Aika - Joensuun kirjallisuustapahtuma 2025

Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen 
historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu  kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
 
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle. 

Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika. 
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.   
 
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.  
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.

Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa
takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman
lisäksi on käsitelty  teemoja Tosi, Minä, Lukija ja
Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017)

Jollei historian aika ole sama kuin sadonkorjuun aika, historia on enää vain julma, läikehtivä varjo, jossa ihmisellä ei ole osaa. Se joka antautuu tällaiselle historialle, ei antaudu millekään eikä puolestaan ole mitään. Mutta se joka antautuu oman elämänsä ajalle, talolle, jota hän puolustaa, elävien ihmisten ihmisarvolle, hän antautuu maalle ja saa siitä sadon, josta lähtee uusi siemen ja uutta ravintoa.
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)

Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela. 

Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle? 

Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
  
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa. 

 
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.

Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?

Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria. 

Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin. 

Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!   

 

Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman 
järjestäjille! Onnea tuleville vuosille!

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 2 : Ruoka kirjallisuudessa ja mitä naparetkillä syötiin

A. A. Milne, Pienten oma Nalle Puh,
kuvitus Andrew Grey
Nalle Puhille kyläilyssä tärkeintä on hunaja ja hillo.

Kirjailija Leena Parkkinen piti Joensuun kirjallisuustapahtumassa alustuksen, joka oli nimetty "Madeleine-leivoksista joka maun rakeisiin - mitä ruoka edustaa kirjallisuudessa".

Etukäteen mietin, että ruoka merkitsee ainakin rakkautta. Vauvan ja äidin imetystuokio on rakkauden välittämistä ravinnon muodossa eikä ihme, että vielä aikuisenakin äidinmaidon makua muistuttavat makeat vaniljaiset jälkiruuat kuten vanukkaat ja pehmisjäätelö antavat lapsenomaista mielihyvää.
 
Parkkinen kertoi, että lastenkirjallisuudessa syömisellä on sama merkitys kuin aikuisten kirjallisuudessa rakkauskohtauksilla. On myös tutkittu, että samat aivojen osat aktivoituvat lasten herkkuhetkissä kuin aikuisilla erotiikassa. On paljon lastenkirjoja, joissa kuvataan lasten syntymäpäiväkemuja ja riehaantumista herkkujen äärellä, eväsretkien yltäkylläisyyttä ja muita unelmien herkutteluhetkiä. 

Aikoina jolloin erotiikan kuvaus kirjallisuudessa oli kiellettyä, homoerotiikan varsinkin, yhteisen syömisen kuvaukset korvasivat sen, mitä ei saanut osoittaa tai mistä ei ainakaan voinut suoraan kirjoittaa.  

Ruualla voi kuvata kirjallisuudessa monenlaista:
- yhteiskuntaluokkaa
- vapautta
- yltäkylläisyyttä
- turmiota
- kansallisuutta
- etnistä taustaa
- epookkia
- henkilöä tai miljöötä
- ?  

Ruualla on iso merkitys esimerkiksi Satyriconissa, erityisesti sen osassa Trimalchion pidot, Karen Blixenin novellissa Babetten pidot (kokoelmasta Kohtalotarinoita), Marcel Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä, Veikko Huovisen romaanissa Hamsterit ja Sofi Oksasen romaanissa Stalinin lehmät. 
On kiinnostavaa pohtia, mitä kaikkea se näissä kussakin merkitsee.

Stalinin lehmissä ruoka edustaa usein turvallisuutta ja siitä kieltäytyminen vallankäyttöä itseä kohtaan.
Syömähäiriöt ja niistä kirjoitettu kirjallisuus olisi myös ollut kiinnostava aihe tässä yhteydessä, mutta siihen ei ehditty enkä hoksannut nostaa esiin yleisön puheenvuoroissa. En yleensäkään keksi mitään kysyttävää luentotilaisuuksissa, vasta jälkeenpäin tulee mieleen uusia näkökulmia.

Aloin pohtia Satu Taskisen romaania Täydellinen paisti. Siinä ulkomainen miniä koittaa saada aikaan anoppia ja muita miehen sukulaisia miellyttävän aterian. Ruualla ilmaistaan tässä monenlaisia tasoja, ainakin miellyttämistä, valtakysymyksiä ja vierautta. 

