Näytetään tekstit, joissa on tunniste Roberto Benigni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Roberto Benigni. Näytä kaikki tekstit

tiistai 17. helmikuuta 2026

Lukemiani kirjoja, katsomiani elokuvia



Muistan Suomen Kuvalehdestä kolumnin Minun Afrikkani, jota kirjoitti nimimerkki Heimopäällikön morsian. Oikein odotin lehteä juuri tämän kiinnostavan, hauskan kolumnin vuoksi. Sama henkilö Katariina Laurila, psykologi, toimittaja ja teatterintekijä, on nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kirjoittanut yhdessä toimittaja Leena Hirvosen kanssa kirjan Heimopäällikön morsian, joka perustuu Laurilan Afrikassa asuessaan tekemiin muistiinpanoihin ja keskusteluihin. 
Laurila lähti Tansaniaan 2000-luvun alussa noin vuodeksi kehitystyöprojektiin, mutta viipyikin Afrikassa seitsemän vuotta ja oli lopuksi paikallisten mediayhtiöiden johtaja.
Seurustelu ja avioliitto hopeahousuissa treffeille saapuneen heimopäällikön Mtemi Shambwen kanssa oli yllätyksiä täynnä, mutta sitä oli kaikki muukin. Laurila osallistui maasai-heimon päälliköiden hiv-kokoontumiseen, tutustui Reilun kaupan kahviplantaasien korruptioon, keskeneräiseksi jääneisiin koulutyömaihin, huippumuodin näytöksiin ja musiikkipiireihin. 
Syvimmin mieleeni jäi Laurilan tomeruus asioiden hoidossa ja surullinen rakkaustarina, joka alkoi niin suloisesti. 

Nostan katseeni ja säpsähdän. Tummat, kutsuvat silmät tuijottavat suoraan silmiini, lähes sieluuni. Silmissä on poikamaista pilkettä ja hymyä ja kaihoa, kaipausta ja lempeyttä. Silmät ovat upeimmat joihin olen koskaan katsonut. Ehkä myös upeimmat, jotka ovat koskaan katsoneet minua. Unohdun hetkeksi lapsuuden satukirjani sivuille, ja minusta tuntuu, että tuijotan suoraan syvälle Serengetin kirahvin silmiin. 



Toinen avustustyöstä kertova kirja, Maria Mustrannan romaani Toivon talo, kertoo nelikymppisestä avustustytön ammattilaisesta Martta Ervastista, joka tapaa Ammanissa syyrialaisen, koko perheensä menettäneen nelivuotiaan pikkutytön Nouran, joka saa Martan luopumaan ammatillisesta roolistaan. elämästään Suomessa  ja kaikesta, mikä on ollut siihen asti tärkeää.
Lähimmät, Genevessä odottava puoliso ja sisar yrittävät saada Mariaa järkiinsä. Myös paikalliset, Syyriasta ja Irakista tulleita pakolaisia auttavat jordanialaiset, muistuttavat, että tämä tyttö on vain yksi monista, mutta Marialle on itsestään selvää, että hän on vastuussa juuri tämän tytön kohtalosta. 
Vain sota-ajan kokenut mummu tuntuu ymmärtävän. Hän kirjoittaa kirjeen, jossa mainitsee siskon epäilyn siitä, että Maria olisi vain etsimässä tytöstä vastausta sisäiseen tyhjyyteensä. Mummusta Noura ei ole huono vastaus.

Kerttu sanoo, että heität elämäsi hukkaan. Sinun parastasihan hän ajattelee, mutta minä olen eri mieltä. En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, miksi toisista huolehtiminen on nykyään niin epämuodikasta. Miksi naisten taipumuksesta myötätuntoon ja hoivaamiseen on tullut heikkous, joka orjuuttaa heidät? Milloin uhrautumisesta tuli syntiä?

Mummu kirjoittaa myös, että nykymaailma on väärässä siinä, kun se opettaa meille, kenestä kuuluu piitata ja keillä ei ole niin väliä. 
Samaa sanovat paikalliset Martan ihmetellessä, miten Jordania, niin pieni ja köyhä maa, ottaa kaikki tulijat vastaan aina uuden sodan puhjettua naapurimaissa. He ovat veljiämme, toteavat jordanialaiset. 

Tässä kirjassa kuten Heimopäällikön morsiamessakin on henkilökuvauksen ja jännittävien tapahtumien ohella kiinnostavaa ajan ja paikan kuvausta sekä ruohonjuuritason tietoa kulttuurista ja toimintatavoista.
  

