Hyvää itsenäisyyspäivää 6.12.2025 !

Kuva on vuodelta 2013 vähän ennen itsenäisyyspäivää.
Lastenlasten kyläillessä sattui satamaan nuoskalunta,
siitä muovailtiin perinteinen lumiukko. Tänä vuonna
alkutalvi on ollut hyvin leuto. Kuva: Ume

.

Myöhemmin samana päivänä esittelen mummolle asuntoni ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa, katso bibi tätä, katso miten puhdas ja valkoinen Suomi on. Katso, miten kaunis, puhdas, kaunis ja puhdas. Toistan itseäni, tunnen olevani kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa näkee uuden paikan tai lelun.
    Katso, miten taivas on pehmeän sininen.
    Vesikin on puhdasta, juomakelpoista melkein kaikkialla. En ole vuosiin ostanut vettä, vaan täytän juomapullon kotona ennen uloslähtöä.  
    Puhdasta vettä suoraan hanasta, avaan hanan ja annan veden kulkea, eivätkä suomalaiset edes tajua, mikä paratiisi lepää heidän käsissään.
    Ja katso tätä asuntoa, katso näitä kaappeja, katso miten sähköt menevät päälle.
    Sormeni käyvät valokytkimellä edestakaisin, se naksuu päälle, ja taas pois päältä. 
    Tällaisen maan puolesta voisi kuollakin, jatkan. 

Sitaatti on Sara Al Husainin romaanista Kenelle maa kuuluu. 

Mustafa, yksin teini-ikäisenä Suomeen Irakista tullut mies, soittaa videopuheluita kotiin harvoille elossa oleville perheenjäsenilleen ja hänelle valitulle morsiamelle, lapsuudenystävälleen, jota odottaa Suomeen.
Hän suuntaa puhelintaan kaikkeen, mikä on parempaa kuin taakse jääneessä kotimaassa, koska haluaa vakuuttaa miten hyvin hänellä on asiat, mikä ei ole aivan totta. Masentunut terapiassa käyvä nuorukainen ikävöi entistä elämäänsä, sen ihmisiä ja luontoa. jopa kaikkialle työntyvää hiekkaa ja armotonta kuumuutta. 

Eivätkä suomalaiset edes tajua.

Me vanhemmat ihmiset tajuamme, koska mukavuudet ovat tulleet meistä monelle meidän aikanamme. Muistan miten ihanaa oli muuttaa opiskelija-asuntolaan, jossa oli sähköhella, sisävessa ja suihku. 

Tänä itsenäisyyspäivänä ajattelen, että totta se on: minä olen onnellinen suomalainen. Minulla on kaikkea tarvitsemaani. Tarpeeksi.

Kirjoitin äskeisen jo eilen. Yöllä huomasin, että nythän minulla on jotain, mitä en haluaisi, kurkku kipeä ja flunssa tulossa. 
Pitää muuttaa suunnitelmia. Piti lähteä ajelemaan toiselle paikkakunnalle tutustumaan yläkouluun, jossa vanhin poika on rehtorina ja samalla vaihtamaan joululahjoja. Siirrämme sen toiseen ajankohtaan, ei hätää.  
Heti tuli mieleen, että onneksi ei ole kutsua Linnan juhliin. Onni onnettomuudessa -ajattelu, huonompaan vaihtoehtoon vertaaminen, on automaattisesti tapahtuva reagointitapa, jolla harmitus häipyy.
Linnan juhlissa on tänä vuonna tuttuja, opettajakollega, vuoden kotitalousopettajaksikin valittu, Pia Harjula Inkeroisten yhtenäiskoulusta ja kulttuuritalo Reuna-kustantamon ja -kirjakaupan yrittäjäpariskunta Tarja ja Göran Tornaeus. Nostan heille glögimukini sohvalla aivastelujen välissä.

 

Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Sara Al Husaini, Huono tyttö

 

    Hyvät tytöt ovat kuin tikkareita, joita peittää kääre, kun taas huonot tytöt ovat tikkareita, joista kääre on revitty ja jonka limaiselle pinnalle on takertunut kärpäsiä.

    Miten voimme koskaan käsitellä kunniaväkivaltaa vakavasti, jos emme halua nähdä siveyskulttuurin ja huivin osuutta siinä. Puhumattakaan siveyskulttuurin analogioista, joihin huivi sitoutuu vahvasti? Huivi ei ole vain kankaanpala, jos huivi olisi vain kankaanpala, meihin ei kohdistuisi uhkaa, huivittomuus olisi yhtä tavanomaista kuin huiviin pukeutuminenkin.

Ja se toinen kankaanpala...

