Tämä on Greta Hällfors-Sipilän maalaus Sinipukuinen ihailija 1920-luvulta. Se on parhaillaan Ateneumin näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa, jossa on laaja otos taidetta 1900-luvun Suomesta. Töissä näkyy, miten ihmisten arki muuttui vuosisadan kuluessa.
Kuvasin näyttelyssä käydessäni muutaman työn myöhempää mietintää varten.
Katselimme kameran ruudulta tätä 20-luvun öljyvärimaalausta yhdessä mieheni kanssa. Koomisesti kuvattu tilanne.
Minä aloin selittää, että kylläpä on noussut heleä nolostumisen puna kömpelöllä miehellä poskille, kun ei saa vastakaikua tunteilleen. Siihen mieheni, että ei kun kiihkon, kiihkon punaa se on. Totesimme yhteen ääneen:"Varhainen #metoo."
Kun katsoo tarkemmin kättä olkapäällä, huomaa myös, että ote on turhan painokas, ihossa on raapimisjälkiä.
Nainen on jätetty viimeistelemättä. Hän on vain sinipukuisen kohde.
Olisi hauska, jos joku jatkaisi tätä teemaa ja maalaisi työn, jossa kohdistaisi huomion naiseen. Liian innokas ihailija jäisi ilman piirteitä ja naisella olisi elävämpi ilme ja kiukustumisen puna poskillaan. Eikös hänellä silloin myös nousisi käsi siirtämään pois tuota hänelle vastenmielisen miehen puristavaa kättä?
Onkohan näillä maalatuilla henkilöillä esikuvansa omassa ajassaan? Taiteilija itse ja ei-toivottu lähestyminen?
Näyttely kaikkinensa on erittäin onnistunut. Ihailin erityisesti Tuulikki Pietilän töiden tasokkuutta ja monipuolisuutta ja Helene Shjerfbeckin töiden herkkyyttä. Näyttelyssä on harvemmin esillä olleita töitä.
Näyttelyssä on myös lyhyitä dokumenttielokuvia Helsingistä, joista vanhin on vuodelta 1911. Vossikkakyydillä ajellaan, ja naisilla on maataviistävät takit. Ihan kuin katsoisi elokuvaa Tohtori Zivago.
Kun päästään niille vuosikymmenille, jotka itsekin muistaa, niin ei voi kuin todeta, että onpas elämä muuttunut, eihän tuotakaan enää ole: karttoja levitteleviä turisteja, puhelinkoppeja, harjan ja rikkalapion kanssa katuja siivoavia miehiä.
Kävimme Helsingin reissullamme myös keskustakirjasto Oodissa. Sieltä jäi päällimmäiseksi mieleen paljon tyhjää tilaa kaikkialla ja kirjasto, joka ei tunnu kirjastolta. Ylin hylly on ainoa, josta voi kunnolla katsella kirjojen selkämyksiä. Sitä alemmille pitää kyykistyä. Kaikki on avointa ja ilmavaa, ei kodikasta eikä intiimiä.
Oodia on kehuttu arkkitehtuuriltaan hienoksi. Varmaankin näin on. Itse en pidä tämäntyyppisistä tiloista.
On mielenkiintoista seurata Oodin käyttöastetta alun tutustumiskäyntien jälkeen.
Yksi, mikä minusta on Oodissa hyvää, on elokuvateatteri Kino Regina, jonka ohjelmiston pitäisi koostua klassikoista. On mainostettu Vertigoa, restauroitua Tuulen viemää ja muita suosittuja vanhempia elokuvia. Reginassa aion ehdottomasti joskus käydä.
