Ei chick litiä vaan elämää

Bloggari ilta-auringossa Costa Adejessa

Täällä sitä lueskellaan parvekkeella Luoteis-Afrikan saarilla. Näin kuulemma jotkut määrittelevät olinpaikkansa, kun eivät kehtaa sanoa olevansa Kanarialla. Minkä ihmeen takia!
Sää on suosinut ja kaikki muukin on mennyt mukavasti. Olemme viettäneet aikaa sekä aurinkolomalaisina (minä!) että kaupunkituristeina. 
En malta olla kertomatta heti alkuun, että sain eilen soiton lääkäriltäni kolesteroliarvoista: kokonaiskolesteroli oli laskenut 6,6:sta 4,7:ään ja huono kolesteroli oli nyt 2,8, kun se vielä ennen joulukuun lopun mittausta oli huima 4,6. Jeeee – Keiju Alentajaan (mikä nimi margariinilla!) ja kevytjuustoihin siirtyminen on tepsinyt, ja varmaan suuri(n) ansio on syöpälääkityksen lopettamisella. Täällä arvot ovat luultavasti vain parantuneet. Paljon liikuntaa, aurinkoa ja hedelmiä.
Nyt ei olekaan ehkä niin kiire muistelmilla, kun suoneni antavat minun elää,  heh heh, ehdin kirjoittaa blogiakin… Olen kirjoittanut jo alkusanat omaelämäkertaani. 

This Is Not Chick Lit on Elizabeth Merrickin vuonna 2006 kokoama teos, jossa on novelleja kahdeksaltatoista lupaavalta amerikkalaiselta naiskirjailijalta. Jotkut heistä, kuten Curtis Sittenfeld, olivat julkaisseet jo useita kirjoja, jotkut olivat uransa alussa, julkaisseet kirjoituksiaan vasta lehdissä, kuten USA:ssa on tapana, ja odottamassa ensimmäisen kirjansa julkaisua. 

Merrick on kirjoittanut alkuun selityksen valitsemalleen kokoelman nimelle. Hän määrittelee tuolloin vielä melko uuden termin 'chick lit' hauskasti entisajan romanttisen naiskirjallisuuden tyttäreksi ja muotilehden sisarpuoleksi. Valkoihoinen nuori nainen seikkailee suurkaupungissa  etsien prinssiään, shoppaillen, harrastaen dieettejä, mokaillen rakkaussuhteissaan, vältellen pomoaan ja uskoutuen lounaalla homoystävälleen. Chicklit lienee saanut alkunsa Bridget Jonesin päiväkirjoista, joissa ihana, kupliva Bridget ei huomaa prinssiään, vaikka tämä on ihan vieressä. En ole lukenut Bridget Jones -kirjoja, mutta niiden pohjalta käsikirjoitetut elokuvat ovat minusta aivan mahtavia. Renée Zellweger ja  Colin Firth toisiaan kohti hapuilevina Bridget Jonesina ja Mark Darcyna tuovat mieleen Jane Austenin henkilöhahmot 1800-luvulta. 
Bridgetin jälkeen tulivat muotimaailmaa lähellä olevat Shopaholic-kirjat ja Devil Wears Prada. En ole lukenut näitä, käännellyt kylläkin kädessäni kirjakaupassa.
Oikeastaan ainoa chick lit -genreen luokiteltu teos, jonka olen lukenut on Riikka Pulkkisen romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja minusta se on Pulkkisen paras teos.  
Sijoittelut ovat joskus vain haitaksi, eikä genre kerro, onko kirja hyvä vai huono.

Merrick tunnustaa chicklitin tarpeellisuuden rentouttavana hattarana, mutta pahoittelee sitä, että näiden kirjojen valtavat mainoskampanjat jättävät varjoon naisten kirjoittamat naisista kertovat kirjat, jotka laajentavat tajuntaamme, eivätkä tarjoile kliseitä, vaan paljastavat, mikä muu kuin Prinssi Rohkean etsintä on elämässä kaunista ja mikä kaikki koskettaa sydäntämme. 
Tämän kokoelman novelleissa on eri aiheita, myös paljon rakkautta. 

Kokoelmassa oli yksi novelli, joka kosketti minun sydäntäni, niin että olin pakahtua (onneksi suonet eivät olekaan tukossa!). Tämä novelli on Roxana Robinsonin Embrace (syleily). 
Novellissa on kolme lukua, jotka kukin päätyvät syleilyyn. 