     "Bismillah", Rasheed aloittaa minun raiskaamiseni allahin nimeen ennen kuin survoo peniksen sisääni. Se on vaikeaa, minuun sattuu ja hän aloittaa työnnöt välittömästi ja kovaa, kunnes laukeaa äänekkäästi, kuin näyttelijä joka kumartaa teatraalisesti yleisönsä edessä. 
     Tämä on minun ensmmäinen kertani miehen kanssa. Olen koko elämäni säästänyt neitsyyttä aviomiehelleni, kuvitellut, että aviomiehni olisi unelmieni mies, jota rakastaisin, hyvä ja uskovainen mies, joka rakastaisi minua, tai vähintäänkin mies, jonka kanssa haluaisin olla.
     Lauettuaan Rashid vetää velton peniksen sisältäni, tarkastelee alapäätäni sormellaan ja ottaa äitini antaman valkoisen kankaanpalan käteensä, pyyhkii sillä vielä alapäätäni. Hän katselee kankaanpalasta kädessään. "Sinä et vuotanut verta, Saara."

Sara Al Husainin omakohtainen romaani Huono tyttö (2023) on järkyttävä, hyvin kirjoitettu, erittäin todistusvoimainen kertomus naista alistavasta kulttuurista.
Se ei jää vain voivottelemaan, vaan osoittaa myös miten alistamiseen pakottavan uskonnon ja kulttuurin voi jättää ja pakkoavioliitostakin selvitä, jos on tarpeeksi peloton. Jos kaiken lisäksi haluaa muuttaa maailmaa, niin kirjoittaa kokemastaan kirjan, joka toimii mallina toisille kärsiville tytöille ja ravistelee niitä ihmisiä, jotka ovat selittäneet ja ohittaneet näkemänsä väkivallan vieraan kulttuurin kunnioittamisena (helppoa!) ja tuomitsee heidät, jotka pilkkaavat toisten kärsimystä (kammottavaa!).

Miten monta kertaa olenkaan kuullut, että islam on muka toisenlainen kuin kristinusko, enemmän koko olemiseen liittyvä, niin että siitä ei mitenkään pääse irti. Kyllä pääsee, ihan kuten muistakin alistavista yhteisöistä, esim kristinuskon lahkoista.
Suomeen vauvana tuotu Sara Al Husaini ja osa hänen sisaristaan ovat hylänneet islamilaisen elämäntavan päästyään vertaamaan sitä suomalaisten nuorten ihmisten elämään. Helppoa se ei ole ollut. Vanhempien sisarten oli paettava poliisin saattamana turvakotiin ja Saran mentävä huijattuna naimisiin Irakissa. Oman perheen ja muslimiyhteisön paheksunta yhdistettynä siihen, ettei kuitenkaan pääse helposti tasavertaisena myöskään suomalaiseen yhteiskuntaan tuottaa yksinäisyyttä ja houkutus palata takaisin entiseen on suuri. On valitettavasti suomalaisia, jotka huutelevat arabinaisille sekä huiveista että huivittomuudesta. 

Irakista tulleen perheen elämän kuvaus tulee eläväksi Al Husainin kertomana. 
Pakolaisperhe elää Kuopiossa. Perheen isällä ja pojalla on omat huoneet televisoineen ja pöytätietokoneineen, isällä myös läppäri ja pojalla pleikkari, viidellä tytöllä on yhteinen huone ilman moderneja laitteita. Tytöt pänttäävät kokeisiin, haaveilevat omasta tilasta ja säntäävät isän ja veljen poistuttua heidän huoneisiinsa katsomaan elokuvia. Äiti palvelee perhettään ilman mitään omaa tilaa. Tämä järjestely noudattaa sitä, mikä on käytäntö myös Irakissa. Miehillä on kauniisti sisustettu vastanottohuone, jossa he tapaavat vieraitaan. Muun perheen tilat ovat vaatimattomia ja ahtaita. 
Lapset rakastavat vanhempiaan. Saaralla on erityinen suhde äitiinsä, joka on uhmannut isää ja pitänyt hänet. Saara syntyi perheen ollessa pakolaisleirillä Saudi-Arabiassa. Tyttösarjaan pettynyt isä oli jo antamassa hänet, vastasyntyneen tyttövauvansa, lapsettomalle irakilaisnaiselle, mutta äiti ei suostunut. 

    Pojat olivat arabiyhteisön kruunuja ja me tytöt vain niiden kiillottajia.

    "Miksi et antanut minua pois, äiti?" kysyin usein lapsena.
     Halusin kuulla äidiltä, miksi hän päätti pitää minut, uudestaan ja uudestaan. Halusin kuulla, miten paljon hän minua rakasti. 

Kahden vanhimman tyttären irrottauduttua islamista Saaran perhe muuttaa peräti viideksi vuodeksi sodan runtelemaan Irakiin. Ilmeisesti pelätään lastensuojelun tarkkailua. Saara pääsee onneksi paikalliseen kouluun ja saa ystäviä.
Toisen kerran Saara houkutellaan Irakiin lomailemaan äidin ja siskon kanssa hänen niskuroituaan huiviasiassa. Silloin tapahtuu avioliittoon pakottaminen passin polttamisen ja myös siskon naittamisen uhalla. Koulutettu 23-vuotias nainen joutuu miehensä holhokiksi. Hänen asioistaan päättää mies, joka ei ole saanut edes peruskoulun päättötodistusta. 
 
