Vuoden kaunein teksti

Joskus törmää johonkin niin kauniisti soivaan tekstiin, että sitä on luettava yhä uudelleen, lopuksi ääneen. Tänä vuonna se on ollut eräs tunnelmakuvaus, jota romaanihenkilö, kirjailija, kehittelee kirjan tarinassa. Tekstistä on osa valmiina aiemmin, kirjan lopussa se on täydellisenä. Koneelta tippunut liuska löytyy lattialta kellastuneena, siinä on tämä upeasti viimeistelty teksti. Oli se aika jolloin kirjoitusvälineenä oli kirjoituskoneet, nuo samantien tulostavat koneet, kuten joku nykylapsi on tämän koneen erinomaisuutta kuvannut.
Kirjoitan tekstin kokonaan, koska sitä ei voi katkaista, se on täydellinen näin.   

Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneluku lisääntyy, jossakin etäällä on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunaverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa. Vaimeasti, seinien himmentäminä, tuskin kuultavina erottuvat äänet ulkoa. Vähitellen ne voimistuvat. Huoneen hiljaisuus täyttyy niistä; sen omiin leppeisiin tuoksuihin alkaa sekoittua sikarin, pakokaasun, miehen hien hajua; piipputupakan, tuolin selustalle heitetyn takin ulkoilmanhajua, ja likapyykin, aamun sanomalehden, väkevän kahvin ja vielä lämpimien lakanoiden hajua. Nyt kissa, joka on maannut kylläisenä lattialla, herää. Huone käy varjoisaksi, ahtaaksi; nyt se on jo täynnä savua, melua ja hajua, raitiovaunujen jarrutusääniä, laastinpölyä, askeleita ja huutoja. Seinät ovat ohuet, voimattomat. Ovien ja ikkunoiden lukot eivät enää pidä: nyt huone on auki katujen yöhön. 

Tämä kirja on julkaistu 1999. Olen lukenut sen ehkä julkaisuvuonna tai seuraavana. Se ei vaikuttanut silloin minuun kuten nyt. Minun mielessäni on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut vastaanottavaisemmaksi tämän kirjailijan tyylille. Nyt nautin tämän tekstin täydellisyydestä ja sen viipyilevästä unenomaisesta tunnelmasta. Tulee mieleen vesivärimaalaus, ehkä triptyykki, jossa alun vaalea keveys vaihtuu tummenevan ja hälyisemmän kautta lopun synkkään kohtalonomaisuuteen, tai elokuvan käsikirjoitus, kohtaus, johon katsojana haluaisi jäädä pitemmäksi aikaa, tai sävellys. 
Tämän kirjailijan teksti on aina hiottua välimerkkejään myöten. 

Kiitän kaikkia lukijoitani ja kommentoijiani vuodesta 2020. Olette minulle tärkeitä! Kiitän myös kaikkia, joiden blogeissa olen saanut viihtyä. 
Miten erilaisia kirjoitustyylejä bloggareilla onkaan! Mikä varasto perusteltuja mielipiteitä ja sanoilla iloittelua. 

Kiitos Raija Siekkinen! Ehdit kirjoittaa paljon, vaikka elämäsi jäi lyhyeksi. 

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja

Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 

Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

Mikä nyt painaa mieltä

Tämä kuva on otettu noin 45 vuotta sitten itselaukaisijalla opiskelija-asunnossa. Olin toisen luokan opettajana Jousenkaaren kansakoulussa Tapiolassa viimeistellen siinä ohessa opintojani, ja tuleva mieheni oli armeijassa. Kuvaa ottaessamme hän oli käymässä lomilla. Silloin oli keskitalvi. Seuraavana kesänä menimme naimisiin - vaikka ei olisi tarvinnut (niin sanottiin Pohjois-Karjalasta työpaikkaa kysellessämme, saa tulla avoparinakin). Olen kirjoittanut kuvan alle japanilaisen runon.

Salata koetan 
turhaan - rakkaus näkyy
kasvoistani niin 

että kaikki kysyvät:
mikä nyt painaa mieltä?
(Kanemori)    

Ja sitten tuore otos, jossa hillitymmät ilmeet, mutta muutoin samat tyypit... no tietenkään ei ole vanhennuttu, ei sitten yhtään. Kuva on lapsenlapsen ottama Kotkan Hesburgerissa, johon poikettiin hääpäivälounaalle Merimuseo Vellamosta tultua. 