 


Marko Annalan romaanissa Ylva seurataan erakoksi keskelle korpea vetäytyneen elämänsä toista ja ehkä viimeistä suurta teosta valmistelevan kuvataiteilija  Konradin ja yläkoulua käyvän hämmentyneen Ylvan elämää. Ylva on kohdannut ison menetyksen ja hakeutuu surussaan synkkään metallimusiikkiin viehtyneen pojan seuraan. Annala määrittelee romaaninsa henkilöt seuraavasti: "Tyttö, jolla ei ole isää. Poika, jolla ei ole järkeä. Mies, jolla ei ole malttia." Kirjan neljäs tärkeä hahmo on susi.
Lukija pääsee mukaan sudenpennun tajunnanvirtaan epilogissa ja lopuksi prologissa, jossa on jatkoa alun tilanteeseen. Nämä kuvaukset valaisevat takaumina myös sitä, mitä tapahtuu romaanin nykyajassa.
 
Tarina on tummanpuhuva, verinen ja mystinen. Kannen ja lukujen väliin sijoitettujen kuvien tyyli noudattaa tekstin sävyä. Upeat mustavalkoiset kuvat ovat kahden kuvataiteilijan tekemiä, Petri Ala-Maunuksen ja Iita Annalan. Kannen maalaus on Petri Ala-Maunuksen ja suunnittelu Jussi Karjalaisen.

Vieras eläin huutaa. Se kuulostaa pelottavammalta kuin mikään aiemmin kuulemani, jopa kurjen huutoakin pahemmalta, vaikka en ole vielä sitä kuullutkaan, sillä tämä on ensimmäinen kesäni, mutta minä tunnen kurjen, tunnen haukan, tunnen myyrän, karhun, syyssateen ja paukkupakkasen, ja tunnen tämän oudon eläimen, ja se on näkemistä, enkä osaa sitä paremmin selittää.

Minua pelottaa ja vedän pääni takaisin kiven suojaan. Me kävimme väärän saaliin kimppuun. Tuo outo eläin ei luovuta. Sekin rakastaa laumansa lapsia. Ja sen lauma on paljon minun laumaani isompi.



Norjalainen dekkarikirjailija Karin Fossum on tunnettu varsinkin Konrad Sejer -sarjastaan, jota hän on kirjoittanut jo parikymmentä vuotta. Tämän sarjan neljästoista kirja Formørkelsen (2018), on ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Pimennys. Suomentaja on Tarja Teva, kuten valtaosassa Fossumin tuotantoa. 
Aviopari ja juuri kävelemään oppinut poika ovat majoittuneet hotellihuoneeseen. Vanhemmat haluavat selvittää avioliittonsa tilaa ja pojan huoltajuutta, koska ero on todennäköinen. Kun pikkupoika putoaa parvekkeelta molemmat syyttävät toisiaan. Komisario Sejer kuuntelee heidän kertomuksiaan traagisen aamun tapahtumista ja koittaa löytää yksityiskohdan, joka paljastaisi, putosiko poika vahingossa vai pudottiko jompi kumpi vanhemmista hänet alas kadulle. 

Pidän kaikista Fossumin kirjoista hänen luomiensa viisaitten poliisien Sejerin ja Skarren vuoksi ja siksi, että Fossumin rikostapauksissa ei koskaan ole kyse mustavalkoisesta asetelmasta. Ihmiset ovat olosuhteittensa armoilla eikä kukaan ole kokonaan paha. 


Osa Näkemiin taivaassa -DVD:n takakannen kuvaa

Kiinnostuin Pierre Lemaitren kirjoista luettuani bloggari Elegian kirjoituksen kirjasta Näkemiin taivaassa. Huomasin, että kirjan pohjalta tehty elokuva on lähikirjastossani ja hain sen. Hyvä että hain. Elokuva ylitti odotukseni.
Elokuva kertoo ajasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskassa. Rintamalta palanneet kolme sotilasta koittavat pärjätä parhaan kykynsä mukaan. 
Taiteellisesti lahjakas Edouard on menettänyt kasvojensa alaosan ja rakentaa itselleen mitä mielikuvituksellisimpia naamioita eri tilanteisiin.
Elokuva on juonellisesti rikas, visuaalinen elämys aikakauden miljöineen, väreineen ja vaatteineen. Vakavasta aiheesta tehty veijarimainen toteutus toimii hyvin. Elokuva on viipyillyt mielessäni, tätäkin kirjoittaessani tunnen  sen elämänmyönteisyyden, samaa humaaniutta kuin italialaisessa Roberto Benignin draamakomediassa Kaunis elämä.
Ei ihme, että Näkemiin taivaassa on palkittu Ranskassa peräti viidellä César-palkinnolla.

