Nadine Gordimer, My Son's Story (1990)

Koulupoika pinnaa kokeisiin lukemisesta ja livahtaa elokuviin, varmuuden vuoksi  kauemmas kotoa hienoon ostoskeskukseen. Omaan näytökseensä mennessä hän törmää ulospurkautuvien joukossa isäänsä ja tämän rakastajattareen. Nolo juttu, vielä nolompi, kun tämä tapahtuu rotukiistojen Etelä-Afrikassa ja isä on arvostettu musta vapaustaistelija, Sonny, ja nainen on myös taistelussa mukana oleva valkoinen. Sekä isä että poika ovat salaa elokuvissa. Mustat ovat päässeet elokuvateattereihin vasta vuoden ajan. Tässä on lähtötilanne Gordimerin raastavalle teokselle isän ja pojan suhteesta.

Kirjan kertoja on poika, Will. Kirjan nimi on kuitenkin Poikani tarina. Nimivalinta kertoo kunnioituksesta Sonnya kohtaan ja siitä, että kirjailija haluaa Willin menevän isänsä pään sisään ja tulkitsevan tämän ajatuksia ja käsitystä heistä molemmista. Kertoja on aikuinen Will, muistoissa on osin pojan kapea näkökulma, osin ajan tuomaa ymmärrystä.

It's an old story - ours. My father's and mine. Love, love/hate are the most common and universal of experiences. But no two are alike, each is a fingerprint of life. That's the miracle that makes literature and links it with creation itself in the biological sense.

Tarinaan tuo kiehtovaa sävyä pojan erilaiset tulkinnat tilanteista ajan kuluessa.

Isä lähettää pojan viemään asiakirjettä rakastetulleen. Hänen motiivinsa on saattaa naisen osoite jonkun tietoon sen jälkeen, kun häntä on jo kerran turhaan etsitty traagisen perhetapahtuman vuoksi. Poika, joka on muutoinkin tullut vihityksi isän salaisuuteen, on juuri sopiva tähän tehtävään. Näin Will ymmärtää asian myöhemmin, nuorena aikuisena, käytännöllinen motiivi. Mutta miten julma tehtävä, saattaa oma murrosikäinen poika lemmenpesään, jossa on sänky heti ovensuussa!

Nuoren Willin tulkinnat ovat rajuja. 

What’d he send me there for? I keep going over the place. What I saw, what he made me see. Her pants and bras on the radiator. The bed right there where you walk in. Don’t they know about privacy? People like her, so dedicated to our freedom, worming their way to get to see our prisoners, standing on our doorsteps. 

I keep thinking about it and as I change, get older – every month makes a difference when you are young and finding about yourself – my answers change. Forbidden pig. Pink pig. I’ve thought what he wanted was to mix me up in it. What men feel. … Father and son more like good buddies. 

Siis eräänlaista seksuaalikasvatusta: katso poika, täällä minä nautiskelen, ja on luonnollista, että sinulla on samanlaisia ajatuksia.

And then again – I’ve come to understand something else. I think I have. … I think what he wants is to show off his virility. To me. The proof of his virility. … He sent me to her to show me it’s not my turn yet. … The old bull still owns the cows, he’s still capable of serving his harem, my mother and his blonde. 

Isä haluaakin pullistella miehyyttään pojalle. Ja poika toteaa vielä, että isä ei edes tajua näitä asioita itsestään, hän - poika - tietää paremmin. 

Poika on ainoa perheestä, joka pysyy vallankumouksen ulkopuolella. Häntä ärsyttää tietää, että se on rooli, jonka vanhemmat haluavat hänelle. Hänen passiivisuutensa ja tietämättömyytensä toivotaan suojaavan perheen aktiiveja toimijoita. Poika ei kuitenkaan ole niin passiivinen: hän tarkkailee. Hän näkee muutoksen äidissä ja aavistaa tämän nousun ja isän syrjään joutumisen. Pojalla on tuntosarvet, joita kirjoittava ihminen tarvitsee. Jonain päivänä hän aikoo kirjoittaa vapautusliikkeestä ja kertoa, miten raakaa työ vapauden puolesta oikeasti oli, jatkuvaa taistelua, kuten erämaassa asuvien taistelu janon tyydyttämiseksi tai kylmillä seuduilla asuvien taistelu paleltumista vastaan. 

Will vihaa pettäjäisäänsä pitkään, koska tämä pettää ihanan äidin luottamuksen ja samalla särkee koko perheen. Isä pettää perheen sekä suhteella valkoiseen naiseen että uppoamalla isompaan asiaan perheen kustannuksella. 

Lopuksi Will tuntee vain hellyyttä vanhentunutta Sonnya kohtaan, joka on menettänyt molemmat naisensa ja aseman liikkeessä. Vanhaa kehäraakkia viedään edelleen kuulusteltavaksi aika ajoin. Poika kirjoittaa isälle runoja vankilaan, mutta arvelee, ettei niitä tälle anneta.

    What he did – my father – made me a writer. Do I have to thank him for that? Why couldn’t I have been something else?
     I am a writer and this is my first book – that I can never publish. 

Tarina on siis Willin mielestä liian intiimi. Hyvä, että hän julkaisi sen kuitenkin. Yksityinen kokemus avaa yleisen ongelman paremmin kuin faktat; lukijalle kirja on kertomus vapaustaistelusta, juuri sellainen, mitä Will suunnitteli.
Ai niin, mutta eihän kirjan kirjoittaja olekaan mikään kirjailija Will, vaan Etelä-Afrikan roturistiriidoista paljon kirjoittanut Nadine Gordimer, joka kirjan julkaisua seuraavana vuonna sai Nobel-palkinnon! Gordimerin kirja saa lukijan eläytymään niin, että hän kuvittelee lukevansa omaelämäkertaa. 

Luin tämän kirjan jo heinäkuussa. Kirjoitukseni osoittaa, mikä on jäänyt mieleen päällimmäiseksi. Jos olisin kirjoittanut heti, olisin varmaan kirjoittanut enemmän Sonnyn rakastajattaresta, ihmisoikeustoimistossa työskentelevästä Hannah Plowmanista, ja Ailasta, Sonnyn viehättävästä ja hillitystä vaimosta, joka leikkaa eräänä päivänä hiuksensa lyhyiksi, ja Baby-siskosta, joka liittyy vapaustaitelijoiden militanttisiipeen. Nämä hahmot ovat jääneet muistissani taka-alalle.

Kirjan ydin on isän ja pojan tarina. Gordimer onkin valinnut alkusitaatiksi William Shakespearen soneetin 13, mikä sopii hyvin, koska Willille oli annettu nimi Shakespearen mukaan.
You had a Father, let your son say so.