Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.

Joulua, ystävät!

 

Toivotan kaikille joulun aikaa sellaisena kuin se itselle parhaiten sopii. 
Pois viha ja vainoamiset uskonnon, uskonnottomuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan toissijaisen asian  vuoksi.  💗

Kari Hotakainen, Huolimattomat

Kari Hotakainen on esillä näyttävästi päivän Helsingin Sanomissa, koska on antanut uuden romaaninsa Helmi yksinoikeudella K-kauppojen myytäväksi. Kirjailijan itsensä mielestä Siltala-kustantamon keksimä idea on loistava, mutta toimittaja Taika Dahlbomin arvostelussa on "markettituotetta" vähättelevä sävy ja eräs pieni ruoveteläinen kirjakauppa on kertonut boikotoivansa Hotakaista tämän päätöksen vuoksi. 
No, jos ihmiset eivät osaa kävellä kirjakauppaan, mutta osaavat ostaa kirjan ruoka- ja vaateostosten ohessa, niin siitä vaan. Isoissa marketeissa on kirjamyyntiä muutoinkin melkoisesti ja tiedän, että kirjailijat ovat käyneet niissä signeeraamassa kirjojaan.
Kiitän Hotakaista siitä, että Helmistä ei tule äänikirjaa. On häpeällistä, miten vähän kirjailija näistä äänitteistä saa. 
No, se siitä. Jää nähtäväksi, mitä puhetta tämän kirjan ympärillä tullaan käymään.

Olen katselun monesti mökkihyllymme kirjaa Huolimattomat sen kansikuvien vuoksi. Elina Warstan kuvat vetävät puoleensa. Etukannen kuva jatkuu takakannella, jossa alastoman mieshenkilön kädestä pitää kiinni niin ikään alaston nainen. Molempien intiimit kehonosat on häveliäästi sumennettu. 

Poimin kauniit, mutta myrkylliset kielonmarjat koristeeksi kuviini
ja kertomaan kirjan henkilöitä riivaavasta sukupuolivietistä,
joka houkuttaa, vie onglemiin ja saattaa jopa myrkyttää.  
 

"Hotakaista parhaimmillaan, tiivistä ja terävää", toteaa kannessa Kalevan Reetta Nousiainen. Huolimattomat on julkaistu vuonna 2006. Silloin taisi vielä olla maakuntalehdillä omat kirja-arvostelut. Kaipaan niitä. 

Etukannen hahmo on rikoskomisario Antero Mokka ja takakannessa on oman yrityksen perustaneen Leila Korhosen hahmo. Harmittaa, että en saa tekstiä näkymään. Kirjoitan sen tuonne loppuun kokonaan, kunhan olen kertonut, mitä ajatuksia minulle heräsi tarinasta näitten upeitten kansien sisällä. 

Hotakainen on lempeän pisteliäs humoristi, purevasti yhteiskuntaa ja ilmiöitä ruotiva ja pientä ihmistä ymmärtävä kirjailija. 

Tämän kirjan pienet ihmiset ovat Antero, Leila, pari henkilöä Anteron työpaikalta ja yksi Leilan asiakas, joka ei ymmärrä rajojaan. 
Leila määrittelee yrityksensä Hellyys ja läheisyys Oy siivousalan yritykseksi.
Hän siivoaa ihmisten mieliä kuonasta ja kaunasta ja auttaa läheisyyden puutteessa jähmettyneitä sulamaan hieronnalla, niin että he mahdollisesti hoidon jälkeen pystyisivät myös seksuaaliseen suhteeseen jonkun toisen yksinäisen kanssa. 
Tapahtuu sellaista, minkä vuoksi Leila joutuu Anteron kuulusteltavaksi ja Anterohan rakastuu kaiken muun unohtaen. Ja mihin se johtaakaan...
Aurinko valui pöydälle, jonka pintaan ihmisten kyynärpäät olivat hanganneet vaaleat läiskät. Leila paistoi niin, että Mokan silmät häikäistyivät eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään. 

Kirjan voi sijoittaa rikosromaanin genreen ja siinä on asiaankuuluvasti vaarallisia tilanteita ja jännitystä. Hotakaiselle tyypilliseen tapaan tekstissä on aforistista ajattelua ja sanallista iloittelua yllin kyllin.
Mokka harrastaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa muistiin omaan ammattiin liittyviä ajatuksia ja yhteenvetoja, mutta Leilan sähköistävä olemus saa hänet tarttumaan uudelleen "keksimiskirjoitukseen" jonka hän joskus on hylännyt. 
Myös Mokan asiakkaista, rikollisista ja uhreista löytyy varsinaisia kaunosieluja. Eräskin kadonnut, harmaa ja yllätyksetön mieshenkilö yltyy kalenterinsa sivuilla melkoisiin lemmenlurituksiin:"Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi. Hänen ihonsa silkillä istun pilkillä."

Kirja on jaettu kahteen osaan. I osa käsittää vuodet 1826 - 2003 painottuen jälkimmäiseen vuosilukuun. Vuosi 1826 on tärkeä siksi, että silloin eräs Joseph Niépce otti ensimmäisen valokuvan ja avasi väylän pirulle. Hän ei voinut aavistaa, että hänen laitteestaan lähtisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava kolmas silmä. Luvun motto: "Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä."
Valokuvaa seurasi elävä kuva, jota voidaan käyttää paljon still-kuvaa tuhoavammin ja kaiken huippuna internet, josta mikään ei katoa ja kaikki selailemasi voidaan jäljittää. 
Kuvan mahdista ei kerrota turhaan kirjan alussa, Mokka joutuu sitä pohtimaan omassakin elämässään.

II osa on lyhyt. Se käsittää ajanjakson 2003- 2004 ja keskittyy päähenkilöiden elämään. "Olet täällä vaikka olet siellä" lupailee tämän osan alkumiete.  

Leilan tausta on samanlainen kuin monella muulla maalta lähteneellä.
Leila Korhonen oli herännyt seksuaalisuuteensa suomalaisella maaseudulla. Se on sama kuin olisi herännyt janoon Saharassa. Hän ei ollut edes kuullut siitä sukupolvesta, joka kaksikymmentä vuotta aiemmin oli omasta mielestään vapauttanut seksin tajuamatta, että seksistä ei voi vapauttaa. Jos sen päästää irti, päästää kesyttömän leijonan päiväkotiin. Vapaan seksin sukupolvi rajoittui muutamaan tuhanteen kaupunkilaisnuoreen, jotka hetken pippeleitä ja pimpsoja vaihdettuaan palasivat parisuhteeseen, joivat parikymmentä vuotta punaviiniä ja siirtyivät sitten golfin pariin. 

Leila pohtii asiakkaitaan ja päätyy miettimään sitä, miten lisääntynyt vapaa-aika muuttaa ihmisiä vähemmän ennustettaviksi. Vapaa-aika on synnyttänyt kokonaisen mielihyvään perustuvan teollisuudenhaaran, joka tarjoaa merkityksellisyyttä ymmällään oleville. Joillekin työ on vain ikävä väliasema, josta ponnistaa vapaa-ajan haasteisiin aina yhtä nuorekkaana.  
Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etuajassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei ollut tunnettu: iättömän ihmisen. Tämä ihminen ei suostunut ikääntymään nivelet nitisten kuten esivanhempansa harmaissa torpissaan, vaan tarttui ajan suureen kampeen ja pysäytti sen nuoruuden kohdalle. (- -)
Ja luonnollisesti iätön oli sekä asiakkaana että myyjänä siellä missä vapaa-ajasta laskutettiin. Tarvinneeko edes sanoa, että monet iättömät ihmiset kuuluivat Leilan asiakkaisiin.  

Tämä kirja sai minut miettimään nykyajan outoja pehmopornobisneksiä, kuten Onlyfans. Jos Leilan siivousfirmassa on miesten härnäyksen sävy, niin Onlyfans on avoimesti sitä. Yksinäisen miehen naisen puute saattaa olla niin kipeää, että hän on valmis maksamaan paljaiden varpaiden näyttämisestä "vain hänelle" ja romanttisesta ajatuksesta, että ehkä joskus muutakin. Arvelen, että muutakin. 
Jotkut tunnetut naiset ovat jättäneet arvostetun työnsä, koska Onlyfans on niin paljon tuottavampaa - ja niin hauskaa (!).

Jos joku on kiinnostunut tietämään, mitä kirjan takakannessa lukee, niin tässä vielä se:

Romaani seksin ja alakulon piirittämistä ihmisistä ja niistä kamalista ja kauniista asioista, joita yksinäisyys teettää. 

LEILA KORHOSEN  yhden naisen yritys Punavuoressa tarjoaa asiakkailleen hoitoa, joka sulattaa kovankin miehen. Kanta-asiakkaisiin kuulunut värittömän haalea mies vaatii vielä jotain kaupan päälle. Kaikkea ei rahalla saa. 

"Laskutan yksinäisyydestä, lievitän sitä maksua vastaan"

Rikoskomisario ANTERO MOKKA on nähnyt työssään paljon, mutta naisen kosketusta hän ei ole pitkään aikaan tuntenut. Nyt Mokka saa kuulusteltavakseen Leilan, joka vaikenee kaikesta tapahtuneesta. Kuulustelujen aikana heidän välilleen syntyy kuitenkin yhteys, jota laissa ei tunneta.