Ensimmäinen luku alkaa:"They’re married, but not to each other." Hyvä, selkeä alkulause. Käy ilmi, että Nat ja Ella ovat ihastuneet ja päätyneet tilanteeseen, johon syrjähypyissä monesti päädytään, hotellihuoneeseen. Kumpikin heistä katuu huoneeseen päästyään sitä itsestäänselvyyttä, mihin he ovat ryhtymässä. Ella ajattelee, että kun hän kerran lähti Natin mukaan, hän ei voi kieltäytyä seksistä. Nat, joka on myös tajunnut virheen, huomaa Ellan kärsivän ilmeen, ottaa hänet syleilyynsä ja pitää siinä kauan, ei muuta. 
"He holds her until he feels her quiet, until she understands that she is safe; that all he wants from her is this close holding, this understanding." 

Toinen luku alkaa:"They’re married, and now to each other."
Pariskunta on käynyt läpi rankat avioerot ja nyt heillä on ollut toisensa jo yhdeksän vuotta. He rakastavat toisiaan, mutta tappelevat paljon. Ollaan lomalla Italiassa ja ajetaan moottoritietä. Nat on suunnitellut kaiken lomareissulla Ellaa ajatellen, mutta tämä vain pauhaa siitä, miten Nat päättää kaikesta. Taustalla on se, että Ella olisi halunnut mennä aistimaan tunnelmia kylän kirpparille, mitä Nat väheksyi ja pyysi Ellaa käymään siellä yksin. Ella tulkitsee, että hän on Natin mielestä tyhmä ja tuntee, että hänen murjotuksensa vain pahentaa tilannetta ja kohta Nat haluaa erota tällaisesta turhan valittajasta. Ella on omalla urallaan menestyvä nainen ja silti näin epävarma. Hän alkaa itkeä epätoivosta, mistä Nat on ymmällään. Lopulta Nat poistuu suunnitellulta reitiltä ja ajaa tien sivuun. Ella ajattelee Natin avaavan oven ja antavan hänelle, kiittämättömälle, lähtöpassit, mutta tämä haluaa vain löytää keinon palauttaa kadotettu onni ja harmonia ja on muistanut syleilyn, joka vie heidät siihen tilaan, missä he parhaiten tuntevat toisensa. 
"He holds her tightly inside the circle of himself, pressing his cheek against her head. He feels her collarbones against his chest, her shoulder blades beneath his hands. Her hair is shorter now, but still silky." 
Eiköhän useimmat rakastavien ihmisten riidat johdu epävarmuudesta, siitä, ettei oikein tunneta vielä toisiaan ja pelätään, ettei ollakaan rakastettavia toisen silmissä. 

Kolmas luku vie viisitoista vuotta eteenpäin. Ella ja Nat ovat tyyntyneet ja osaavat olla luottaen toistensa kanssa. Nat on tyytyväinen siitä, että he saavat lähestyä vanhuutta yhdessä.
Ollaan lentokoneessa matkalla Bostonista San Franciscoon. Yhtäkkiä koneessa syntyy hälyä. Tummaihoinen, hurja nuorimies syöksyy käytävälle, huutaa vihaisena matkustajille ja ajaa heitä koneen takaosaan. Lentoemäntä syöksyy miehen takaa huutaen apua ja kertoen, että koneessa on kaappareita. Kaappari vetää lentoemännän eteensä, taivuttaa tämän kaulaa taaksepäin ja sivaltaa kaulan poikki. Verta roiskuu joka puolelle, veren haju tuntuu ilmassa ja ihmiset ovat kuin koomassa. Kone kääntyy laskuun ja lisää vauhtia. Ella huomaa Natin takaa, että ollaan New Yorkissa aivan kattojen yläpuolella. Eikö kaapparit yleensä vie koneen jonnekin muualle, Kuubaan tai Palestiinaan? Toinen kaappari ilmestyy käytävälle, ja molemmat miehet huutavat jotain keuhkojensa täydeltä oudolla kielellä, fanaattisesti ja voitonriemuisesti. 
Nat kääntyy hitaasti ympäri välttäen kaappareiden katsetta. Hän näkee Manhattanin rakennusten katot ja juuri ennen loppua hän saa peitetyksi näyn Ellalta, jonka on sulkenut tuttuun syleilyyn, heidän turvapaikkaansa. 

Luin tämän novellin sängyssä otsalampun valossa Unton jo nukkuessa. Sitten vuodatin kuumia kyyneliä ja aamulla uudestaan, kun kerroin Untolle, mitä olin lukenut. 
Sen jälkeen kirjoitin omaelämäkertani alkusanat kiitollisena elämästä ja pitkästä avioliitostani.  
Tilasin AdLibriksestä Robinsonilta pari kirjaa. Häneltä ei ole kai suomennettu mitään. Toivon, että suomennettaisiin.

