Valokuvaaja Ari Jaskarin maailma

 

Ari Jaskarin valokuvaharrastus alkoi jo kouluikäisenä. Hän vietti 70-luvulla muutaman vuoden Helsingissä, jossa viihtyi luonnonsuojeluporukoissa ja pyrki opiskelemaan valokuvausta, mutta ei onnistunut. Opintojen puute ei estänyt häntä kehittymästä huippuosaajaksi valokuvaajana.

Yksi Jaskarin pääteemoista on kotielämän ja miljöön rehellinen kuvaaminen. Hän on sen lisäksi ottanut paljon kuvia mm Ruijasta, pitänyt omia näyttelyitä sekä ollut mukana yhteisnäyttelyissä. 

Jaskarin kotikuvista Anttolassa on vastikään julkaistu kirja Oma koti - Sweet home.
Kirjassa on kuvia vuosilta 1979 - 1987. Kirja on omistettu "omalle retkikumppanille" Paulalle, naiselle joka ennakkoluulottomasti lähti Helsingistä mukaan nuoren taiteilijan elämänmuotoon, elämään ilman mukavuuksia Saimaan rannalle.
Kirjan graafisen suunnittelun on tehnyt Jorma Hinkka. 

Nuorena miehenä ylämökin pihalla

 
Jaskari kertoo kirjan alussa vuonna 1983 päivätyssä monta sivua pitkässä alkuluvussa omasta elämästään. Kirjan lopussa on  puolestaan toimittaja Riitta Raatikaisen yhtä pitkä essee Jaskarista valokuvaajana. 

Äitini seurusteli pari kuukautta oikean isäni kanssa. Hän oli silloin kahdeksantoistakesäinen kokematon likka. Mies häipyi kuultuaan äidin raskaudesta. Äiti ei ole paljoa kertonut niistä ajoista. Naimisiin hän meni kirjeenvaihtoystävänsä kanssa. Suku lähinnä pakotti, ettei menisi maine ihmisten silmissä. Oikeaa isääni en ole koskaan tavannut.

Jaskari toteaa äidistään, että tämä oli nuorena "varsin reipas tyttö".
Kun kirjekaveri ei enää miellytä, äiti Maini löytää komean mustalaisen, Manun, jonka kanssa vietetään kulkurielämää ja hänen jälkeensä elämäntaiteilijan, jonka kanssa hän saa Arille pikkusiskon.
Nelivuotiaana Ari on lastenkodissa kuukauden, mutta pääsee kotiin, kun äiti ja Manu ovat löytäneet asunnon. 

Muistikuvani noista ajoista ovat hyvin sekavia ja irtonaisia. Joskus harvoin, kun olen kertonut niistä, en ole varmaankaan tehnyt kovin uskottavaa vaikutusta. Useimmilla tuttavillani on ollut vivahteeton ja turvallinen lapsuus.

Kirjoitushetkellä äiti on asunut jo pitkään entisen metsurin, Hanskin, kanssa ja he ovat saaneet pojan, Markun. Hanski juo ja äiti käyttää psyyken- ja muita lääkkeitä. Make on alkanut viettää yhä enemmän aikaa kylillä. Tupu-tytär on muuttanut Arin ja Paun taloon sadan metrin päähän kotitalosta. 

Sekä kotitalo että Arin talo ovat sähköttömiä ja täysin ilman mukavuuksia. Usko-enon talossa käydään katsomassa televisiota. 

Osassa kuvista on paratiisimainen tunnelma. Kaunis Pau kelluu alastomana vedessä pikkupoikien tasapainotellessa lautalla, isä opettaa poikaansa kävelemään puujaloilla, omenapuu kukkii ja Salome-kissa esittelee pyydystämäänsä hiirtä.
 

Osassa taas näkyy karuna elämän vaikeus. Ihmiset katsovat suoraan kameraan vakavina ja tympääntyneinä, avannosta kannetaan pakkasella vettä saunaan, kylmä sade kastelee kalastajat.

Hanski, äiti ja Markku

Make aamupissillä, äiti juo kahvia

Ylläpitotöihin kuluu aikaa, kun vesi on kannettava taloon kaivosta ja saunalle avannosta, puut on pilkottava ja kannettava sisälle lämmittämistä ja ruuan laittoa varten. Muutoin elämä onkin paljolti istumista ja makoilua, mikä välittyy kuvissa pysähtyneisyytenä. Tuntuu kuin ihmiset odottaisivat jotain tapahtuvaksi.

Äiti ja Hanski ripustavat pyykkiä

Minä hämmästelen sitä, miten nämä 80-luvun elämän kuvaukset tuntuvat olevan kuin minun 50-luvun lapsuudestani, vielä 80-luvulla näin perinteistä elämää aivan kylän keskustassa. 
Jaskari asuu edelleen samassa talossa ja hakee vetensä pihakaivosta.

Kuvien dokumentaarisuusarvo on suuri. Ne kertovat katoavassa olevasta elämäntavasta.  
Kodin esineet saavat tarkastelemaan kuvia pitkään. Hellan päällä narulla kuivuvat muovikassit, öljylampu pöydällä kerniliinan päällä, saunan varjossa hellettä paossa makaavan Laina-tädin kretonkileninki ja keinonahkakäsilaukku, murrosikäinen Tupu meikkaamassa silmiään pikkuruinen kukkataustainen käsipeili ojennettuna kädessään.

Paitsi kuvien luomaa ilmapiiriä ja kerronnallisuutta ihastelen myös niiden teknistä tasoa. Valo on Jaskarin kuvissa usein kuin maalauksissa. Hän on tehnyt kuvat perinteisellä tavalla itse kehittäen.
Voisin katsella näitä kuvia vaikka kuinka pitkään. 

Jaskari lopettaa esipuheensa yksinkertaiseen lauseeseen joka liikuttaa minua:

"Rakastan tätä kylää ja kotiani sen kaikkine puutteineen."

Katselin Jaskarin kotikuvia yhtä aikaa Marie Kondon kirjan kanssa, josta kirjoitin viimeksi.

Mielessäni pyörivät erilaiset vastakkaisuudet. 
Kumpikaan elämä ei houkuttele minua. Jaskarin miljöö on tuttu, siitä olen tehnyt luokkahypyn. Siinä eläneenä muistan kaiken epämukavuuden. Kondon kodin steriiliys taas kauhistuttaa minua. 

Isla kastui soutureissulla