"Rajattomat murensivat maan, jonka estoiset olivat rakentaneet"

Kohtaaminen voi viedä molemmilta työn, mutta antaa tilalle enemmän. Kamera on nyt viety sinne, mitä ei voi kuvata ja mikä kuitenkin näkyy. 

Miksi luin tämän kirjan? - Andrei Kurkov ja Sami Oskari Lahtinen

Kirjoja on kirjan ystävällä pinokaupalla valittavana, minullakin tällä haavaa kirjastosta kiikutettuna parikymmentä opusta ja itse ostettuna yksi ja saatuna kaksi.
Mikä saa tarttumaan juuri tiettyyn teokseen? 

Kerron, miksi valitsin ukrainalaisen Andrei Kurkovin humoristisen romaanin Kuolleen miehen kaveri ja Sami Oskari Lahtisen syvästi traagisen esikoisromaanin Dinosaureeni.

 

Kuolleen miehen kaveri julkaistiin suomeksi tänä vuonna, suomentajana Riku Toivola. Kiinnostuin, koska ajattelin sen kertovan nykytilanteesta Ukrainassa, mutta alkuteos onkin jo vuodelta 1996, jolloin Ukraina oli ollut itsenäisenä muutaman vuoden.    

Päätin etsiä lukiessani vastausta kysymykseen, miten siinä näkyy tyytymättömyys Venäjään silloin.
 
Kirja kuvaa mustan huumorin sävyin kolmikymppisen Toljan tuskallista elämänvaihetta neuvostoajan jäljiltä sekasortoisessa ja ankeassa Kiovassa. Vaimo on jättämässä ja mies on työtön ja näköalaton. Itsemurhaajaksi hän kokee olevansa vielä liian elämänmyönteinen, mutta palkkamurhaajan uhriksi juuri sopiva. Palkkamurhan tilaaminen on helppoa, koska murhaajan ammatti on suosittu ja hyväpalkkainen ammatti, jonka harjoittajia löytyy kirjaimellisesti joka lähtöön.
Kävi yksinkertaisesti niin, että kaikkein pätevimmät palkkamurhaajat saivat arvonimen killer. Ja vanhanajan arkiset, romanttiset, känniset ja mustasukkaiset murhaajat ovat ja pysyvät yksinkertaisesti murhaajina. Heidän kaltaisiaan jahdataan, napataan ja heitetään linnaan samaan aikaan, kun killer liihottaa vapaana ja huomaamattomana kuin lintu. 

Niinpä... 

Tolja kokee vaikeaksi kestää yksinäisyyttä vaimon lähdön jälkeen. Hän kaipaa naista, jolle saisi huomaamattaan alistua. 
Samanlaista kaipuuta kokee Venäjän kansa hyvän tsaarin puutteessa. Mielessäni kuvittelin naisen olevan rakastava, hellä ja tarpeeksi älykäs tekemään hänen toiveisiinsa alistumisesta minulle ilon ja nautinnon. 

Niinpä niin. 

Kurkov on paitsi tuottelias kirjailija myös toimittaja. Hän on kertonut, ettei ole pystynyt sodan alettua kirjoittamaan fiktiota, vain sotaan liittyviä juttuja, joissa hän onkin ansioitunut kansainvälisessä mediassa. 

Sami Oskari Lahtisen romaanin pariin minut johdatti triviaali yksityiskohta kirjan alussa, tuttu paikka.

Huhtikuu [2019]
Isä pyysi, että hänen tuhkansa sirotellaan Kymijokeen. 

Dinosaureeni on vahvatunnelmainen teos kirjan syntymisestä ja vaikeasta ihmissuhteesta.
Jussi ei pysty suremaan Onde-isän kuolemaa. Tunteet ja muistot vaivaavat häntä ja hän alkaa etsiä isäänsä kirjoittamalla novelleja lapsuudenmuistoistaan. Hän antaa novellejaan luettavaksi naapurin kirjailijalle, joka on arvioissaan erittäin kriittinen ja rehellinen. Muita esilukijoita ovat asiallinen vaimo, jonka kanssa tulee avioero kirjoittamisprojektin aikana ja lempeä, kovia kokenut äiti. 
Kirjoittaessaan Jussi huomaa, että häneltä onkin tulossa romaani isästä ja pojasta ja yhä suuremmassa määrin pojan itsetutkistelusta. Poika on itsekin isä ja pyrkii olemaan siinä roolissaan hyvä. Hän eläytyy pienen Vilja-tyttärensä tilanteisiin pelolla, koska on itse kokenut lapsena niin paljon hylkäämistä. 

Huhtikuu [2021]
Tunteillani on historia; niistä on puhuttu, niitä on tutkittu, niille on annettu numeroita ja niihin on määrätty lääkkeitä. 
     Kun yritän hahmottaa tähän astista elämääni kokonaisuutena, on muistikuvani vatsanpohjalla. Kouraiseva tunne jostain intiimistä ja vaikeasta.

Pidän tämän romaanin rakenteesta, jossa vuorottelevat Jussin eripituiset novellit ja eri vuosina tehdyt päiväkirjamerkinnät, joista osassa hän kirjoittaa tuokioista elämässään ja osassa miettii ratkaisuja kirjoittamiseensa, kertoo saamastaan palautteesta ja pohtii autofiktiota.
Eikö kaikki kirjoittamamme ole loppujen lopuksi fiktiota, kysyy kirjailija. Kaikki kokemamme muuttuu ajatuksissa tarinoiksi ja henkilöistä joita kuvaamme tulee meidän itsemme näköisiä. Vain merkitys jää.    

Joissakin novelleissa on hyytävä tunnelma, esimerkkinä Huutaja, joka kertoo julmasta isäpuolesta.
Tehtaankadun koulussa tapahtunutta käydään läpi äidin dialogina rehtorin kanssa ja myöhemmin äidin dialogeina pojan kanssa. Kun lukija jo aiemmin on saanut tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat ei voi kuin hämmästellä rehtorin väärinymmärtämisen määrää. Äiti kyllä ymmärtää lastaan. 
Yksinpuhelu on mielenkiintoinen vuoropuhelu oman minän kanssa, ja Lautta sekä loppunovelli Dinosaureeni koskettavat minua syvästi.
Pari kirjoitusta, Laatikko ja Et kääntynyt katsomaan, ovat mielestäni liian kaukana aiheesta. Ne kertovat kyllä maailmasta ja Jussin suhtautumisesta elämään, mutta jäävät irrallisiksi. 

Luin tätä kirjaa koukuttuen, mitä joissain kirjallisissa piireissä ei niin arvosteta. En kyllä ymmärrä miksi. Pitäähän kirjan vangita lukijan huomio ja saada hänet odotuksen valtaan. 
Kymijoki toimi minulle täkynä, mutta kirjan asetelma oli se, mikä sai minut jatkamaan.

Mietin, miten usein aikuiset hätistelevät lapsia tieltään ja myös, miten turhaan he kokevat syyllisyyksiä asioista, joille eivät mitään voi. 

    En tiedä voiko toista ihmistä koskaan löytää etsimällä. Ehkä hänet voi tavoittaa vain pysähtymällä, sillä aito yhteys kahden ihmisen välillä ei synny analyysistä ja tulkinnasta vaan myötätunnosta ja hyväksynnästä. Se ei ole tekemistä, se on olemista.

   Merkittävintä ei ehkä olekaan se, mitä me olemme lapsillemme, vaan mitä he ovat meille.   

Mietin, miten hyviä kirjoittajia meiltä löytyykään, vähän väliä. Pidän Dinosaureenia hämmästyttävän vahvana esikoiskirjana.
Romaanin nimi vilahtaa tekstissä jo aiemmin pari kertaa, mutta selviää lopuksi kokonaan, mistä ratkaisusta pidän.  

Kirjalle luo ryhtiä jako kymmeneen lukuun, joiden nimet ovat kiehtovia, Onni ei asu täällä, Singulariteetti, Joutomaa.  

Eräs Jussin apea, pitkälle mietitty ajatus pysähdytti minut kauneudellaan:
Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. 
Ja - vielä hetken - hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.    

Kiitos, että olet itsestäänselvyyteni! - Ajatuksia parisuhteesta

 

Mietin parisuhdetta ja termiä itsestäänselvyys. Usein tätä termiä ajatellaan negatiivisesti. Hän pitää minua itsestäänselvyytenä, hän ei välitä. 

Minusta tietynlainen itsestäänselvyys, kyseenalaistamattomus, on rakkauden ja hyvän parisuhteen perusta.
Hän pysyy siinä, vaikka minä en ole aina parhaimmillani. Olen turvassa.
Ja hän tietää, että minä olen hänen vieressään lujana, tuli mitä tuli, asia jota ei tarvitse edes ajatella. Hän on turvassa minun kanssani.

Olen lukenut parisuhteista, joissa tarkistetaan viiden vuoden välein, vieläkö tykätään. Minulle tällainen olisi kauhea stressi.
Parisuhteen pitää olla koti ja pysyvä paikka, jossa saa olla levollisesti tarkistuksia miettimättä.
On hyvä, jos parisuhteessa eläminen tuntuu itsestään selvältä. Itsestäänselvät asiat helpottavat elämää. 