Jos joku nyt on tulossa Teneriffalle ja huomaa lukemisen matkan aikana loppuvan, niin El Corte Inglésin kirjaosastolla Santa Cruzissa on pieni hylly englanninkielisiä kirjoja. Espanjan taitajille on tietysti vaikka mitä. Täällä Costa Adejessa, missä meillä on majapaikka, on vieraskielisten kirjojen antikvariaatti ja uskoisin, että myös muissa rantakeskittymissä Los Cristianosissa ja Las Americassa on englanninkielisten kirjojen myyntiä. Huoneistohotelleilla on yleensä yhteistiloissa joku hylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. 
Minä otin meidän pesutuvan seinälle sijoitetusta hyllystä lainaksi brittijulkkis Katie Pricen muistelmat Love, Lipstick and Lies. Kannessa kerrotaan, että kyseessä on tekijän toistaiseksi sensaatiomaisin omaelämäkerta. Tämä ei siis ole ensimmäinen eikä viimeinenkään muistelma Pricen värikkäästä elämästä, vaan kuvaus muutaman vuoden vuoristoradasta. Tässäpä chick lit -tyyliä malliksi minulle! Tyyli vaikuttaa reippaalta ja kuvissa on paljon poseerausta.

Olen lukenut myös pari tasokasta ruotsalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamaa dekkaria. Niistä myöhemmin. 

Matkakertomus tai -kertomuksia (katsotaan nyt) tulee myös, kun olen päässyt kotiin ja saanut tehdyksi parempia kuvia (plus saanut käyttööni mieheni huolella tekemiä kuvia).

Santa Cruzista

Hanna Ryti, Syli

Hanna Rytin esikoisromaani Syli on romaani ihmisen ikävästä toisen luo. Sen tyylilaji on farssimainen chicklit. 

Pastori Ritva, Ritu, seksifantasioissaan Mimosa ja lopuksi nimenvaihdon tehtyään Rea asuu kahdestaan teinipoikansa Pietun kanssa. Ritu on pettynyt avioliitossaan, eronnut ja potee kroonista yksinäisyyttä. Hän tarrautuu mustasukkaisesti ystäviinsä. Hän on myös hurjassa seksin nälässä. 
Kirja alkaa hierojan pöydältä, jossa Mimosa himoitsee hierojaansa ja kuvittelee hänelle ajatuksia, joita tällä perheellisellä miehellä ei ole. Kun hieroja Jorma ei ymmärrä pitkiä katseita, Mimosan on tehtävä aloite, mikä saa Jorman laittamaan hänet tauolle jäähtymään. Ritu ei usko, vaan aloittaa häirinnän. 
Kotiin tunkeutumisessa ja pensaissa lymyämisessä on vieraannuttavaa yliampumista. Miten uskottavaa muka on, että joku luulisi tekevänsä itsestään tunnistamattoman mustilla laseilla ja hiusten siirtelyllä? 
Suntio Petrin kanssa Ritu-Mimosalla on tyydyttävää seksiä, mutta kun Petri haluaa oikeaa suhdetta, jossa tutustuttaisiin toisen ystäviin, niin sehän ei sovi kotileikkejä kammoavalle Ritulle. 
Rakastuminen Kateriinaan tuntuu perustelemattomalta ja laskelmoidulta. Pappi ja lesbosuhde.

Iso plussa tässä romaanissa on  teinien haparoinnin kuvaus. Pietu-poika katselee aikuisten kohellusta tarkkanäköisesti. Äidin ja pojan epäily toistensa vähäisestä välittämisen asteesta liikuttaa.
Pikkuhiljaa alkaa tuntua, etten mä kiinnosta sitä yhtään. Sille on aivan samantekevää, missä mä pyörin ja mitä teen, Se ei koskaan kysy multa mitään, se ei koskaan sano mitään mihinkään, paitsi jos se vastustaa jotain mitä haluan tehdä. 
Näin tuntee Pietu, Entä Ritu?
Pystyn olemaan hiljaa lentokentälle asti. Siellä ratkean,
- Olkaa sitte varovaisia. Ja mitään huumeita ette sitten käytä. Älkääkä minnekään pimeille kujille menkö, ja ottakaa taksi, jos liikutte iltaisin. Ja Pietu, sä oot alaikänen muista se.