Jyrki Siukonen, kuvataiteilija ja tutkija, piti mielenkiintoisen esitelmän "Nytkö tuli raja vastaan?", jossa tarkasteli Nansenin naparetkellä 1800-luvun lopulla esiin tulleita ruokaan liittyviä tabuja. Retkellä kalskahtelivat yhteen kolmenlaiset kulttuurit, norjalaisten, saamelaisten ja Grönlannin inuiittien. Sekä Nansen että saamelainen Samuel Paltto ovat kirjoittaneet samasta naparetkestä, mutta Palton kirja on jäänyt vähälle huomiolle, koska sen kielenä on vähemmistökieli saame eikä kirjaa ole käännetty muille kielille.

Herkullinen asetelma, kaksi henkilöä eri kulttuureista kirjoittaa samasta tilanteesta. Fiktiossa tätä metodia käytetään paljon, mutta harvemmin asiateoksissa. 

Nansen oli terveysintoilija ja kaiken alkuperäisen kannattaja. Yllättävää on, että retkikunnan norjalaiset söivät raakaa eläinten lihaa, jolle saamelaiset käänsivät inhoten selkänsä. Siinä missä Nansen hamuili liha-aterian jälkeen marjoja suuhunsa mahallaan varvikossa, saamelaiset nauttivat keksejä ja marmelaadia. 
Inuiittien elintavoissa riitti ihmeteltävää, esimerkiksi peseytyminen virtsalla on mahtanut tuntua oudolta.

Siukoselta on tulossa kirja Nälkä ja vilu, josta voi lukea lisää retkikuntalaisten syömingeistä.

Sven Nordqvist, Viirun syntymäpäivät
Viiru ja Pesonen valmistautuvat
mässäilemään kerrospannukakulla.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: Hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Olisin halunnut osallistua...

 

Kirjoitin joskus aiemmin, että minulle ei tuota tuskaa jäädä pois jostain tapahtumista, missä "kaikki muut" ovat. Tämmöiselle tuskalle siitä että menettää jotain, jos ei ole mukana, on oikein keksitty nimikin, fomo (fear of missing out) - keksin suomenkielisen termin hepo (harmittaa, etten pysty osallistumaan).
No, hittolainen, nyt hepottaa pahasti.
Nimittäin: en päässytkään lähtemään suureen rasisminvastaiseen 'Me emme vaikene' -tapahtumaan Helsinkiin. Tuli terveyshäikkää, jota en nyt tarkemmin erittele. Olin niin menossa, junaliputkin ostettuna ajat sitten. Mieheni lähti ja lupasi ottaa paljon kuvia sekä painaa kaiken mieleensä minulle illalla kerrottavaksi. Saatan lisätä tähän myöhemmin joitain hänen ottamiaan kuvia. 

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene -mielenosoitus, väkeä noin 11 000

 

Muita hepoja.
Kiva matka tulossa, mutta sen alle jäävät sekä Joensuun kirjallisuustapahtuma (klik) että Turun kirjamessut (klik). En harkinnut matkan ajankohtaa tarpeeksi, olisin voinut  lähteä myöhemmin ankeammilla keleillä.
Joensuu: Vesa Haapala, Iida rauma, Joonatan Tola...
Turku: Selja Ahava, Hannu-pekka Björkman, Juha Hurme, Koko Hubara, Silvia Hosseini, Vilja-Tuulia Huotarinen, Jari järvelä, Katja Kettu, Anu Kortelainen, Mooses Mentula...  💗
Joitain mainitakseni.
No, onneksi Mooses on myös yhtenä päivänä Helsingin kirjamessuilla ja silloinhan me ollaan kotona.

Miten minusta näyttää, että tänä vuonna Turun messut on ohjelmajohtaja Vilja-Tuulia Huotarisen otteessa paremmin järjestetty kuin Helsingin messut. 
Nettisivut ainakin ovat selkeämmät.