En ymmärrä myöskään termejä "parisuhdetyö" ja "parisuhteen hoitaminen" muutoin kuin vitsinä. 
Pitkässä parisuhteessa on aikoja, jolloin keskitytään johonkin muuhun kuin kumppaniin ja taas toisia aikoja, jolloin ollaan valtavan ihastuneita ja lemmekkäitä, ei niitä voi kalenterin kanssa suunnitella.
Pitää vain tietää, että kumpikin voi keskittyä omiin asioihinsa, eikä se toinen vahdi ja odota rakkauden osoituksia silloin, kun toisella on muuta ajateltavaa. Suhteeseen luottava odottaa. 

Monessa parisuhteessa lapsen syntymän jälkeinen aika on voimia vievää. Silloin turvattomuus ja epävarmuus toisen tunteista saattavat nousta muuriksi siihen asti kahdestaan eläneiden välille. 
Joillekin pareille eläkkeelle jääminen on kriisiaikaa, joillekin vanheneminen. 

Minulla oli muutama päivä sitten mieheni kanssa 49-vuotishääpäivä. Olen onnekas, että olen saanut pitää hänet ja meillä on ollut niin mukavaa yhdessä. 
Ihmisen on hyvä vanheta parisuhteessa, jossa on yhteisiä muistoja ja rakkautta. 

Vietimme hääpäivän lapsenlapsen kanssa vesileikeissä.  Aurinko helli meitä saaressa.
Ei olisi voinut olla mukavampi hääpäivä. 

 

PS
Pitää selittää. Tarkoitin tuolla parisuhteen hoitamisella sitä, että on aina mentävä jonnekin ravintolaan syömään tai kylpylään koko viikonlopuksi ja saunailta kotona ei ole mitään. Tämmöinen parisuhteen ylläpito tuntuu minusta kauhean pakotetulta ja teennäiseltä. 
Jossain naistenlehdessä lueteltiin moninaisia naisen töitä, joihin kuuluu mm. kauneudenhoitotyö ja parisuhdetyö. Työ kuulostaa raskaalta velvollisuudelta, ei miltään kivalta ja helpolta asialta. 
En siis tarkoittanut terapioita, joista moni on saanut apua solmujen avaamiseen. 

Sunjeev Sahota, China Room

 

Ottaessani kuvaa Sunjeev Sahotan romaanista olohuoneen pöydällä huomasin, että siinä vieressä maljakossahan on minulle kuvausrekvisiittaa; ruusujen väri oli täsmälleen sama kuin kirjan kannen oranssina hohtava kuu.
Ruusun lehti peittää kuvassani harmillisesti kirjailija Kamila Shamsien kehuista sanan "read". Hänestä kollegan China Room on upeaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Olen samaa mieltä. 

Kirjassa on monta muistelun tasoa, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.

Keski-ikäinen intialaistaustainen mieshenkilö on tullut huolestuneena tapaamaan jalkaleikkauksesta toipuvaa vanhaa isäänsä. Hän tuijottaa seinälle ripustettuja perhekuvia, joista varsinkin yksi kuva vangitsee hänen huomionsa. Siinä on hän itse parkuvana vauvana isoisoäitinsä sylissä, Vanhus on tullut Intiasta asti Englantiin tapaamaan suvun uutta perheenjäsentä.
Mies alkaa muistella vierailuaan sukunsa juurille 18-vuotiaana huumeaddiktiosta toipuvana, hämmentyneenä brittinuorukaisena. 

Sukulaisperhe ottaa brittipojan vastahakoisesti hoiviinsa ja pian hän muuttaakin suvun hylätylle maatilalle tervehtymään ja etsimään itseään. Talossa poikkeilevat kyläläiset tietävät kertoa, että erääseen talon huoneista liittyy tarina morsiamesta, pojan verisukulaisesta. Tämä huone on lukittu ja paljastuu sinne murtauduttua tyrmän tapaiseksi. 
Nuori mies alkaa ymmärtää, että on ollut muitakin vaikeita aikoja ja muitakin kärsimyksiä kuin hänen hikoilunsa ja tärinänsä. Hän on pienestä pitäen vaiennut kohtaamastaan syrjinnästä, koska on huomannut, että niin perheessä tehdään. Kasvojen säilyttäminen on käynyt kuitenkin raskaaksi ajan mittaan niin pojalle kuin myös arvokkuudestaan kiinni pitävälle kauppiasisälle. He ovat kaupungin ainoa siirtolaisperhe.
Tuoko kesä hiljaisuudessa ja omien juurien selvittely pojalle, kirjan kertojalle, rauhan?

Isoisoäidin tarina kulkee nuoren miehen tarinan rinnalla. 
Eletään 1920-luvun loppua ja taustalla on menossa Intian itsenäistymiseen liittyvää liikehdintää. Niistä 15-vuotias Mehar Kaur ei tiedä paljon mitään.
Hän on yksi kolmesta miniästä, jotka on tuotu taloon yhtä aikaa. Tytöt viettävät töiltä liikenevän ajan yhteisessä makuusopessaan, jossa he myös laittavat ruokaa. Huoneelle on annettu nimi "china room", posliinihuone, koska anoppi Mai säilyttää siellä hienoa kapioastiastoaan. Anoppi hakee tyttöjä yhteistilasta vuorollaan siitettäviksi siihen tarkoitukseen varattuun ikkunattomaan huoneeseen.
Mehar voi vain toivoa, että hänelle valittu aviomies olisi sellainen jota hän voisi rakastaa, kun vain saisi nähdä hänet ja viettää hänen kanssaan enemmänkin aikaa kuin muutaman tovin pimeässä kopissa pää tavan mukaan sivuun kääntyneenä.
Päivisin miniät rehkivät monenlaisissa talon töissä, kuten  pojatkin, joiden odotetaan saavan aikaan perillisen. 
Mehar koettaa saada vaivihkaa selvää, kuka miehistä on hänen aviomiehensä. Hän kuuntelee ääniä ja tarkkailee käsiä ja jalkoja, kun hänet on kutsuttu huntu kasvoilla kaatamaan teetä Maille ja tämän pojille.
Mai ilmoittaa suorasanaisesti, ettei Meharin ole tarpeen tuntea miestään, vain tehdä tehtävänsä ja että hän saa myös olla tyytyväinen, ettei talossa ole appiukkoa käpälöimässä öisin "omaisuuttaan".
No, 15-vuotias saattaa olla kapinoiva ja romantiikannälkäinen ja aivan varmasti hän noissa oloissa kaipaa myös vapautta. Pojilla, jotka saavat sentään katsella heille valittuja morsiamia, vaikkakin peitetysti puettuina, saattaa myös olla omia mielipiteitä. 
Lukija seuraa henkeä pidättäen tragedian kehittymistä toivoen parasta ja peläten pahinta.

Entisajan yhteisössä oli erittäin vaikea vaalia minkäänlaisia omia haaveita, koska visusti omissa tehtävissään kulkevat perheenjäsenet myös tarkkailivat toisiaan, juonittelivat ja liittoutuivat keskenään. 
Saman saa kokea myös kertoja vuosikymmeniä myöhemmin Intian kesänään. Hän ystävystyy muutamien ympäristöstään poikkeavien ihmisten, erityisesti erään itseään paljon vanhemman naisopettajan, kanssa ja heti kylällä juorutaan hänen suhteensa laadusta. 
A  scandal, that was all these people wanted, some easy story that they could loop around a person's neck, and lynch them with. 

Pidän tämän kirjan yhteisöllisen kulttuurin kritiikistä. Länsimaisessa yksinäisyyttä lisäävässä yksilökulttuurissa saatetaan puhua haaveksuvasti itämaisten kulttuurien isoista perheistä, jossa kaikista pidetään huolta. Näihin asetelmiin liittyy kuitenkin paljon alistusta ja vaatimuksia. 
Olen katsellut amerikkalaista sarjaa "90 päivää morsiamena", josta saa hyvän käsityksen siitä, miten avioliittoon eri puolilla maailmaa suhtaudutaan. Me kuulumme Suomessa kulttuuriseen vähemmistöön, jossa parisuhde  on kahden kauppa. Intiassa nainen liittyy avioliitossa miehen perheeseen myös nykyään, usein konkreettisesti muuttamalla samaan talouteen anopin määräysvallan alle. Tärkeää on, että perhettä ei häväistä. Kaikki mitä yksi perheessä tekee koetaan koko perheen kunniaksi tai häpeäksi.  

Pidän kirjan tunnelmakuvauksista ja kuvakielestä. 
Night came all at once, like a cupboard door shutting, and I heaved out a charpoy, its frame cracked and loose and showing signs of woodworm, its weave so slack that it was more hammock than bed. 
Yö tuli yhtäkkiä kuin kaapin ovi sulkeutuisi... kaunis kielikuva, jollaisia Sahotalla on paljon.
Kirjassa on lukuisia intialaiseen kulttuuriin kuuluvia sanoja, kuten charpoy - hetekan tapainen punottu laveri, chunni - huivi, salwar - löyhät housut, roti - leipä jne. Yleensä en lukiessa tarkista sanoja, mutta näitä oli kiinnostavaa tutkia. 