Lopussa Rea pehmenee ja pääsee sitoutumisen peloistaan. Tässäkin tarinan vaiheessa minua viehättää eniten Pietun asennoituminen.
Mä nään syrjäsilmällä kun äiti ja  Petri pussaa. Get a room, tekisi mieli huutaa, vaikka ei se ole mitään nuolemista. On aivan helvetin vaikeaa totutella ajatukseen, että joutuu katselemaan äitinsä pussailua. 

Pietua ärsyttää kuvitella äidilleen seksiä. Ihmeekseni huomaan, että tässä kirjassa seksin kuvaukset eivät ollenkaan ärsyttäneet minua, kuten niin monessa muussa, banaaliudellaan. Komiikka pelasti. 

Pieni kirja, isoja teemoja, kevyesti.

Yksi kohta kirjassa hykerryttää minua. Otan sen tänne loppuun, jos se vaikka herättäisi keskustelua. Rea on juuri päättänyt, että suhde naisen kanssa olisi helpompi kuin miehen.

Jos Kateriina olisi hetero, se olisi kyllä haukkunut miehensä nimeltä ruokapöydässä, kuten kaikki kunnon mammat lounaalla tekevät. Meidän Mauri on niin saamaton vätys. Joudun sille kalsaritki ostamaan, muuten se kulkee reikäsissä. Ja vaatteet se jättää just siihen keskelle lattiaa, mihin se ne riisuu. On se niin söpsä. Inhon väristys kulkee pitkin selkäpiitä. Ihan kuin ne puhuisivat koirasta tai minipossusta. Onneksi en ole koskaan joutunut elämäntilanteeseen, jossa alkaisin huolehtia aikuisesta ihmisestä kuin maskotista. Kas kun eivät pyyhi miestensä perseitäkin.

Tuntuuko tällainen puhe tutulta? 

Entä millä nimellä kutsutte miestänne julkisesti arvon naiset? Onko hän mieheni vai Mauri vai Muttinen (Muttinen sitä ja Muttinen tätä, voi sitä Muttista) vai Isäntä vai meidän isä vai kultapuppeli? Onko yksityisessä ja seurassa käytetyssä nimessä eroa?

Entä miehet? Asuuko teillä Liisa vai muija vai Emäntä vai meidän äiti? 

Filosofi Esa Saarinen puhui tästä nimiasiasta jokin aika sitten Hesarin artikkelissa ja oli sitä mieltä, että koska me rakennamme sanoilla todellisuutta, niin on aivan eri asia, onko vierellä eukko vai rakas. 

Näyttelijä Kai Lehtinen käyttää pakinoissaan vaimostaan kivaa ilmaisua Nainen, joka meillä asuu. Minusta siinä on jännitystä. Toinen ei ole mikään keittiöpiika vaan Nainen. 

Tietysti noissa nimityksissä saattaa olla jotain kodikasta hempeilyäkin ja perheen keskeistä vitsiä. Minun on sitä kyllä vaikea tajuta. Itse en haluaisi mieheni Unton kutsuvan minua äidiksi. 
Jotkut luulevat, että kun perheeseen tulee lapsia, niin kaikki pitää nähdä heidän kauttaan ja vanhemmat muuttuvat toisilleen äidiksi ja isäksi ja isovanhemmat omille lapsilleen mummiksi ja vaariksi. Haloo, eivät lapset niin yksinkertaisia ole! 

Syli on hyvä nimi tälle romaanille. Se kertoo, mistä on kyse. 
Lopussa Rea saa pidellä sylissään ystävän vastasyntynyttä vauvaa, jonka läsnäolo saa hänet tuntemaan, ettei siinä hetkessä millään muulla ole väliä. 

Kansi on halju ja omituinen, kuin vankila. 


Jälkimietteitä 16.1.

Olen lukenut vähän chicklitiä. Juonikuvio lienee yleensä perinteinen, henkilö seestyy aikansa kompuroituaan. Lapsen syntymä on varma tyynnyttäjä, kuten se usein tosielämässä onkin. Riikka Pulkkisen kirjassa Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on samantyyppinen ratkaisu. Pidin Pulkkisen kirjasta kovasti, pidän sitä itse asiassa hänen parhaimpanaan. 

Vielä pitää lisätä, että en tarkoittanut noilla puolisoille annetuilla nimillä joidenkin blogeissaan käyttämiä perheenjäsenten peitenimiä. Ne ovat tietenkin intimiteettisyistä ja niissä on mitä kekseliäimpiä kivoja nimityksiä. Tosielämän tilanteet ovat kyseessä, bussissa kuullut keskustelut ja tietysti joidenkin nettisivujen yhteisölliset mammojen tunteenpurkaukset. Tämä selitys siksi, että nykyään loukkaannutaan vähästä ja ettei kukaan käsittäisi minua väärin.