Marraskuun lopussa olisi vielä yhdistetyt joulu- ja kirjamessut Jyväskylässä ja joulukuun alussa kirjafestarit Tampereella, joten katsotaan, vieläkö joulun alla ehtii. Silloin on tonttutouhut, jotka menevät kaiken edelle ja saavat tuntemaan jomoa siitä, ettei tee mieli mennä minnekään (joy of missing out) - se voisi olla suomeksi reto (riemuitsen/retoilen ettei tarvitse osallistua). 

Harmiani lievittää se, että olin juuri mieheni kanssa parin päivän pikkulomalla Helsingissä ja kävimme neljässä tasokkaassa näyttelyssä.  Harvoin käy niin, että kaikki missä käy ovat näin hyviä. 
Sanomatalon Vuoden lehtikuvat järkyttivät, Ateneumin laaja Albert Edelfelt -näyttely ihastutti, Valokuvataiteen museon Kämp Gallerian maailman pohjoisimmasta alkuperäiskansasta kertovat valokuvat, Anori - Jäätikön hiljaisuus, olivat huikeita ja saivat miettimään, miten monella tavalla ihmiset elävät ja sokerina pohjalla vietimme vielä melkoisen tovin Designmuseossa ihailemassa Kustaa Saksin kudontatöistä koostuvaa näyttelyä Rajamailla. Tässä näyttelyssä kannattaa katsoa myös David Verbeekin dokumenttielokuva Koodi, jossa Saksi kertoo migreeninäkyjen inspiroimasta työskentelystään ja taiteilijan pikkupoika Taito Saksi on mukana pohdittaessa migreenin perinnöllisyyttä. 

Luen tässä toipilasolossani Maria Peuran romaania Esikoinen. Huikean kaunis kirja!

Kirjan mottona on säe Sinéad O'Connorin laulusta "John I Love You" (1994)
Child you are tender
your name's a whisper

Kuva, Ume, 3.9. 2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

Kuva Ume, 3.9.2023, Me emme vaikene

PS En tummenna enkä laita tunnisteisiin nimiä, koska niitä on tässä kirjoituksessani niin paljon. 

Matkalla olosta

Bolivian kaunotar
ystäväni ikkunalla Joensuussa

Miksi ihminen matkustaa? 

Työn vuoksi, rentoutuakseen, päästäkseen irti arjesta, nähdäkseen maailmaa ja oppiakseen uutta, kokeakseen palvomansa tähden konsertin tai maailmankuulun oopperaesityksen, pitääkseen ryhmämatkalla hauskaa toisten kanssa, tutkaillakseen itseään yksinmatkalla, saadakseen virikkeitä taiteelliseen työhön, eksoottisia tai esteettisiä elämyksiä kokeakseen, jotain pakoon tai jotain kohti. Syitä on useita.

On sellaisiakin ihmisiä, joille jo ajatus matkasta on uhka ja stressi. He pelkäävät selviytymistään vieraissa paikoissa ja tuntevat helposti koti-ikävää. Jotkut eivät saa matkailusta irti mitään erityistä ja kokevat, ettei maksa vaivaa.

On myös yhä enemmän niitä, jotka pitävät matkustelua epäeettisenä. Itse olen päätynyt siihen, että koska ne koneet kuitenkin nousevat ilmaan, niin minäkin voin niihin istahtaa. Olen pieni herne rokassa. Sinä päivänä kun matkailu kielletään tai raihnastun niin, etten jaksa lähteä mihinkään, alan matkailla sohvalla kirjojen parissa ja matkaohjelmia katsellen, ihan tyytyväisenä olooni, uskon.