Pidän kahden aivan erilaisen tarinan yhdistelmästä. Miehen elämäntarina on autofiktiotyylistä omien tunteiden selvittelyä ja nuoren morsiamen tarina on kuin balladi.  
Pidän siitä, miten nämä tarinat yhdistyvät ja eri aikakaudet käyvät keskustelua. Ihmisten luokkaerot näkyvät niin vuonna 1929 köyhien tyttöjen ollessa eläinten asemassa intialaisessa perheessä kuin vuonna 1999, jolloin nuori länsimainen mies taistelee samassa talossa irti heroiinista ja vuonna 2019, jolloin sama mies parikymmentä vuotta vanhempana katselee valokuvasta isoisoäitiään ja muistaa nuorena sukutalosta löytämänsä lukitun vankihuoneen. China room?   

Nelikymppisen Sunjeev Sahotan isänpuoleiset isovanhemmat ovat tulleet Englantiin Punjabista. Kirjan tarina on saanut inspiraatiota Sahotan omasta perhehistoriasta.

Yllätykseni on suuri, kun näen kuvan
kirjan lopussa. Vanha Mehar ja
lapsenlapsenlapsi!

Sunjeev Sahota ehti 18-vuotiaaksi ennen kuin luki ensimmäisen romaaninsa, Salman Rushdien kirjan Midnight Children. Hän oli läpäissyt koulun kirjallisuuden kurssin lukemalla pari näytelmää ja runoja. Hän oli myös juuri aloittamassa matematiikan opintojaan ja suunnitteli aivan muuta kuin kirjailijan uraa. Rushdie innoitti häntä kuitenkin paitsi lukemaan lisää monen kirjailijan teoksia niin myös kirjoittamaan itse yhteiskunnallisia romaaneja. 
Sahotan ensimmäinen romaani pakistanilaisbrittiläisestä itsemurhapommittajasta kertova Ours Are the Streets ilmestyi  2011 ja toinen laittomista maahanmuutajista kertova The Year of the Runaways vuonna 2015. Jälkimmäisestä Sahota on saanut useita palkintoja. 
Nykyään Sahota on yliopiston kirjallisuuden opettaja. Työ vakuutusyhtiössä jäi lyhyeksi, kun mies löysi kirjallisuuden. 
Sahotan kirjoja ei ole suomennettu, en tajua miksi. 

China Room nostaa mieleeni hurjan turkkilaisen elokuvan Yol (suom. Tie), jonka olen nähnyt muinoin Kuhmon kansalaisopiston elokuvakerhossa.
Elokuvan käsikirjoittanut kurdi Yilmaz Güney vietti suuren osan elämästään vankilassa poliittisena vankina. Hän pyysi vankitovereitaan pitämään kirjaa viikon mittaisen vankilomansa aikaisista kokemuksista ja valitsi niistä viisi elokuvaan, jossa kuvataan sotilasdiktatuuria ja väkivaltaisia perinteitä. Muistan näistä episodeista vain yhden, joka järkytti minua perin pohjin ja uurtui ikuisesti mieleeni.
Nuori vaimo oli mukamas pettänyt miestään, koska ei ollut peittänyt kasvojaan ja joku vieras mies oli nähnyt ne. Hänet teljettiin ketjulla kylmään navettaan odottamaan miestään, jonka oli sitten toimittava perinteen mukaan ja kannettava vankeudessa heikentynyt vaimonsa paleltumaan vuorille ohuissa juhlavaatteissa. Kuvitelkaa tämä elokuvassa, luettunakin se on karmea.  
China Room tuo mieleeni samaa kauhua kuin tuo elokuva. Ruohonjuuritason raakuus on onneksi vähentynyt maailmassa sivistyksen myötä, kun tieto on voittanut ikivanhat perinteet. 
  

PS
Innostuin lukemaan tämän kirjan luettuani Elegian kirjoituksen Naiset synnytyskoneina. (klik)

Lao She, Mr Ma and Son ja vähän lisää lomakuulumisia

 

Lao She syntyi vuonna 1899 köyhään perheeseen Kiinassa. Hän lähti 25-vuotiaana opettamaan kiinaa Lontoon yliopistoon ja palasi sieltä viiden vuoden kuluttua kotimaahansa, jossa jatkoi opettamista ja kirjoittamista arvostettuna kirjailijana kunnes joutui Maon punakaartin vainoamaksi. Kiduttamisen seurauksena Lao She murtui henkisesti ja fyysisesti. Hänen hukkumiskuolemansa vuonna 1966 Pekingissä on selitetty itsemurhaksi, mutta se saattoi olla myös murha. 

Lao She ihaili William Shakespearea ja Charles Dickensiä. Mr Ma and Son on hänen kolmas romaaninsa. Sen hahmoissa näkyy dickensiläisen satiirin vaikutus. Lao She rakentaa koomisia stereotyyppejä, joiden kautta välittyy ihmisten monet ennakkoluulot ja heidän käyttäytymisensä naurettavuus sekä yhteiskunnan säännöt, joiden mukaan heidän on elettävä.
Jotkut kyseenalaistavat vanhaa ja ovat uuden sodanjälkeisen (ensimmäinen maailmansota) aikakauden pioneereja, joille peritty asema ja luokat eivät ole tärkeitä, vaan vapaus valita itse. 

Viisikymppinen herra Ma ja hänen päälle kaksikymppinen poikansa Ma Wei ovat perineet herra Man Lontoossa asuneen veljen antiikkikaupan ja muuttavat tutun lähetyssaarnaajan pappi Elyn avustamana sinne hoitamaan perintökauppaansa. Pappi Ely taivuttelee leskirouva Wedderburnin vuokraamaan tulokkaille yläkertansa. Rouva Wedderburn ja hänen tyttärensä Mary ovat imeneet kaikki käsityksensä aasialaisista maahanmuuttajista B-luokan elokuvista, teatterista ja romaaneista ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Aluksi saastaiset "kinkit" eivät saa käyttää edes kylpyhuonetta, mutta tietenkin samassa talossa asuminen tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ihastumistakin tapahtuu. Haasteena on ympäristön suhtautuminen.

Ranskalaiset ovat ainoa kansa joita britit arvostavat. He pitävät kaikkia muita, varsinkin aasialaisia, itseään vähempiarvoisina.
Herra Man mielestä taas hänen kiinalaiset arvonsa ovat eurooppalaisia parempia. Hän pitää itseään jo viisikymppisenä kunnioitusta ansaitsevana vanhuksena, jonka arvolle ei sovi osata kaupankäyntiä tai kulkea kaupungilla katukylteistä reittejä tutkien. Hän saakin kirjan tekijältä luonnehdinnan "London's leading man of leisure", Lontoon laiskin mies.  
Onneksi nuori Ma Wei on oppimishaluisempi ja päätyy hoitamaan liikettä yhdessä brittiläistyneen kauppa-apulaisen Li Tzu-jungin kanssa, joka näkee erot pitempään maassa asuneiden ja vasta saapuneiden maahanmuuttajien välillä ja pohtii, miten Kiinasta saisi valtion, jota kunnioitettaisiin. Kiinan olisi sivistyttävä ja rikastuttava, koska heikkoja valtioita käytetään hyväksi ja vahvoja arvostetaan ja pelätään.   

Nuoremmat näkevät kaupan ryöstönkin hyvänä markkinoinnin kannalta, kaikki näkyvyys on hyväksi, mutta vanhalle herra Malle ryöstö on yhtä kuin täydellinen kasvojen menetys, joka pakottaa myymään liikkeen.

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten vallan tasapaino maailmassa liikkuu.
Sadan vuoden takainen Kiina oli kehitysmaa, jonka pastori Ely näki haaveissaan Englannin siirtomaana. Nykyinen Kiina on suurvalta, joka todellakin osaa kaupankäynnin. Juuri nyt on käynnissä monenlaista muutosta ja ryhmittymistä valtioiden kesken. Afrikka on nousemassa entistä tärkeämpään asemaan, jotkut Afrikan valtiot ovat vaurastuneet nopeasti ja mikä tärkeintä, Afrikassa huoltosuhde on päinvastainen kuin meillä. Pian Afrikassa on koko maailman suurin työväestö.  

Mietin myös ihmissuhteiden vaikeutta.
Herra Malle järjestetty avioliitto olisi helpompi kuin näennäisesti vapaa brittiavioliitto. Hän näkee, että britit hapuilevat omin päin romanttisesti parin etsinnässä, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin yhtä tiukat säännöt kuin toisten järjestämissä liitoissa. Rouva Wedderburnin on pakko myöntää rajoitusten olemassaolo.

Other people! Society! Society's so good at killing love. We English are equal as far as politics is concerned, but in social relations we're split into classes. And we are only free to marry people of our own class. You can't talk about marriage unless you meet somebody of the same station in life, and with the same amount of money. That's the only sort of marriage with any chance of happiness.

Race is even worse than class. 