Olen käynyt myös elokuvateatterissa katsomassa muutaman uuden elokuvan. 
Eternity: Niin hidas, tylsä ja mitäänsanomaton, että nukahdin keskellä elokuvaa.
Hamnet: Ihan mukiinmenevä, en nukahtanut. 
Humiseva harju: Pidin kovasti. Ohjaaja on luonut kirjan pohjalta liioittelevan maagisen sadunomaisen maailman, jossa köyhä on rutiköyhä ja rikas upporikas. Kun nuori tyttö valitsee rakkauden sijaan vakauden, hänelle katettu pöytä on kuin lastenelokuvan Prinsessa Pikkiriikin pinkki herkkuvuori ja hänen muotitaloista tilatut haute couture -hörhelönsä täyttävät kaksi huonetta. Luokkaero saa valitsemaan väärin, mutta intohimoa ei pysty sammuttamaan, se riuduttaa, tekee hulluksi ja tappaa. Värit on valittu harkiten, järkielämän pastellit vastaan erotiikan tulipunainen. Räiskyvä, persoonallinen tulkinta klassikkokirjasta.
Lainasin vertaillakseni kirjastosta saman kirjan pohjalta tehdyn perinteisemmän elokuvan. 


torstai 27. elokuuta 2020

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja



Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 


Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Elokuvissa, Suomen hauskin mies


Kuva: Veera Aaltonen, ET-lehden artikkeli

No niin, nyt se tuli elokuvateattereihin. Suomen hauskin mies, vakavanhauska elokuva taiteen voimasta ja inhimillisyydestä pahan keskellä.

Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan käsikirjoittama ja Kujanpään ohjaama elokuva, pääroolissa Toivo Parikkana loistaa Martti Suosalo.
Ollaan Iso-Mjölön saarella punavankien leirillä. Leirille tuodaan työväenteatterin ohjaaja, joka saa  mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ryhmän vankeja teloitukselta valmistamalla niin hyvän näytelmän, että sillä onnistutaan viihdyttämään vieraiksi tulevia saksalaisia.

Näytelmä perustuu väljästi tositapahtumiin. Toivo Parikan esikuva on pitkän teatteriuran työväenteattereissa ja muualla tehnyt Jalmari Parikka. 
Mielenkiintoinen yhtymäkohta tosielämään syntyy siitä, että Suosalon isoisä, hänkin Martti nimeltään, on ollut Jalmari Parikan sotaorvoille nuorille 20-luvulla järjestämällä teatterikurssilla. Isoisän isä Kalle Suosalo, Sdp:n kansanedustaja ja pasifisti, oli teloitettu sisällissodassa tekaistuin syin, ilmeisesti vain siitä syystä, että hän oli kirjoittanut aatteensa mukaisesti artikkelin, jossa vaati hyvää kohtelua venäläisille sotavangeille. 

Joku on saattanut nähdä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Suomen hauskin mies. Kyseessä on saman sadan vuoden takaisen vankileiriepisodin kuvaus, sama ohjaaja ja sama päänäyttelijä. En ole nähnyt teatteriesitystä, mutta olen lukenut arvosteluista, että näytelmä ja elokuva ovat aivan itsenäisiä, hieman eri tavoin painotettuja teoksia ja että elokuva on väkevämpi.

Suomen hauskin mies on kuvattu pääosin Kotkassa ja Haminassa, meidän naapurikaupungeissamme, mikä lisäsi kiinnostustani. 
Seutukunnalta ilmoittautui joukkokohtauksiin vapaaehtoisia. Miehenikin kiinnostui ja sai pienroolin kesken työnsä vangittuna kansanedustajana. Jännitimme, onko koko kohtaus leikattu pois, mutta ei - siellä se on - viisi sekuntia. Kun Parikka saapuu leirille ja katselee ympäri kuraista kenttää, hän näkee sen yhdessä nurkassa kolmen miehen ryhmän nuotion ääressä, ja kohta kamera keskittyykin siihen mitä vangit paistavat. Voitte kuvitella, että tikkujen päässä ei ole pihvejä eikä nuotiomakkaraa, ollaanhan keskitysleiriolosuhteissa. Miehet paistavat kissanraatoa. 