Nuoren suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen Saaran huomiot ovat teräviä. Nokkela tyttö yrittää haastaa runoilijaisäänsä keskusteluihin tasa-arvosta, mutta tämä ei pysty sellaiseen objektiivisuuteen. Miksi miehet saavat naida neljä vaimoa, mutta naisilla ei ole samoja oikeuksia? Miksi miehet saavat uida ja naiset eivät? Miksi naisten on pukeuduttava kuumassa maassa kuumiin vaatteisiin? Kaikki päättyy isän vastauksissa Allahin tahtoon ja kysymykseen, huorako sinä haluat olla.

Välistä kuvaukset elämästä ovat koomisia, välistä hirvittäviä. 
Kauppareissulle holhoojaksi parin sadan metrin päähän Irakissa kelpaa kolmevuotias sukulaispoika. 

    "Hän on lapsi."
    "Silti, hän on poika ja pitää huolta sinusta."
     "No, Ahmed, tule sitten, jotta voin pitää huolta itseni lisäksi myös sinusta, ya habibi"; sanon pojalle, kun eno on mennyt menojaan. Ahmed hymyilee minulle ja hyppii innoissaan.  

Saaran kärsiessä pakkoavioliitossaan hän tapaa miehensä siskon Hajerin, joka on naitettu 12-vuotiaana. Lain mukaan tämä ei ole mahdollista, mutta islam sinetöi lapsiavioliitotkin, ja ellei liittoa virallisteta myöhemmin, naisella ei ole mitään oikeuksia erotilanteessa. Hajer on ollut nukeilla leikkivä ja pihakeinussa kiikkuva suloinen pikkutyttö, kun hänelle on järjestetty irvokkaat hääjuhlat. Erikoista on, että Irakissa morsiamen kasvot usein puuteroidaan vaaleiksi, hiukset blondataan ja silmiin hankitaan siniset piilolinssit. Tätä ei omituista kyllä pidetä muutoin paheksuttuna länsimaalaisuuden ihannoimisena ja oman kulttuurin hylkäämisensä. Häiden jälkeen blondattu pikkutyttö Hajer oli viety revittynä lääkäriin tikattavaksi.

Kun Saara yrittää puhua äidilleen ja muille sukulaisnaisille YK:n lasten oikeuksista ja Irakin perustuslaista, hänen puheilleen nauretaan makeasti. Äiti näkee omat  tyttärensä erilaisina kuin Irakissa kasvaneet ja selittää, että irakilaistytöt on kasvatettu sietämään. 

Se että vanhempi polvi irakilaisia takertuu heille iskostettuun ajatteluun naisten "kunnian" (immenkalvon) vartioimisesta on ymmärrettävää, mutta se että Saaran veljen kanssa seurustelevat suomalaistytöt osallistuvat vahtimiseen ja kantelevat poikakaverin pikkusiskoista vanhemmille on minusta täysin käsittämätöntä ja kammottavaa. 

Saaran avioliitto Irakissa kestää lopulta vain kuukauden ja hän huijaa itsensä takaisin Suomeen vanhaan hyvään elämäänsä. Huijaus huijauksesta. 

Mutta miksi kukaan mies ylipäänsä suostuu avioliittoon naisen kanssa, joka sanoo, ettei halua häntä?
  
    Rasheed, niin kuin moni muukin, kuvitteli, että minä rakastuisin häneen, koska hän on "ottanut" minut. Että naisena rakastuisin siihen mieheen, joka ensimmäisenä makaa kanssani, tapahtuipa se sitten omasta tahdostani tai ei.

Kun Saara teinityttönä Irakissa kaipaa Suomeen, hän ottaa passinsa ja lukee sitä, koska se on ainoa mitä hänellä on suomen kielellä. Passissa on pätkä Eino Leinon Nocturne-runosta, sitä hän lukee yhä uudelleen:
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu.

Minun piti ihan kaivaa oma passini esiin - kas kannen sisäpuolella on säkeistö Lapin kesästä:
Oi oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Luin Anna-lehden haastattelusta, että Sara Al Husaini päätti ryhtyä puhumaan aktiivisesti kunniaväkivaltakulttuuria vastaan, kun se oli aiheena keskustelussa yliopistolla ja hän huomasi, että joku keskustelijoista ei yhtään tiennyt mistä puhui. Hän on nostanut aiheen esiin silläkin uhalla, että häntä on syytetty mustamaalaamisesta, jota ns maahanmuuttokriittiset saattavat käyttää hyväkseen.  
Mutta miten korjata sellaista mistä ei saa puhua!  

Suomen Pakolaisapu valitsi Sara Al Husainin Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. 

Palatakseni kirjaan, kannen on suunnitellut ja toteuttanut Piia Aho. Pidän sitä erittäin onnistuneena.

Kirjan alussa on ruotsiksi omistuskirjoitus Alexanderille, jonka ajatteleminen tuo Saralle kevään mieleen. Pari on ollut yhdessä jo useamman vuoden. Voi, miten ihana asia!