Rouva Wedderburn mainitsee vielä senkin seikan, että brittimiehelle suodaan kyllä ulkomainen vaimo, mutta ulkomaisen miehen aviomiehekseen ottanutta naista halveksitaan ja hänen miehensä joutuu vihan kohteeksi.
On siis mentävä naimisiin kaltaisensa kanssa, ja etninen tausta on jopa tärkeämpi yhdistäjä ja erottaja kuin yhteiskuntaluokka. 
Kyllä tämä asetelma näkyy jonkin verran tänäkin päivänä, vaikka emme enää puhu naimakaupoista. 
Ei ole pitkä aika siitä, kun kihlauksen purkaminen ilman perusteltua syytä oli rikos.

Lao Shen kirja on hyvin rakennettu ja kiinnostava monen henkilön kehitystarina. 
Kukaan ei jää mustavalkoiseksi vaan saa sävyjä ja kritiikkiä osakseen. Kaikki ovat ennakkoluuloisia. Jos herra Ma on "chink", niin hän taas kutsuu brittejä termillä "foreign devils". 
Henkilöiden ulkonäön ja ominaisuuksien kuvaukset ovat tarkkoja, jopa niin, että ihmisen ruman ulkonäön kuvausta näin raaoin termein voitaisiin paheksua nykyajan fiktiossa (mikä minusta on outo ilmiö - onko ihminen tabu?). 

Ympäristön kuvaukset ovat laveita. Lontoo puistoineen ja rakennuksineen sata vuotta sitten herää eloon Lao Shen kuvauksissa. Kaupungissa on seitsemisen miljoonaa ihmistä, 400 elokuvateatteria ja noin 60 teatteria (aika ennen tv:tä!), lukuisia museoita ja taidegallerioita. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea paitsi henkilökuvauksena myös aikakauden kuvauksena. Naiset kilpailevat hatuillaan, jotka erottavat vanhan sukupolven nuoresta, leveälieriset hatut ovat vaihtumassa pillerihattuihin. Harvat autot ovat sellainen kauhistus, että herra Ma ei uskaltaudu sumusäillä ulos talosta. Lontoon savusumu on totta ja hygienia erilaista kuin nykypäivänä.

Ihmisten unelmat ovat aina kiinnostavia. 
Herra Man suurin toive, nyt menetetty, olisi ollut päästä mandariiniksi, etuoikeutetuksi valtion virkamieheksi. Nuorempi Ma haluaisi opiskella taloutta, Li Tzung-ju tulla rikkaaksi ja tehdä hyvää rahoillaan. Rouva Wedderburn haluaisi päästä hyviin naimisiin ja tytär huvitella sydämensä kyllyydestä. Pastorin perheessä toiveet jakautuvat, lapsista toinen edustaa vanhaa ja pysyvää ja toinen uutta tasa-arvon ja muutosten aikaa. 

Kirjan lopussa on osa, jossa selitetään erilaisia tekstissä esiintyviä termejä, poliittisia henkilöitä ja paikkojen nimiä. "Suuren kauneuden ravintola", "Laajenevan hyveen teatteri" ja "Vilpittömyyden tavaratalo" ovat olleet oikeasti olemassa, samoin lehti "Asia magazine". "Kolme kuolematonta" on ruokalaji, joka sisältää kolme toisiaan täydentävää ainesta, joista yksi on aina katkarapu.

Lopuksi herra Man upea miete, puistokävelyn järkeilyn tulos (pitkän kävelyn, koska ei voi kuikuilla rahvaan tavoin opaskylttejä), itselleen ja kaikille, jotka turhaan kaihoavat jotain taakse jäänyttä. 
But the past is past, like it or lump it. 

Kuva: Ume, Fuengirola 27.09.2023

Kuvassa yksi tänä kesänä Fuengirolaan valmistuneista muraaleista, sevillalaisen Fabián Bravon, taiteilijanimeltään Kato maalaama seinä La mágia de los sueños (Unelmien taika). 

Seikkailut jatkuvat täällä. Seuraavaksi laitan varmaan lisää kuvia näistä muraaleista. Minulta on niitä jo vähän kyseltykin.
Homma näyttää menevän niin, että kun on parina päivänä kuljettu katselemassa ihmisiä ja elämää lähiseuduilla, minulla alkaa olla jo kiire päästä rannalle sulattelemaan kokemaani ja antautumaan aaltojen keinuteltavaksi. Aaltojen tasainen huokailu kuuluu tänne vuokra-asuntoommekin ja tuottaa hyvät unet ja monipuolisia unia.
Feriat ovat ihania, useamman päivän kestäviä juhlia. Siellä paikalliset pistävät katutanssiksi, mutta eihän me ujot suomalaiset. 

Kuva: Ume, Torremolinos 28.09.2023

Kaksi kirjaa rakkaudesta

Luin juuri Jani Toivolan kirjan Rakkaudesta (2021). Joskus kesän alussa olen lukenut tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin teoksen Agathe (2017) ja odottanut, milloin löytäisin sopivan näkökulman kirjoittaa siitä.
Nyt nämä kirjat alkoivat puhua toisilleen. Ne keskustelevat rakkauden kipeydestä, peloista ja elämästä selviytymisestä.
Keskustelun sävy on rehellinen ja arvokas. 

Anne Cathrine Bomann on tanskalainen psykologi ja kirjailija. Häneltä on julkaistu kolme romaania. Agathe on hänen esikoisteoksensa ja toistaiseksi ainoa suomennettu. 
Kirjan ulkoiset tapahtumat ovat pieniä, päähenkilön, 71-vuotiaan hartaasti eläkepäiviään odottavan, kyynistyneen psykiatrin sisäisessä liikehdinnässä sen sijaan tapahtuu iso muutos. Hän elää tylsää elämää, jossa ei odota keneltäkään mitään ja tuskin kuuntelee asiakkaittensa vuodatuksia. Hän ei halua ottaa enää yhtään uutta asiakasta, mutta eräs nainen, Agathe, ei anna periksi.
Agathen kanssa vietetty aika saa psykiatrin näkemään itsensä ja ympäristönsä uusin silmin. 

Pidän kirjan ydinkeskusteluna seuraavaa, jossa psykiatri on voittanut vastahakoisuutensa ja lähtenyt tapaamaan sihteerinsä miestä, joka makaa kuolinvuoteella. 

Hän irrotti otteensa, kun kuiva yskä pakotti hänet käpertymään kerälle. Ojensin hänelle lasin, ja hän joi hieman vettä. 
"Toivottavasti teille selviää, mitä pelkäätte", hän kähisi ja painautui tyynyihin. "Kaikki muu olisi hirvittävää tuhlausta."
Katsoin häntä ja kohautin olkapäitäni. Eikö valtaosa ollut tähänkin asti ollut tuhlausta? Kysyin silti:" Miten saa selville, mitä pelkää?"

"Minun kokemukseni mukaan", Thomas vastasi, ja hänen silmänsä painuivat umpeen, "kannattaa aloittaa siitä, mitä eniten toivoo."

Pelot hallitsevan yllättävän paljon meidän ihmisten elämää, vaikka usein esiin nostettu tunne on jokin muu, kuten viha, halveksunta ja välinpitämättömyys. Peitämme pelon ja häpeän, koska koemme ne niin pelottavina ja hävettävinä.

... mitä eniten toivoo.  

Jani Toivola on kirjailija, joka on tunnettu myös näyttelijänä, juontajana ja vihreiden entisenä kansanedustajana. Hän on ollut esillä mediassa kannanotoistaan seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolesta ja kaipuustaan perheeseen ja isyyteen. 
Rakkaudesta on julkaistu 2021. Sen jälkeen on ilmestynyt Pantteri ja minä (2022), johon on koottu Toivolan sosiaalisessa mediassa julkaisemia kertomuksia elämästään kaksin pienen lapsensa kanssa. 

Olen lukenut Toivolan varhaisemmat teokset Musta tulee isona valkoinen (2016) ja Kirja tytölleni (2018), joissa hän pohtii elämää samalla tyylillä kuin Rakkaudesta-teoksessa. Pidän näiden kirjojen esseemäisestä, älykkäästä ja selkeästä tavasta tarkastella monimutkaisia asioita.
Huomasin kirjaston sivuilta, että Toivola on kirjoittanut myös lastenkirjoja, mikä onkin luonnollista, koska hän on antanut itsestään kuvan erittäin lapsirakkaana ihmisenä.

Toiveet ja pelot hallitsevat myös Toivolan ajatuksia.
Hän on valkoisen äidin kasvattama tummaihoinen homomies joka on pohtinut ihonväriään ja miehuuttaan koko elämänsä. Hän on kokenut erilaisuutta lapsesta asti ja pelännyt, ettei oppisi rakastamaan itseään ja toista ihmistä. 

Hän on nyt nelikymppinen, juuri koulutaipaleensa aloittaneen tytön isä. Rakkaussuhteita on ollut, mutta vielä ei ole löytynyt pysyvää kumppania.

Pidän Toivolan lapsiperhekuvauksista. Lapsi imee vanhemman voimat ja rajoittaa hänen elämäänsä, mutta on rakkainta mitä on. Toivola kiittää tytärtään siitä, että tämä on opettanut hänelle ylivoimaisesti eniten rakkaudesta.

Kaikissa muissa ihmissuhteissani olen tähän asti voinut aina tahtoessani tai tahtomattani valita etäisyyden, arkailun ja peittelyn. Tässä suhteessa sille ei ole tilaa. Kaikki nousee tai nostetaan pintaan, halusin sitä tai en. Ja silti kukaan ei lähde pois.    