Tämä olkoon meidän virallinen 2 X 70 vuotta ja 45-vuotishääpäiväkuvamme. Hääpäivä on meille tärkeä päivä siksikin, että samana päivänä heinäkuussa 1975 syntyi Rovaniemellä erääseen perheeseen tyttö, josta oli tuleva meille mieluisa miniä. Hieno sattuma!

Tämän kuvan kanssa voisi sopia Eeva Kilven runo Vanhojen rakkaus.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Runo on kokonaisuudessaan niin traaginen, etten lainaa enempää.
Ikä e i  o l e vain numero. Ikä muuttaa ihmistä kaikella tavalla, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. 

Eräs ystäväni kertoi, miten hänen äitinsä vanheneminen ilmeni vierailuilla. Ensin oli kaikki itse tehtyä ja pöytä kauniisti katettu, sitten tarjottava alkoi olla kaupan valmistuotteita ja pöytä katettu arkiastioin, ja lopulta vieras sai hakea keksipaketin kaapista. Minä olen pääasiassa ykkösvaiheessa. Hese-lounas oli pieni pakon sanelema välipala, että jaksettiin odottaa minun gourmet-illallistani Mentula residenssissä. Kaikki Keeping Up Appearances -fanit ymmärtävät tämän vitsin. (Tuolla sarjalla on niin huono suomalainen nimi, Pokka pitää, että on pakko kirjoittaa alkuperäinen nimi.) 

Tiedän, että siirtyminen vähempään ottaa koville hänelle joka haluaisi kaiken jatkuvan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.  

Alan mökkielämän jälkeen pakata Kainuun reissulle. Lukemiseksi mukaan lähtee Patrik Svenssonin romaani Ankeriaan testamentti. 

Viime aikoina olen lukenut mielenkiintoisista naisista, fiktiivisestä Almasta Hannu Mäkelän tyylikkäässä pienoisromaanissa Rakkaudella, Alma ja kirjailija Raija Siekkisestä siskonsa kirjailija-suomentaja-kieltenopettaja Ritva Hellstenin muistelemana romaanissa Raija. Luin myös Anna-Maria Eilittän kiehtovan romaanin Kun olen poissa. Päähenkilö, keski-ikäinen perheenäiti Ilona, joutuu auton töytäisemäksi ja kuolee, mutta jää henkiolentona seurailemaan läheistensä elämää. 

Nämä kolme romaania ovat niin tasokkaita, että lupaan ja vannon kirjoittavani niistä, kunhan siirryn sosiaalisesta elämästä enemmän sosiaaliseen mediaan posottamaan. Uudistetussa Bloggerissa lukee 'uusi postaus', kun ennen kirjoitettiin 'uusi teksti'. Minusta tuo termi on aina kuulostanut posotukselta/paasaamiselta ja välillä olenkin kiittänyt jotain bloggarikaveria vahingossa hyvästä posatuksesta. En pidä myöskään blogi-sanaperheestä blogata, bloggari, bloggaaja ja blogisti. Kuulostavat oudoilta muljahduksilta suomen kielessä. Mutta minkäs teet, semmoinen bloggaajaihminen olen mielellään edelleen, jos korona suo. 

PS Minulla oli näemmä Eilittä kirjoitettu väärin, ja virhe toistuu kommenteissa. Olen pahoillani. Korjasin nimen nyt 31.7. 

PPS Voi voi, eräs ystäväni kysyi tänään, olenko lukenut kirjan 'Rakkaudella, Alma'. Olen, ja samassa hoksasin, että minähän olen lukenut kirjan nimen vain 'Alma'. 'Alma' loistaa kannessa isolla ja sen yläpuolella on ohuesti sana 'Rakkaudella'. Minulla on tämä kirja mukana täällä lomareissulla, kun ajattelin, että kirjoittaisin jotain tästä tai Eilittän kirjasta. Nyt on tämäkin korjattu. Ei koskaan pitäisi kirjoittaa kiiretilanteessa. Pyydän taas nöyrimmäisesti anteeksi. (Illalla 31.7.)

Ritva Hellsten, Orvot

Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä. 

Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004). 

Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.  

Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko. 
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan. 
Orvot on muistelmakirja  perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.

Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa. 

Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.

Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu. 

Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan. 
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti  kouluaineessaan  perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."

Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta. 
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan. 
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan. 

Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen. 
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi. 

Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.

Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?

Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.

Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.  

Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota.  Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva.  Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.

Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?

Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.  

    - MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
    Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt.