä kaikki asuvat samantyyppisesti, maalla nykyään monesti hulppeammin, koska on varaa isompiin asuntoihin.

      Kyllä minä lapsena koin alemmuutta kaupunkilaisia kohtaan ja myös kirkonkyläläisiä kohtaan. Me asuimme sivussa, ja koska isäni oli nuuka ja sähköt omaavaan naapuriin oli pitkä matka, niin meille ei vedetty edes sähköjä. Olin kaiken aikaa vihainen isälleni, koska tiesin, että vähän metsää myymällä olisimme saaneet mukavamman kodin.

      Kannustaminen ja yhteen hiilen puhaltaminen ovat perheessä tärkeitä asioita, mutta joskus isot traumat tekevät ihmisistä yksinäisiä myös perheessä. Sillloin on hyvä, jos joku muu kannustaa.

      Poista
  5. Miten kiinnostava kirjoitus! (Esmeralda täällä, jostain syystä kirjautuminen ei onnistu). Lainasin juuri kolme Edouard Louisin kirjaa, jotka sai paljon helpommin kuin Annie Ernaux't. Vuodet on yhä jollain sijalla sata. Luen myös mielelläni luokista, koska omassa elämässä ne ovat vaikuttaneet voimakkaasti. Todella hyvin kuvasti, millaista on köyhemmistä oloista ponnistaminen. Minua on myös aina kuvittanut tiettyjen töiden pitäminen huonompina kuin muiden. Kun olin kaupan kassalla, saattoi akateemisuus olla vieraannuttavaa siinä yhteisössä (lähinnä tiettyjen edessä) mutta sitten taas joku tuttu asiakas saattoi kysyä Koskas menet oikeisiin jmtlihin. Jotkut lakkasivat kaveeraamsdta kun tajusivat, että maisterihan on täällä edelleen 😃

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun aloitin opettajan töissä ja kaikki oli uutta ja pelottti, esim. vanhempainiltojen vetäminen, johon ei missään vaiheessa opiskelua valmennettu millään tavalla, niin haaveilin, että hakisin kaupan kassalle. Opettajan työ tuli iltoihin ja viikonloppuihin toisin kuin mikään aiemmin kesätöissä tekemäni työ. Mieheni puolestaan haaveili rakennushommista, samasta syystä. No, jatkoimme sisukkaasti ja parin vuoden kuluttua alkoi helpottaa. Olen myöhemmin ymmärtänyt, että ei se kassan työkään niin helppoa ole. Kaikissa töissä on omat hyvät ja huonot puolensa.

      Ammatin status on jännä juttu. Joissain ammateissa se pysyy, joissain taas vaihtelee. Lentoemännän ammatissa oli hohtoa kun lentoliikenne oli uutta. Opettajan ammattikin on menettänyt arvoaan samalla kun opettajista on alettu puhua "oppijoiden" ohjaajina.

      Ammatin valinta on iso ja vaikea asia, varsinkin jos ei ole mitään selkeää omaa kiinnostusta jollekin alalle.
      Ei ainakaan kannata mennä ammatin statuksen perässä tai antaa muodin ja ympäristön arvostusten vaikuttaa kovin paljon. Tässä kohtaa kotitaustalla on merkitystä. Vahvan taustan omaavalla on itseluottamusta valinnoissaan enemmän kuin sillä, jonka taustassa ei ole esimerkkiä pärjäämisestä ja joka näin saattaa kuvitella opinnot vaikeammiksi kuin mitä ne todellisuudessa ja hänen kyvyilleen ovat.

      Poista
  6. Hei Marjatta!
    Olen lukenut noista mainituista kirjoista Ernaux'n teoksen. Louis varmaan ilmestyy kirjastosta pöydälleni joskus. Ernaux kirjoittaa vakavasta teemasta selkeästi ja viesti tulee kyllä perille. Nobel on mennyt oikeaan osoitteeseen.
    Köyhän perheen poikana on tullut mietittyä luokkia. Kuuluin oppikoulussa niihin poikiin, joiden vanhemmat eivät menneet vanhempainiltoihin. Jotenkin he kai häpesivät köyhyyttään, minussa ei silloin ollut mitään häpeämistä. Tai yksinkertaisesti he eivät oman kokemuksensa perusteella ymmärtäneet, miksi vanhempainiltaan pitäisi mennä. Koulutus vääjäämättä luo eroja. Naapurin poika kävi amista ja minä oppikoulua. Lapsena meillä oli yhteiset leikit, mutta pikkuhiljaa kiinnostuksen kohteemme eriytyivät. Yliopistossa kuuluin puoluepoliittisesti värjäytyneeseen ainejärjestöön, jossa taistolaiset väheksyivät ymmärtämättömyyttäni Neuvostoliiton erinomaisuudesta.
    Vaikka ihmisten välillä on ja syntyy erilaisia ryhmittymiä ja kuplia, en pidä hyvänä ajatella niiden olevan pysyviä. Pikemminkin on kyseessä kirjo asenteita ja olosuhteita, joihin ei kannattaisi itseään eikä toisia betonoida, vaikka ne tiedostaankin. Tärkeintä on keskustelu, vuorovaikutus ja edes pyrkimys päästä kuulemaan, kuinka aivan eri tavalla ajatteleva omituista kantaansa perustelee. No, ei se aina helppoa ole.
    Kesää Marjatalle!
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manu, tykkään kovasti tuosta kommenttisi lopusta, siitä ettei pitäisi betonoida itseään eikä muita mihinkään pysyvästi. Juuri tuota tarkoitin, kun kirjoitin, että luokkaeroja korostavia kirjoja lukiessani alan kyllästyä yhä tarkemmiksi käyviin erotteluihin.

