Päivän sana 15. tammikuuta 2024

 

Kansikuvan Patti Smithista Polaroid-kameransa
kanssa on ottanut Steven Sebring ja suojapäällisen
suunnitellut Anna Kochman.

Patti Smithin tyylikkäässä, pienessä Päivien kirjassa on yksi valokuva ja yksi ajatus jokaiselle vuoden päivälle, ei vuosilukua, eli kirja sopii mihin tahansa vuoteen. Kirja on julkaistu USA:ssa vuonna 2022, A Book of Days, ja suomennettu viime vuonna. Kirjan on suomentanut Antti Nýlen. 

Täksi päiväksi 15. tammikuuta Smith on  valinnut kuvan Martin Luther Kingistä ja hänen ajatelmansa. Tämä siksi, että 15.1. on Kingin syntymäpäivä. Hän syntyi 15.1.1929 ja kuoli 4. huhtikuuta 1968. 
Hänet murhattiin, mitä oli pelätty siitä asti, kun hän alkoi ajaa mustien oikeuksia.

Kingin ajatus: 
Moraalisen maailman kaari on pitkä, mutta se taipuu aina oikeudenmukaisuutta kohti.   

Yksi kauneimpia kuvia Päivien kirjassa on kuva kyyhkystä, rauhan ja uskollisuuden symbolista. Kuvan kyyhky on kuulunut Smithin isän posliinilintukokoelmaan.
Samalla aukeamalla seuraavana päivänä 11.09. on kullanväriseksi käsitelty kuva World Trade Centerin palavasta eteläisestä tornista ja lause "Me kumarrumme muistamaan vainajia ja nousemme syleilemään eläviä."   

 

Kun haluan pysähtyä mietiskelemään ja katselemaan jotain kaunista, koskettavaa tai huikeaa, otan tämän kirjan ja avaan sen joltain sivulta, miltä tahansa. Mietin kuvan ja sanan voimaa yhdessä ja erikseen. 
Tänä aamuna mietin, miten sodat ovat mahdollisia, koska kysyy keneltä tahansa vallassa olevalta tai ilman valtaa tallaavalta, niin kukaan ei halua sotaa. Ei kukaan, paitsi vanhojen satujen hallitsijat. Tiedän, että kysymykseni on naiivinkuuloinen, mutta oikeastaan se on kaikkea muuta. 

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin. 
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

Patti Smith, Year of the Monkey

Patti Smith on undergroundin kuningattareksi nimetty monipuolinen taiteilija. Hän tuli julkisuuteen 70-luvulla runoilijana, rock-laulajana ja kuvataiteilijana. Ensimmäinen Smithin albumi Horses julkaistiin 1975 ja ensimmäinen näyttely hänellä oli jo sitä ennen, vuonna 1973. Tämän lisäksi Smith on esiintynyt näyttämöllä, tehnyt poikkitaiteellisia performansseja ja kirjoittanut laulun sanoja toisille muusikoille. Viime aikoina hän on myös luennoinut erilaisissa musiikkitapahtumissa. 

Tunnen Patti Smithin vain hänen elämäkertatrilogiastaan. Just Kids (2010), M Train (2015) ja Year of the Monkey (2019), jota parhaillaan pohdiskelen. Kaksi ensimmäistä on suomennettu ja Apinan vuosi myös kohta tulossa suomeksi, suomentajana kaikissa kolmessa Antti Nylén. 

Kävin googlailemassa, mitä Smith on kirjoittanut aiemmin. Laululyriikkaa ja  runoja on useampi teos. 
Minua alkoi kiinnostaa erityisesti kaksi hänen proosarunoteostaan 90-luvulta. Woolgathering on muistelma lapsuudesta ja oman taiteilijuuden löytymisestä. Kirja on suomennettu nimellä Uneksuntaa. Toinen minua lukemaan houkuttava on Smithin nuoruuden rakastettunsa taiteilija  Robert Mapplethorpin muistolle kirjoittama The Coral Sea. 

Vuosi 2016 oli kiinalaisessa kalenterissa apinan vuosi. Patti Smith aloittaa kirjansa jo vähän sitä ennen meidän länsimaisen kalenterimme uutena vuotena. Hän oli juuri lopettanut onnistuneen konserttikiertueensa San Franciscoon ja kirjoittautunut motelliin tarkoituksenaan tavata siellä musiikkialalla toimiva ystävänsä Sandy Pearlman ja lähteä tämän kanssa yhteiselle lomalle. Sandy on kuitenkin saanut yllättäen aivoverenvuodon ja Smithin suunnitelmat muuttuvat. Hän valvoo vuorotellen ystäviensä kanssa Pearlmanin vuoteen äärellä ja matkustelee siinä ohessa edestakaisin pitkin Yhdysvaltoja Californiassa, Arizonassa, Virginiassa ja Kentuckyssa. 
Vuosi on synkkä. Pearlman kuolee ja Smithin toinen hyvä ystävä, näytelmäkirjailija Sam Shepard kärsii ALS-taudin rappeuttamana. Smith auttaa häntä viimeisen työnsä loppuun saattamisessa. 