Silvia Hosseini pohtii esseekirjassaan Pölyn ylistys matkalla olemisen ja siinä ohessa myös kirjoittamisen tuomaa onnen tunnetta.
Voimakkaimmat onnen tunteet olen kokenut matkalla johonkin. Voin olla esimerkiksi metrossa menossa töihin, ajatuksiini vaipuneena, sitten vilkaisen ulos, ja yhtäkkiä kirkas, kaiken läpäisevä onnellisuuden tunne leviää ympärilleni. Tai oikeastaan se ei leviä, vaan yllättäen onnellisuudessa vain on vähän samaan tapaan kuin ihminen on vedessä uima-altaassa ollessaan - tai metrossa metrossa ollessaan. Tunne on hetkellinen, mutta se on niin itsestään selvä, se läikkyy ja kohisee ruumiissa niin voimakkaasti, että on vaikea ymmärtää,  miksei se voisi olla siinä aina. 
   Usein ajatellaan, että onnelliseksi tulee se, joka on saavuttanut elämässä jotain merkityksellistä. Kirjoittaminen on merkityksellistä, ja jokainen teksti on saavutus. Se ei kuitenkaan tee onnelliseksi; ei ainakaan samalla välittömällä tavalla kuin matkojen sattumanvaraiset havahtumisen hetket. Ranskalainen  filosofi Pascal Bruckner uskookin, että onnea on hetkellinen kaikista merkityksistä vapautuminen, yllättävä ilo. 
   En tiedä, miksi sitä varten on oltava matkalla. Ehkä ruumis pitää siitä ristiriidasta, että istuu paikallaan ja silti etenee. Sellaista on tosin kirjoittaminenkin parhaimmillaan. Istuu paikallaan ja silti etenee. 

Itse olen tehnyt lähinnä perhematkoja, osaperhematkoja, kaksinmatkoja mieheni kanssa ja yksinmatkoja. Muutama inspiroiva opintomatka työhön liittyvissä kansainvälisyysprojekteissa on myös tullut tehtyä. 

Kolmen sukupolven perhematkoissa on se hyvä puoli, että yhdessäoloon on matkalla oikeasti aikaa, kun kenenkään aika ei kulu ruuanlaitossa ja muissa huolehtimisissa. Omat läheisensäkin näkee uudessa ympäristössä paremmin, objektiivisemmin, kun on poissa kodin tutulta puuhasteluareenalta. 

Kaksinmatkailussa on pitkään yhdessä olleilla hyvän seuran lisäksi myös yksinmatkailun edut, koska toista ei tarvitse aina ottaa huomioon, vaan voi syventyä välillä omiin puuhinsa ja liikkua sekä yksin että erikseen. 
Minä en jaksaisi  olla matkalla tuttavan tai ystävän kanssa, joka ei ole tarpeeksi tuttu. Siinä tulee helposti kursailua ja joko joutuu itse tekemään kompromisseja tai kärsii siitä, että huomaa toisen tekevän niitä. 
    
Jokin samanhenkisten ryhmämatka voisi sopia minulle, jooga- tai kulttuurimatka, mutta vain tarpeeksi pienellä ryhmällä ja niin, että ohjelma on väljä ja omaa aikaa on riittämiin. En ikinä menisi matkalle, jossa paahdetaan nähtävyydestä toiseen minuuttiaikataululla.    

Matka ja onnellisuuden kokeminen?  En ole kokenut Hosseinin kuvaamaa onnen tunnetta liikkeessä, liikennevälineessä, paitsi odotuksen ja innostuksen siitä, että matkan päässä on uutta, mutta turkoosinsinisessä  meressä kelluessani sen sijaan olen ollut niin suloisen autuuden vallassa, että voisi luulla jonkun lirauttaneen huumeita vesipullooni. Tällaisessa onnen hetkessä aika unohtuu ja maailma tuntuu pakahduttavan kauniilta paikalta.  Eikä se pelkkä hetkikään ole, euforia voi jatkua suloisena olona ihossa ja mielessä vielä lämpimässä illassa kävellessä. 

Matkalla aistit terästyvät, kun niille on tarjolla uutta aistittavaa. 
Yksin matkaillessa kaiken kokee syvimmin. Pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, kun niistä ei höpötä toiselle, vaan tarkastelee omissa ajatuksissaan. Parempi on tietenkin välttää liikaa some-elämää ja elää siinä paikassa, mihin on matkannut.

Kirjoittaessa "istuu paikallaan ja silti etenee", totta, ja onnea tuottaa paitsi itse kirjoittaminen, niin myös kirjoituksen valmistuminen. Itse en kirjoittaisi edes sähköpostia, vaan soittaisin, ellen kokisi viestini muotoilua miellyttävänä tapahtumana. Kirjoittaessa eteen aukeaa uutta kuten matkaillessakin.