Minun on pitänyt hyväksyä se, etten kohdannut elämäni rakkautta 25-vuotiaana. Vaikka rinnalle nyt asettuisi kuka tahansa, meidän tarinastamme ei enää voi tulla sitä tarinaa. Onneksi on niin monta mahdollista tarinaa, jotka voivat alkaa tästä hetkestä. 
 
Kiitos valoisuudesta, Jani Toivola! 

Kiitos siitäkin, että jaksoit olla eduskunnassa kahdeksan vuotta, kaikesta huolimatta. 

Vaikeinta lopulta olikin itsestään kiinni pitäminen. ettei kadottaisi itseään politiikan maailmaan: siihen tarinaan tai sen rooleihin ja vuorosanoihin. Niiden ulkopuolella oli hyvin vähän liikkumatilaa, eikä sivukäytävillä nuuskimisesta yleensä palkittu. Eduskunnan normit tuntuivat häkellyttävän tiukoilta ja vanhanaikaisilta, kuin olisin palannut takaisin yläasteen käytäville: uskallus ylittää annettuja rajoja vaati yksilöltä valtavaa ponnistelua ja rohkeutta, ja usein sitä seurasi ulkopuolisuuden tunne.
Kukaan ei kieltänyt olemasta oma itsensä, mutta mikään ympärillä ei siihen myöskään kannustanut. Toisilla on kyky selviytyä tällaisissa ympäristöissä, mutta minulle se oli alku itseni kadottamiselle. Vuosille, joiden keskellä olin vallanpitäjä ja samaan aikaan vallan alla.

Niin paljon kuuluu rakkauteen

Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.

Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa. 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 
 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään. 

Kulttuurien kohtaamisesta, be my guest!

 

Tässä on kirja, joka näyttää konkreettisin esimerkein, miten todella paljon kulttuurien ja kielten erilaisuus merkitsee.
Kiinalainen Xiaolu Guo opiskeli elokuva-alaa Pekingin yliopistossa ja on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut useita elokuvia sekä kirjoittanut kirjoja kiinaksi ja englanniksi. Vuonna 2002 hän muutti Lontooseen ja alkoi pitää päiväkirjaa, joka on ollut alkuna romaanille A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers.
Kirja on ensimmäinen Guon englanniksi kirjoittama kirja ja se julkaistiin Kiinan jälkeen Englannissa vuonna 2004. 
Xiaolu Guo on asunut useissa Euroopan kaupungeissa ja käynyt opettamassa USA:ssa.

Nuori kiinalainen nainen saapuu Englantiin yrittäjävanhempiensa lähettämänä päämääränään oppia englantia, mikä nostaisi hänen statustaan työmarkkinoilla kotiin palattua. 
Naisen nimi Zhuang Xiao Qiao on mahdoton briteille, joten hänestä tulee pelkkä Z. 
Z kulkee pieni sanakirja ja muistivihko mukanaan ja opettelee kunnianhimoisesti uusia sanoja, mutta joutuu huomaamaan, että niillä on aivan eri sisältö englannin kieltä puhuville kuin kiinalaisille. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa oudoksumiaan sanoja ja ihmettelee aikamuotojen käyttöä. Miten verbiä "love" voi taivuttaa eri aikamuotoihin? Rakastaminenhan on ikuista!
Hänen kielitaitonsa on aluksi todella vähäistä, mutta paranee kaiken aikaa paitsi kielikurssilla niin myös sen ansiosta, että hän löytää rakastetun ja käy hänen kanssaan keskusteluja sanoista ja niiden merkityksestä sekä kulttuurien välisistä eroista.  

I no speaking English.
I fearing future. 

'I want see where you live', I say.
You look in my eyes. 'Be my guest.'
That's how all start. From a misunderstanding.

Kun Z tapaa miehen, hän tajuaa toisella tapaamisella kohteliaisuuden väärin ja muuttaa välittömästi tämän pinttyneen poikamiehen kotiin. "Be my guest" tässä tilanteessa siis merkityksessä "ole hyvä, tule vaan käymään".
Nainen ei ole ikinä ennen ollut rakkaussuhteessa eikä hän tiedä, mitä siihen kuuluu, mutta tulee huomaamaan, että sana "love" kaiken muun ohella on aivan eri sisältöinen mitä hän on odottanut. Vaikka hän oppisi kaikki englannin sanat, hän ei ehkä koskaan ymmärtäisi tätä miestä. 

Lännessä on opittava olemaan yksin ja yksilöllinen, vaikka Z:lle juuri läheisyys, yhteisöllisyys ja samanlaisuus on aina tuonut turvaa. Miksi jopa rakastavaiset haluavat pitää kiinni yksityisyydestään? Eikö yksityisyys, "privacy", juuri tee länsi-ihmisistä yksinäisiä ja johda avioeroihin? 
Kiinan kielessä sama kirjainmerkki tarkoittaa kotia, perhettä ja joskus taloakin, kun taas englannin sana "family" ei tarkoita paikkaa, vaan monenlaista abstraktia asiaa, kuten sukua, sukupuuta ja yhteisöä. 
Kiinan perhe-kirjainmerkissä on ylimpänä katto. Sen katon alla elää laaja perhe isovanhempineen ja sukulaisineen yhdessä jakaen kaiken.

Z ihmettelee kielen kautta asioita, jotka meille länsimaisille ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta ansaitsisivat tulla mietityiksi. 

Kiinan kielessä lause alkaa ajan tai paikan määreellä. Last autumn on the Great Wall we eat barbecue./Viime syksynä Muurilla me grillasimme.
Z selittää, että tämä järjestys on siksi, että kiinalaiselle aika ja paikka ovat isompia kuin pieni ihminen, kun taas englannin kielessä useimmiten ensimmäisenä lauseessa, tärkeimmällä paikalla, on ihminen. We had barbecue on the Great Wall last autumn./Me grillasimme Muurilla viime syksynä. 

I not intellectual either. In the West, in this country, I am barbarian, illiterate peasant girl, a face of third world, and irresponsible foreigner. An alien from another planet. 

Huonosti kieltä puhuvan onnettomuus on aina se, että hänet nähdään tyhmempänä mitä hän on. Länsimaissa ihmisillä on kaiken lisäksi taipumus nähdä kaikkien muiden kulttuurien ihmiset jotenkin vähempiarvoisina. Valitettavasti!

Eräs erottava asia on huumori. Z ei näe hauskoina asioita, joille miesystävän kaverit nauravat ja hänen on todettava kyllästyneenä, että "humour" taitaa olla länsimainen asia. Niin on myös tietty kohteliaisuus. Kiinalaiset puhuvat suorasanaisesti, tavalla joka länsimaisesta ihmisestä on töksähtelevää.
  
Välillä Z tuskastuu ja vuodattaa päiväkirjaansa katkeruuttaan siitä, että hän joutuu näyttäytymään vähäisempänä mitä on. Hänellä on päämääränään intellektuaalin elämä ja menestyminen, kun taas masennukseen taipuvainen miesystävä, kuvanveistäjä, haaveilee elämänsä yksinkertaistamisesta ja muutosta maalle.
Z:n viisumiaika on päättymässä ja mieli myllerryksessä. 

Mitä Z ei ehkä täysin ymmärrä on se, että mies, vaikka onkin häntä parikymmentä vuotta vanhempi, on myös etsimässä identiteettiään. Hän ei tunne olevansa  kotonaan vaikka onkin kotimaassaan, eikä hän ole "kaikki länsimiehet" vaan oma persoonansa. Myös Z näkee stereotypioita. Hänen on vaikea tunnistaa ihmisiä, koska hänelle kaikki länsimaalaiset kasvot näyttävät samalta.

Pidän Guon kirjasta. Se jättää paljon pohtimista. Se on samalla kertaa syvällinen ja hauska. Se tuo myös mieleen omia kasvukipujani ja kommelluksiani kielen kanssa USA:n vuodelta nuorena opiskelijana. 

Z kuulee puhuttavan avokaadosta, kun keskustelukumppani kertoo olevansa asianajaja, "advocate", ja käyttää tätä sanaa siitä lähtien huomaamatta eroa. 
'So what you do?' I ask.
'I am an avocado', he replies.
'Avocado?' I am surprised to hear. Is a fruit also a job?  

Pitääpä kertoa eräs monista omista kielikommelluksistani USA:ssa. Tarvitsin pyyhekumia ja olin katsonut sanakirjasta, että se on "india rubber". Silloin ei itse kerätty tavaroita kaupassa, vaan niitä pyydettiin kauppiaalta (miten kaukaiselta tuollainen aika tuntuukaan... !). Niinpä astelin "drugstoreen" (usalainen myymälä, jossa on kaikenlaista pikkutavaraa, lääkkeitä sekä aamiaiskahvila) ja kajautin: "May I have an india rubber, please!" - Vastaukseksi naurua ja:"Oh, I guess they make them in India, too." - Pyyhekumi on "eraser" ja "rubber" on kondomi. Kyllä myyjä pyyntöni ymmärsi, koska brittienglannissa rubber-sanalla on molemmat merkitykset, kunhan nauroi ulkomaalaiselle, ystävällisesti. 
Oh my gosh, minähän voisin myös kirjoittaa kirjan "Pikku-Maiju maailmalla". 