      Minä en muista, oliko omassa oppikoulussani vanhempainiltoja ollenkaan, vai jätinkö minä mainitsematta niistä kotona, kun tiesin, ettei isäni ylipäänsä hyväksynyt koulunkäyntiäni. Yritin käydä koulua siitä isompaa numeroa tekemättä, ikäänkuin salaa ja syyllisenä.
      Joku koulukaveri kertoi, että hänen isänsä pakottaa jatkamaan, vaikka hän sai ehdot eikä millään jaksaisi tulla koko kouluun enää, ja minä ajttelin, että jaa tämmöistäkin on.

      Myös tuo eri tavalla ajattelevien kuunteleminen on tärkeää. Luokkien välillä elävillä tämä tulee luonnostaan, ja silloin ei myöskään romantisoi jotain ryhmää, kuten etäämpää katseleva saattaa tehdä.

      Hyvää kesää, Manu!

      Poista
  7. Minusta luokkaeroista puhuminen ja kirjoittaminen ei ole mitään kärsimyskilpailua vaan ihan arjen realismia. Se lisää ymmärrystä ittiä kohtaan, kun ymmärtää paremmin, että miten tää mun tausta vaikuttaa muhun ja silloin pystyy myös muuttamaan omia ajatuksiaan ja asenteitaan. Siitähän ei pääse pakoon, että oma tausta on mikä on. Ei sitä voi muuttaa. Ja se vaikuttaa itteen, halus tai ei. Määki kuulun tähän suomalaiseen alimpaan kastiin, ku tuun köyhästä perheestä ja oon ollu melkein koko elämäni köyhä. Moni asia vaikuttaa muhun edelleen, mutta lukemisen myötä sitä on alkanut ymmärtämään, että ahaa, tää on juttu joka tulee mun taustasta ja siksi toimin näin/ajattelen näin. Ja myös niin päin, että ahaa, tuollainen ajattelu kuuluu keskiluokkaisuuteen tai rikkauteen ja sen myötä tajuaa, että se kumpuaa tosta taustasta ja toisaalta myös siitä elämänpiiristä, ku niinhän se monesti menee, että oma elämänpiiri pyörii siinä omassa yhteiskuntaluokassa ja ettei se oo minusta henkilökohtaisesti johtuvaa jos keskiluokkainen ajattelee köyhistä näin tai köyhä keskiluokkaisista näin. Kyllähän sitä toivois, ettei ois tämmöistä yhteiskuntaluokkarakennelmaa. Asian kieltäminenkään ei kuitenkaan auta mitään. Ja minäki oon vasta yli kolmikymppisenä tajunnu, että yhteiskuntaluokat on mitä totisinta totta myös Suomessa ja vaikuttaa mun elämään monin tavoin.

    VastaaPoista
  8. LauraKatarooma, tämä kuulostaa harmoniselta tilanteelta. Sinä tiedostat tilanteen ja oman paikkasi eikä sinulla ole siinä ole mitään ongelmaa.

    Minäkin tunnen vetoa näihin luokkaeroista kertoviin kirjoihin ja olen aikalailla samaistunut Ernauxin ja Louisin omaelämäkerrallisiin pohdiskeluihin.
    Nyt vain tuntui, että tätä sorttia tuli minulle jo liikaa, varsinkin juuri ennen tätä reissua, jolla olen nyt.
    Naputtelen tätä bussissa, joka on jo neljäs vaihe oman autokyydin ja kahden junan jälkeen matkalla tapaamaan siskojani. Käyn heidän luonaan pari kolme kertaa vuodessa ja yövyn hotellissa. He eivät käy minun luonani, erinäisistä syistä, jotka aiheuttavat minulle surua ja muita epämääräisiä tunteita, myös (aiheetonta) syyllisyyttä.

    Miten sinä noin myöhään herkesit näitä eroja ajattelemaan?
    Minä näin jo alakoulussa, että joillakin oli todella surkeat olot, ja huomasin myös, miten isojen talojen tytöt elivät rikkaampaa elämää kuin mitä minulla ja monella muulla oli. Opettajat olivat sivistyneempiä kuin omat vanhempani, ja se aiheutti minulle jännitystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon mää ne erot nähny jo lapsena, mutta en mää niitä koskaan sen kummemmin oo aatellu erinäisistä syistä. Elämä oli vaan semmosta, että toiset lapset oli hyvistä perheistä ja toiset lapset huonoista. Ymmärrys asiaan on syntyny sitten sitä myötä, ku pääkopasta on kaistaa vapautunu tämmösilleki ajatuksille ku elämä ei oo enää pelkkää selviytymistä.

      Poista
    2. Näinhän se on. Lapsi ajattelee lapsen lailla ja tuntee vahvasti. Jokainen lapsi on ympäristönsä tuote, hän ei pääse valitsemaan olosuhteitaan.
      Koulutus ja elämän kulku kaikkinensa saattaa muuttaa sekä olosuhteet että asenteet kauaskin lapsuuden aikaisista, mutta se alkuperäinen pysyy aina tuttuna kuten lapsuuden kotimaa ulkomaille muuttaneille.

      Poista

Vaikuttava flamencoelämys ja näyttely, jossa aiheena itselle omistettu aika

  Kuva: Ume, Marbella 23.09.2023 Täällä matkalaiset ovat nauttineet auringon ja meren lisäksi kulttuurista. Marbellassa nähty flamencoesitys...