Sitä paistamista oli tapahtunut elokuvaa tehtäessä koko heinäkuisen päivän. Puvustajat olivat välillä käyneet sutimassa lisää aurinkorasvaa ja nokea miesten naamaan. 
Mieheni oli hyvin kiinnostunut näkemään, miten elokuvaa tehdään. 
Minäkin olin meidän kesävieraidemme, pojanpoikien, kanssa katsomassa vaatesovituksia Kotkan Kyminlinnan parakissa. Kylläpä oli valtava määrä vanhoja vaatteita, ja puvustajilla sen tuhannen kiire. Poikien mielestä vaari oli hassun näköinen entisajan asussa. Sovituksen jälkeen pukua tietenkin kulutettiin ja liattiin, koska arvon kansanedustaja oli ollut siinä samassa puvussa vankina jo jonkin aikaa yötä päivää. 

Kävimme katsomassa elokuvan eilen. Mies oli Kotkassa ennakkonäytöksessä ja sen yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa jo maanantaina. Kutsussa luki juhlava asu ja - voihan minkä tekivät - EI avec. Ja niin kuin minä olin jo katsellut millenniumjuhliin ostamaani iltapukua sillä silmällä. Unto pani päälleen mustan puvun ja punaisen solmion, tietysti. Ei siis Hollywoodia vielä meidän nousevalle tähdelle, eikä minulle edustamista Linnan juhlissa muusana ja avecina. Sinne tietysti hankkisin uuden asun, teettäisin, sametista. Voi harmi!

Miten koin elokuvan? Vahvasti.

Toivo Parikan rooli on kirjoitettu Suosalolle, ja se istuu hänelle. Hänen kasvoillaan näkyvät kaikki tunnetilat. Hänen esittämänsä Toivo Parikka oli laajalti tunnettu Suomen hauskimpana miehenä, ja nyt vankina on hauskuttajan taito kaikkine nyansseineen tarpeen monessa tilanteessa. 

Näytelmäharjoituksista tulee mieleen vanha shakespearelainen tyyli ja Dario Fon Mysterio Buffo. 

Toinen hyvä suoritus elokuvassa on herkällä vartijoiden päälliköllä, jota esittää sävykkäästi Paavo Kinnunen
Jani Volasen roolihahmo on muuttumattomampi kovana ja huumorintajuttomana leirin komendanttina, ja  hänen vaimoaan esittävä Leena Pöysti ilmentää hyvin naisellista empaattisuutta. Hänessä tapahtuu kasvua kuten Paavo Kinnusen vartijassakin. 

Elokuvassa ei mässäillä kiduttamisilla. Ruokajonossa purnaava saa kiväärinperästä iskun mahaansa ja miehiä ammutaan, mutta tilanteista ei oteta lähikuvaa. Pidän tästä, ei kaikkea tarvitse elokuvassa jankata, kuten ei kirjoissakaan. Katsojalla ja lukijalla on mielikuvitus. 

Tämä elokuva on saanut hyviä arvosteluja. HS:n toimittaja Leena Virtanen lopettaa neljän tähden arvionsa näin: "Suomen hauskin mies on vaivihkaa valmistunut elokuva, jolle soisi samanlaisia massayleisöjä kuin Tuntemattomalle sotilaalle. Se sopii kaikille." 

----------------
Lisäys myöhemmin samana päivänä

Luin Suomen Kuvalehden Kalle Kinnusen arvostelun Suomen hauskimmasta miehestä. Kinnunen muistuttaa, että keskitysleiri ja huumori eivät ole uusi yhdistelmä elokuvassa. Italialaisen Roberto Benignin elokuvassa Kaunis elämä isä onnistuu salaamaan pieneltä pojaltaan sen tosiasian, että he ovat natsien tuhoamisleirillä naamioimalla pojalle kaiken kauheuden peliksi, johon he vapaaehtoisesti osallistuvat.  

Meillä on ollut tuo ihana elokuva, mutta olemme ilmeisesti antaneet sen jollekin, koska sitä ei enää löydy hyllystä. Muistan, kun Benigni voitti elokuvallaan vuonna 1999 parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan elokuvamusiikin ja parhaan miespääosan (hän itse) Oscarit. Hän hyppi ja pomppi, itki ja nauroi ja puhui erittäin vuolaasti erittäin vahvalla ja hauskalla italialaisella aksentilla puheaikansa reilusti ylittäen. Sitä iloa oli kiva katsella. 
Kaunis elämä jakautuu kahteen osaan. Alku on ruusuista satua ja loppu selviämistaistelua, jossa isän rakkaus kannattelee poikaa. 

Toisista välittäminen on eräs teema myös Suomen hauskimmassa miehessä. Parikan ohje näyttelemiseen on hengittää ja ajatella muita. 

Eikös tämä ole hyvä ohje elämälle muutoinkin: HENGITÄ JA AJATTELE MUITA.


Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin , avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti pal...