Z reppureissaa myös Englannin ulkopuolella, yksin, miesystävän pakottamana, ja me pääsemme näkemään Eurooppaa hänen silmillään ja oivaltamaan asioita uusista näkökulmista, mikä onkin tämän kirjan yksi hienoimpia anteja. 

Olin kirjoittamassa, että Guon kirjaa  lienee mahdoton suomentaa kielivertailujen vuoksi, mutta kappas, tarkistin: kirja on suomennettu vuonna 2008 nimellä Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Suomentaja on Ulla Lempinen. Nimessä on tietenkin viittaus Mao Zedongin laatimaan Pieneen punaiseen kirjaan. Kumpikaan teoksista ei ole pieni. 

Anna-Maria Eilittä, Tämäkin hämärä katoaa

Kaunis, tunnelmaltaan levollinen, täydellisen hallittu, ei mitään liikaa. Sellaiseksi koen Anna-Maria Eilittän romaanin Tämäkin hämärä katoaa. Päähenkilöinä kirjassa ovat kahdeksankymppiset Vuokko ja Eino, jotka asuvat Lapissa vaatimatonta hiljaista elämäänsä toisensa tuntien ja hyväksyen ja toisiinsa tukeutuen. Molemmilla on sairauksia ja vanhuuden haurastuttava vaikutus etenee, mutta vanhukset ottavat tilanteen vastaan arvokkaasti. Kun Vuokko kertoo syöpänsä uusiutumisesta ja että ei halua enää kokea raskaita hoitoja, Eino tyytyy päätökseen. "Kahdeksankymppisellä muorinreuhkalla kuuluukin olla syöpä ja juopa."

    Nyt olen jo konkari menetyksissä niin kuin ihmiset tähän ikään mennessä tapaavat olla. Tämäkin suru asettuu vielä osaksi minua, kuten aikaisemmat surut. Välillä raahaan niitä kuin kivirekeä, toisinaan ne kulkevat mukanani höyhenenkeveinä.
   Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän sijaa. Jonain päivänä havahdumme siihen, että jokin kipu on jyystänyt kehoa vuosikaudet.

Yllä kuvatussa tilanteessa Vuokko miettii veljensä tapaturmaista kuolemaa ja omia vaivojaan. Vuokko on vähäpuheinen haaveksija, joka ei pärjää paikkakunnan toisille naisille pakastamisessa ja puunaamisessa, mutta ei Eino ole mitään kodinhoitajaa itselleen halunnutkaan vaan elämäntoverin. 

Kertojat vaihtelevat luvuittain. Välillä puhuu Vuokko, välillä Eino ja välillä tytär Lotta, jonka kiireinen elämä pörssimeklarina Helsingissä toimii ikään kuin kontrastina vanhempien rauhalliselle vähään tyytymiselle. Äiti seuraa lempeästi tyttärensä käänteitä ja miettii, että Lottahan oli jo lapsena kireä suorittajaluonne ja kyllä se on hänen itse oma onnensa löydettävä. Tässä vaiheessa Lotta luulee löytävänsä sen korkeasta palkasta, yhä hienommasta kodista yhä kalliimmalla asuinalueella, menestyvästä aviomiehestä ja täydellisistä lapsista. Pieni Alma on syrjään vetäytyvä ja seuransa valikoiva, mikä piirre huolestuttaa vanhempia ja päiväkodin väkeä, mutta on isovanhempien mielestä hyvä piirre. Miksi lapsi ei saisi valikoida ystäviään, kuten aikuisetkin tekevät?

Vuosi etenee, vuodenajat vaihtuvat ja virus tulee hallitsemaan elämää niin että Einon on opeteltava puhumaan näköpuheluja sairaalaan joutuneen Sulo-ystävänsä kanssa, joka on myös Vuokolle rakas. Lottakin joutuu harkitsemaan asioita uudelta kannalta. 
Vaikka kirjassa on tähän hetkeen liittyvää asiaa, sen sanoma ei vanhene. Ihmisen suuret kysymykset, kuten elämälleen asettamat tavoitteet, rakkaus ja kuoleman hyväksyminen pysyvät samoina ajasta aikaan. 

Harvoin tapaa romaaneissa niin ihanaa pariskuntaa kuin Eino ja Vuokko. Heidän suhteessaan ei ole mitään teeskenneltyä romanttisuutta. Vuokko nostaa päänsä sanomalehdestä ja huutaa omille asioilleen lähtevälle miehelleen "Tule takaisinki!", mikä on rakkaudentunnustus.
Lämpö, läheisyys ja toisen ymmärtäminen sanoitta kuuluvat näiden vanhojen ihmisten yhteiselämään. He ovat riidelleet aikoinaan ja siten oppineet tuntemaan toisensa, mutta on myös asioita ja aavistuksia, isojakin, joista ei puhuta.
Lemmikkikoira Tuhma on molemmille tärkeä hellyyden kohde. 

Eino tietää, että suhde lapsiin on muuttunut. Nämä eivät tarvitse heitä enää.
Hän huomaa keski-ikäisen Kalle-pojan puhuvan hänelle kovalla äänellä ja seurailevan vaivihkaa häntä kuin peläten joutuvansa holhoojaksi. 

Tahtoisin viittoa Tuhman mukaani ja laittaa oven säppiin. Haluaisin sulkea poikani perheineen ulkopuolelle jatkamaan omaa elämäänsä, joka kuhisee kokonaisena ja kaikin tavoin mahdollisena. Oma elämäni on arvaamattomin askelein saapasteleva muukalainen, joka osoittelee minulle pätkiä sieltä ja täältä. Muistatko tämän, tämän ja tuon? se kysyy. Sinä olit päähenkilö, myös lapsillesi merkittävä henkilö, muistatko?

Pariskunnan eläväisempi puolisko Eino on yhä halukas solmimaan myös uusia ystävyyssuhteita hyvinkin epätodennäköisten ihmisten kanssa. Sellainen on Hilkan baarin uusi etelästä muuttanut nuori, vahvassa silmämeikissä ja nutturassa komeileva baarimikko, joka uskoutuu huumehörhöilyistään ja muista mokailuistaan Einolle. Eino on poikennut paukulle jätettyään vapaaehtoisesti ajokorttinsa nimismiehelle. Haikea mieli on altis kohtaamaan toisen ihmisen. 

Olen miettinyt Hilkan baarin poikaa päivittäin. Luultavasti on höperöä ajatella näin, mutta tuntuu kuin hän olisi katsonut sieluuni ja minä hänen. Hengenheimolaisuus, onko sitä? Hän sai minut ajattelemaan itseäni kauan sitten. Palaamaan jossitteluun. 

Murretta on tässä kirjassa juuri sopivasti, vain dialogissa, ei ajatuksissa. 
Nettikeskustelusta ystävänsä Valon kanssa energiaa saanut Eino rupattelee innoissaan Vuokolle, miten haluaisi tavata ja esitellä Valollekin häntä innoittaneen baarimikon. 
   "Ko Valo pääsee pois, vien sen paikallishen, tai sinä viet meät. Se poika saa soittaa meile kappaleita ja me porisema", hän sanoo. 

Voi Einoa, ja voi Valoa. Voi Vuokkoa! Loppuuko elämä kesken sittenkin, vaikka myös juuri ajallaan? 

 

Kävelylenkeiltäni Kymijoen varrelta

Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of True Love -dokumenttisarja on helmistä kirkkaimpia. 

Tämän sarjan vuoksi kannattaa ottaa Netflix, eihän kuukausimaksu, alin 7.99, ole edes yhden elokuvateatterissa katsotun elokuvan hintainen.

Kuusi tarinaa on kuvattu kuudessa eri maassa, hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tekijät ovat paikallisia. 
Yhteistä näille kuudelle elokuvalle  on se, että niissä kuvataan pitkässä avioliitossa eläviä vanhoja ihmisiä. Nuorimmat parit ovat eläneet yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, kaksi vanhinta jo kuusikymmentä vuotta. 
Filmiryhmä on seurannut pariskuntia vuoden ympäri. Kussakin jaksossa vietetään uutta vuotta 2020. Koronapandemia oli jo aluillaan, mutta se on jätetty kuvauksen ulkopuolelle. Ensimmäisessä jaksossa, joka tapahtuu Vermontissa USA:ssa, pariskunta keskustelee puiston penkillä istuessaan ja mainitsee, että kahviloita on kiinni. 

Dokumenttien tyyli on rauhallinen, onhan monen kuvattavan askelkin hidas. 
Vaikka elokuva keskittyy kahden ihmisen suhteen kuvaukseen siinä tulee kuvatuksi myös erilaisia yhteisöjä, elinkeinoja sekä kulttuuria. Pääsemme mukaan niin amerikkalaisten 4th of July -juhlintaan kuin japanilaiseen temppeliin, jonne poiketaan rukoilemaan sairaalamatkan varrella ennen vakavaa leikkausta.
Kuin sivutuotteena syntyy kuva siitä, millaista on vanheta eri oloissa ja olisiko lottovoitto syntyä ko maahan. 