Tein juuri matkan Joensuun kirjallisuustapahtumaan, Eläin kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Kun muusikko Wimme Saari joikasi yleisölle riekon ja karhun ja lapsuutensa ensimmäisen kesälomapäivän allin, niin tunsin olevani matkalla. Ja kun heti perään näyttelijä Taisto Reimaluoto esitti Henriikka Tavin runoista valmistamansa  monologin, niin kysyin itseltäni, olenko enää tällä planeetallakaan. Hurmaava tapahtuma. Suurkiitos matkallaoloelämyksestä järjestäjille!

Kirjallisuustapahtumissa on kivaa!

Taas on yksi kirjallisuustapahtuma takana. Dekkaripäivien toisen päivän anti oli yhtä hyvä kuin ensimmäisen. Nyt oli esillä myös positiivinen ahneus: ahneus hyvän tekemiseen, kauneuden vaalimiseen ja tasokkaan elämän tuottamiseen sekä itselle että toisille.

 

Kirjailija Marjo Niemi otti ahneuden esille hengissä pysymisen metodina, joka näkyy vauvoilla, kun he alkavat heti synnyttyään ahnaana hamuta kaikkea suullaan.  Vähätellyille ja alistetuille ahneuden salliminen saattaa olla voimaannuttava asia: sinä saat vaatia, sinä olet oikeutettu siihen mikä sinulle kuuluu. 

Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola selitti talouselämän lakeja ja näki pankki- ja yritysmaailmassa itse asiassa hyvin vähän negatiivista ahneutta.  Ahneutta on hänestä vain äärimmilleen viety oman edun tavoittelu. Hänen jälkeensä puhunut dekkarikirjailija ja rikostoimittaja Jarkko Sipilä taas sanoi suoraan, että markkinavoimat = ahneus.

Koen suurta yhteenkuuluvaisuuden tuntua kirjallisuustapahtumissa. Olen virkeä ja onnellinen ja tunnen olevani omieni joukossa. Kuulostaa hassun juhlavalta, mutta en osaa sitä muutenkaan sanoa. Sama tunne kuin miehelläni jalkapallokatsomossa. (Hänkin harrastaa kyllä myös kirjallisuutta, mutta ei seminaareja.) Bongasin taas monta innostunutta naamaa muista vastaavista tilaisuuksista. 

 

Suosikkini kulttuuri- ja kirjallisuustapahtumissa ovat Kuhmon Ihminen ja Kosmos maaliskuussa ja Joensuun Kirjallisuustapahtuma syyskuussa.

Joensuun tapahtuma on eloisa ja keskusteleva.  Se on kolmipäiväinen kuten Kuhmon Kosmoskin. Joensuussa on ollut aiheina mm. Tosi, Kaunis, Tyhjä, Nauru ja Minä. 

Kuhmon Kosmos tarkoittaa siirtymistä täydelliseen kauneuteen. Ensinnäkin paikkana on Kuhmo-talo, jonka kahviosta aukeaa maisema kimalteleville hangille ja jonka Lentua-sali on kuin taivaan esikartano, tuntemistani musiikkisaleista kaunein, vaaleaa puuta, katossa tähtitaivas. Tapahtumassa on levollisten alustusten ja keskustelujen ohessa ihanaa kamarimusiikkia, joka virittää odottamaan taas ja taas uutta pohdiskeltavaa.  Kuhmon aiheina on ollut mm. Luontosuhde, Muutos ja sopeutuminen ja Identiteetin ulottuvuudet.  Olen pitänyt näistä seminaareista erityisesti nyt, kun en enää asu Kuhmossa.  Pitkä menomatka junassa on virittäytymistä tulevaan ja paluumatka kuullun ja nähdyn sulattelua.  Sekä Kuhmossa että Joensuussa tapaan myös lukevia ystäviä. Reissuissa on siis moninkertaista mielihyvää. 

On varmasti paljon muitakin kirjaväen tapaamisfoorumeja. Vinkatkaa!