Smithin vuoden kestävä matka on sekä tutkimusmatka omaan maahan että myös matka omaan mieleen. Hän liftaa mitä kummallisimpien tyyppien kyydissä, käy keskusteluja tapaamiensa ihmisten kanssa kirjallisuudesta ja filosofiasta, istuu kahviloissa, ottaa kuvia Polaroid-kamerallaan ja kirjoittaa muistiinpanoja aina mukana kulkevaan vihkoonsa. Reissu tuo mieleeni Australian aboriginaalien walk about -riitin. 
Teksti vaihtelee tavanomaisesta taianomaiseen. Raja mielikuvituksen luomien kuvien ja todellisten tapahtumien tai muistojen välillä on häilyvä. Eräs meksikolainen Ernest ilmestyy Smithin seuraan matkan varrella, jättää hänet keskelle ei-mitään ja ilmestyy taas paikalle kuin tyhjästä. Hän lienee hallusinaatio tai toinen minä. Ernestin kultturelli puhekin on samanpoljentoista kuin Smithillä.  

I just sighed. Was it all a dream? Was everything a dream? Beginning with the Dream Motel straight on through the monkey-induced mischief. I was in the middle of this circular rumination when I sensed that I was not alone. 

I whirled around. We were standing in front of that same third-rate café.
- See, he said in a voice oddly reminiscent of some other voice.
- You are the dream sign, I suddenly blurted.
- It's the Dream Inn, he said, fading. 

Smith täyttää 70 vuotta apinan vuonna ja pohtii vanhenemistaan. 
Vuosi on myös vaalivuosi ja se saa Smithin näkemään pahoja ennusmerkkejä. Hän huomaa erään ehdokkaan suoltavan valheita nopeammin kuin kukaan ehtii korjata. "The bully bellowed", toteaa Smith tämän vippaskonsteilla ääniä keräävän ehdokkaan kampanjointityylistä.  
Ja niinhän siinä käy, että kun päästään seuraavaan eli kukon vuoteen, niin ennakkoaavistelut käyvät toteen.  

It was the last day of the Year of the Monkey and the golden cockerel was crowing, for the insufferable yellow-haired confidence man had been sworn in, with a Bible no less, and Moses and Jesus and Buddha and Mohammed seemed somewhere else entirely. 

Parasta mielestäni tässä kirjassa on sen runollinen ja välillä hyvin humoristinen kieli. 
Loppukappale, jonka Smith on nimennyt eräänlaiseksi epilogiksi, A Kind of Epilogue, on lumoavan kaunis haikeudessaan. Kesken apinan vuoden ikävien tapahtumien ja kuolleiden muistelun ja suremisen hän toteaa reippaasti: "Yet still I still keep thinking that something wonderful is about to happen. Maybe tomorrow." Tässä optimismissa olen ihan  samanlainen Smithin kanssa. Tekee mieli sanoa hänelle: That's a girl! 

Minua ajoi tätä kirjaa lukemaan varsinkin kaksi asiaa. Luin jostain lehtijutusta, että Patti Smith ketoo vanhenemiseen liittyvistä tunteistaan täyttäessään 70 vuotta, mikä on itsellekin ajankohtaista ja reissaa Santa Cruzissa. Hih, luulin, että hän matkustelee Santa Cruz de Tenerifellä, jossa itse kävin viimeksi matkalla, mutta ei - onhan Kaliforniassakin Santa Cruz, ja monessa muussa paikassa, minne kristityt ovat tulleet omimaan alueita ja pystyttämään ristinsä. Mutta sillä ei ollut todellakaan väliä, missä Smith vaeltaa, tärkein on pään sisäistä liikettä. 
 

Lopuksi kehuja kirjan viimeistellystä ulkoasusta. 
Kannen on suunnitellut Kelly Blair ja kirjan 35 valokuvaa ovat Smithin pikakamerallaan ottamia retrotyylisiä otoksia. Yllä olevassa kuvassa ovat Smithin lapset Jackson ja Jesse.
Kirjan ensimmäinen ja viimeinen kuva on otettu samasta Dream Inn -motellista samasta kuvakulmasta, mutta loppukuva on kuvattu todella synkeällä pilvisellä säällä. Alussa ja lopussa on kuin sinetteinä apinan ja kukon vuosien pikkukuvat.
Ja vielä sekin ihastuttava seikka, että sivujen reunat ovat epätasaiset kuin vanhoissa kirjoissa, joiden sivut avattiin paperiveitsellä. 
Kuka vielä sanoo, että on sama, onko kirja tekstinä kännykän näytöllä vai omana esineenään.