Huomasin, että monilla näissä elokuvissa esiintyvillä vanhoilla ihmisillä ei ollut silmälaseja, he siristelivät ja käyttivät suurennuslasia lukiessaan. On uutisoitu, että suomalaiset ovat huonosilmäisiä, koska meillä on niin paljon silmälaseja käyttäviä. Onko kuitenkin niin, että me vain voimme hankkia lasit helposti ja vaihtaa niitä heti kun on tarpeen. 
Jokaisesta parista jommalla kummalla tai molemmilla näytti olevan vaivoja lonkissa tai polvissa. Kuljettiin kävelykeppiin nojaten ja ontuen. Ehkä keinonivelleikkaukset eivät ole kaikille saatavilla kuten meillä. 

Mikä takaa, että rakkaus kestää? Vermontilainen David Isham sanoo, että heillä oli työikäisinä molemmilla omat roolinsa ja että he kohtelevat yhä toisiaan hyvin.
Ei kai se sen kummempaa.
Jäi sellainen tuntu, että nämä parit tarvitsivat toistensa läheisyyttä. He olivat kasvaneet yhteen ja tiesivät edelleen roolinsa kaikessa, kyselemättä.

Ginger ja David hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tila on luovutettu nyt pojalle. Se on jäänyt ainoaksi seudulla ja keskittyy maatilamatkailuun.
Joka vuodenajalle on omat tapahtumansa. Vaahterasiirapin valmistus vaikutti kiinnostavalta katsoa. Perheellä on museomainen siirappitehdas, pensasmustikkaviljelmiä, joulukuusimetsä ja kurpitsapelto. Heillä on myös juhlalato, jota vuokrataan juhlien järjestäjille.
Vanhan parin elämä näytti seesteiseltä kuolemaan valmistautumista myöten. He kävivät tekemässä testamenttinsa ja sopimassa hautapaikkansa, ettei nuoremmilla olisi kiireidensä keskellä liikaa pähkäilemistä heidän kuoltuaan.
Tästä osasta jäi nostalginen olo, niin vanhanaikaista ja yhteisöllistä elämää. Kukaan ei katsellut televisiota, somettamisesta puhumattakaan, pelattiin korttia ja vietettiin yhteisöllistä joulua. Vermontin luonto ja vuodenajat on kuvattu kauniisti.

Nati ja Augusto elävät eteläisessä Espanjassa vuoristoseudulla. Pariskunta on elänyt elämänsä pienessä kylässä manteliviljelijöinä eikä ole koskaan nähnyt merta. Augusto kehottaa "tyttöään" hankkimaan uimapuvun, koska he ovat vihdoin lähdössä seuramatkalle merenrannalle. 
Vakava sairaus uhkaa, mutta hymy on herkässä. 
Augusto pelottelee naapurin kanssa villisikoja pois tiluksiltaan ja miehet rupattelevat menneestä ja tulevasta illan pimeydessä.
Mieleeni jäi erityisesti Natin kainous. Kuvaajaryhmä oli ehkä  pyytänyt hellyydenosoituksia, mutta Natipa läpsäisee miehensä käden pois kaulaltaan posket punoittaen, höpsis. Sanallinen kiusoittelu on enemmän heille sopivaa rakkauden osoitusta. 
Vuoristotalven koleus oli erilaista kuin mihin enää nykyään on tottunut. Pariskunta lämmitteli takkatulen ääressä paksuihin vaatteisiin pukeutuneena. Kyllähän minäkin kärsin vilua lapsena puulämmitteisessä maalaistalossa, mutta aikuisena olen saanut elää koko elämäni suloisissa sisälämpötiloissa.  

Japanilaiset Kiruko ja Haruhei ovat erityisen mieleenjäävä pari. Haruheilla on Hansenin tauti eli leprasairaus ja Japanissa se on tarkoittanut yhteiskunnan ulkopuolelle laitokseen syrjäyttämistä. Monet ovat tehneet itsemurhan tai tappaneet lapsensa tämän tautidiagnoosin vuoksi.
Haruhei vietti 15 vuotta sairaalassa, jonne sattui kerran keittiötöihin eräs suloinen Kiruko. Sitten tapahtui ihme, jonka Haruhei muotoilee näin: "Jumalatar tuli ja vapautti minut." Haruhein kasvot ovat vääntyneet ja käsissä ei ole oikeastaan  sormia. Kuitenkin hän kirjoittaa nettiin päiväkirjaa ja ajaa autolla. Kun Kirukolta kysytään, miksi hän rakastui Haruheihin, hän kihertää ujosti ja sanoo, että onhan Haruhei merkittävä mies. 
Haruhei on mukana kansanliikkeessä, joka on levittänyt tietoa Hansenin taudista ja nostanut kanteen Japanin valtiota vastaan ihmisten syrjimisestä eristämällä heidät ja jättämällä kouluttamatta sairauden vuoksi. Liikehdintä on tuottanut tulosta ja valtio on maksanut korvauksia perheille.
Tämä elokuva herätti minussa ihailua molempia sekä Kirukoa että Haruheita kohtaan. 

Eteläkorealaiset Saegja ja Yeongsam jäivät mieleeni raatamisensa vuoksi. He ovat merikorva-nimisten kotiloiden, viljelijöitä. Kalastajan elämä on aivan liian rankkaa hennolle Saegjalle, joka on särkenyt työssä selkänsä.
Lapset ovat kehottaneet pariskuntaa lopettamaan työnteon jo kauan sitten, mutta se on vaikeaa varsinkin juuri Saegjalle, jota meri ja työ auttavat unohtamaan esikoispojan kuoleman. Se, mitä kuolemaan liittyy, ei käy ilmi, mutta itsemurha käy katsojan mielessä. 
Työn ohessa on jokunen juhlahetkikin. Kansallispukuinen pari osallistuu perinnejuhlaan ja heidät pyydetään lavalle haastateltavaksi. 
Elokuvassa soi ihana kappale, jossa toistuu kertosäe:"Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan."
Niinhän se on. Hieno huomio. 

Seuraavassa dokumentin osassa siirrymme Brasiliaan, Rio de Janeiron köyhien ihmisten favelaan.  
Naispari Nicinha ja Jurema elävät ahtaasti lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Nuorempi naisista on vielä töissä, vanhempi eläkkeellä. 
He ovat umbanda-nimisen uskonnon harjoittajia, tyttäristä vanhin on paikallinen hengellinen johtaja. 
Mieleeni jäi yhden lapsenlapsen, tyttären, hyvä koulumenestys. Jospa hän onnistuu ponnistamaan luokkahypyn favelasta parempiin kaupunginosiin ja hyvään ammattiin. 
Meillä on kolmatta kesää ilmalämpöpumppu viilentämässä kotia; Nicinhan ja Jureman porukalla sellaista vasta tarvittaisiinkin. Heillä on unelma merenrantatalosta, joka olisi vain heidän. Se näyttää toteutuvan. Rannalla on  vilpoisempaa ja siellä he saavat olla iälleen sopivasti rauhassa kahdestaan.
Useamman sukupolven perhehän toimii vain niillä kenellä on varaa elää väljästi. Dokumentin ensimmäisen osan pariskunnalla on näin, oma talo yhteisessä pihapiirissä.

Viimeisessä elokuvassa ollaan Intiassa. Satyabhama ja Satva työskentelevät yhdessä puuvillapelloilla, vaikka eivät enää jaksaisi. He ovat kuvitelleet tässä vaiheessa elämäänsä elävänsä jo nuorempien tukemana lapset jatkamassa samaa ammattia lähellä asuen, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä satoja myös kotiin viimeisenä jääneen pojan ja miniän on pakko lähteä tehtaille. Koska lastenhoitoa ei ole järjestetty he jättävät pienet lapsensa isovanhempien hoitoon. 
Pienemmälle lapselle ei edes kerrota, miten pitkästä ajasta on kyse, kuukausia menee ennen kuin heidät voidaan hakea kaupunkiin. Pieni tyttö oirehtii ja muuttuu aluksi mykäksi. 
Kaksi väsynyttä vanhaa ihmistä ilman mitään muuta elantoa kuin se minkä saa fyysisessä työssä raatamalla. Pakko siinä on tukeutua toisiinsa. Hymyssä suin.

Dokumenttien lopussa näytetyt vanhat valokuvat kertovat nuoresta onnesta ja menneistä ajoista. 
Ne tuovat hienon perspektiivin ja saavat miettimään ajan kulua. Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan. 

Siinä mitä ylle kirjoitin saattaa olla muistin aiheuttamia virheitä yksityiskohdissa. Olen katsonut sarjan jo jokin aika sitten ja nämä asiat ovat siitä jääneet mieleeni. Vermontilaisen parin tarinan katsoin uudelleen virittäytyäkseni tunnelmaan. Ginger on ryhdikäs nainen, juuri sellainen minkälainen itsekin haluan ikääntyessäni olla.

Rakkaus oli näiden elokuvien aihe, mutta minulle nousi tärkeimmäksi rivien välissä (kuvien välissä) ilmennyt elintasoero. Eipä ole vanhuus, kuten ei mikään muukaan, mitenkään tasa-arvoista tällä pallollamme.
Me saatamme ruikuttaa pienistä harmeista täällä onnekkaiden maassa, vaikka meillä olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. 

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Kuva Netflixin fb-sivuilta