Ydinajatuksia

Olen lukenut, paljon. En ole kirjoittanut lukemastani. Ratkaisu: ei pitkästi, vaan ydinajatus, se päällimmäisin ja tärkein, mitä minulle kirjasta jäi.

I was a novelist, I wrote novels, and if I used something from my own life, it had to be camouflaged, a part of the fiction. To renounce this was not among the possibilities open to me as a writer. For then it would no longer be literature. 

(Olin romaanikirjailija, kirjoitin romaaneja, ja jos käytin jotain materiaalia omasta elämästäni se piti naamioida osaksi fiktiota. Tästä kieltäytyminen ei ollut minulle kirjailijana mahdollista, koska silloin kirjoittamani ei enää olisi kirjallisuutta.)

Näin kirjailijat ovat aina tehneet. Onko Karl Ove Knausgårdin kirjoista vauhtinsa saanut autofiktio-termi turha?
Muistan kun hänen kirjojensa julkaisun jälkeen ihmeteltiin, miten voi olla, että mies muistaa kaikki keskustelut ja eihän se kaikki voi olla totta. Itse hän sanoi, että muutti ja yhdisteli, mutta silti takerruttiin tuohon onko se totta -äimistelyyn. Saipa hän syytöksiä "kirjallisesta pedofiliastakin", koska päähenkilö koki rakkaussuhteen nuoreen tyttöön. Omituinen syytös. 

Knausgårdin tyylissä on niin paljon läsnäolon tuntua, että se tuntuu joltain aivan uudelta. Juuri tämä läsnäolevuus sai ihmiset ymmälleen sen suhteen, mikä on totta.

Sana inadvertent tarkoittaa tahatonta ja suunnittelematonta. Knausgård haluaa esseessään sanoa, että sen jälkeen kun oma tyyli on löytynyt kirjoittaminen soljuu kuin itsestään. Näin hänelle kävi monien vuosien etsimisen jälkeen. 
Kirja on syntynyt Why I Write -luentosarjaan valmistellun luennon pohjalta. 
 

Tauon jälkeen Elina oli valmis aloittamaan toisen näytöksen lukemisen, mutta näyttelijät halusivatkin keskustella tekstistä. 

- Entä jos keskustellaan sitten, kun ollaan luettu koko näytelmä? Elina ehdotti varovaisesti.

Lotta näytti paheksuvalta ja järkyttyneeltä.

- Me ollaan hei ensemble, eikä me kaivata mitään natsiohjaajaa. Meillä on sellainen periaate, että voidaan aina vapaasti keskustella ja analysoida. Jos joku haluaa milloin tahansa keskeyttää tilanteen ja puhua, kaikkien on suostuttava siihen. 

Elina Kilkku tuo kirjassaan esiin aloittelevan ohjaajan kipupisteitä. Päähenkilö kokee, että näyttelijät eivät kunnioita häntä, eivätkä toisiaan, vaan jokainen yrittää viedä läpi omaa näkemystään. Hyvin tärkeäksi nousee kysymys, kuka keittää porukalle kahvin. Elämä käy mahdottomaksi myös avioliitossa ja uusperheen äitinä. Mies on menestyvämpi ja hänen työnsä menevät aina vaimon töiden edelle, kunnes ajan henki lyttää hänen ohjauksensa toksisena miespullisteluna. Sitä ennen pariskunta on jo päätynyt eroon, koska heillä on samalla alalla työskentelyn vuoksi kilpailua ja koska mies kaipaa perinteisempää vaimoa. Elina ei lannistu, vaan perustaa luottonaistensa kanssa Taiteilijoiden Turvatiimi -nimisen terapiaryhmän ja on onnellisempi kuin koskaan. 

Jotkut kohdat ovat alleviivaavia, esim. se että Elinan mies sanoo haluavansa olla kuten Picasso ja muut miespuoliset työlleen kaikkensa antaneet nerot, jotka vähät välittivät kotiasioista. Lukija oli sen jo oivaltanut! Ydinajatus on riemastuttava: tartu hetkeen, seuraa kärppänä aikaasi ja menestyt! Onhan tuo konsulttityökin niin tätä aikaa. 

Memento mori on Tiitu Takalon omaan kokemukseen perustuva sarjakuvakirja. Se kertoo, millaista on kokea aivoverenvuoto ja toipua siitä. 

Aivoleikkauksista toipuminen on hidasta. Useimmiten toimintakyky ei palaa vuodessa. Kyse ei ole masennuksesta, vaan erityisestä tilasta, jossa haluaisi tehdä asioita kuten ennenkin, mutta ei pysty.  Intoa ja elämänhalua olisi, mutta ei jaksamista. 

Ydinajatus on viimeisessä ruudussa. Toisinkin olisi voinut käydä. 

Viime aikoina olen lukenut Kari Hotakaiselta yhtä sun toista, runojakin, ja päätynyt siihen, että hänellä on kaikessa tuotannossaan sama teema, ydinajatus: IHMISEN OSA. Se on myös yhden hänen romaaninsa nimi. Sanapari sekä tulee vastaan hänen teksteissään sellaisenaan että on ymmärrettävissä Hotakaisen luomien henkilöhahmojen harhailuissa. 

Hienointa rohkeutta & jahkailua & kettukarkkeja

Se on hienointa rohkeutta, että ihminen kaikista vastuksista huolimatta pitää periaatteesta yllä hyvää tuulta. 

Olen ottanut jostain muistiin tällaisen lauseen. Hyvä kuvitus tälle viisaudelle löytyy italialaisessa keskitysleirikomediassa, Kaunis elämä, La vita è bella. Elokuvan alku on idyllimäistä satuelämää, mutta kaikki muuttuu, kun natsit saapuvat. Juutalainen isä ja hänen pieni poikansa päätyvät keskitysleirille, jossa isä tekee kaikkensa salatakseen pojaltaan, mikä se paikka on mihin heidät on tuotu. Hän tarjoutuu tulkiksi ja vartijan karjuessa sääntöjä täyteen ahdetun parakin väelle isä kääntää ne oman mielensä mukaan ja tekee leirille joutumisesta pojalle jännittävän pelin. Hän saa ihmeen kautta salatuksi todellisuuden loppuun saakka. Itse hän joutuu ammutuksi juuri ennen kuin apu saapuu, mutta poika hyppää piilopaikastan esiin isän ohjeen mukaan vasta kun pelastajien panssarivaunut jyrisevät paikalle. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut superpositiivinen Roberto Benigni, joka myös esitti pääosan kekseliäänä, hyvää mieltä ympärilleen levittävänä isänä.  

En ole onnistunut pitämään koko ajan yllä hyvää tuulta. Uhkaava virustilanne on tehnyt minusta paitsi kärttyisen myös saamattoman. Ajatukset askartelevat siinä, miten tässä käy ja energiaa kuluu murehtimiseen. Verenpaine nousee ja mieli on matalalla. Someilmiöt ärsyttävät. Ryhdistäydyn: sivistyneen aikuisen ihmisen pitää osata olla! Nykyään on kyllä vallalla sellainenkin suunta, että jokaisella olisi oikeus purkaa heti kaikki mölyt ympärilleen. Minä vain en pidä hyvänä sellaista egoismia. 

Olen suunnitellut kirjoituksia monenlaisista aiheista, mutta ne eivät ole edenneet alkua pitemmälle. Kirjoittava elämäni on siis mennyt aikomuksiksi, mutta kerronkin nyt niistä. 

Yksi jo luonnosvaiheeseen päässyt on arvostelun vaikeutta käsittelevä kirjoitus, jonka olen otsikoinut "Hyvä, mutta vähän huono". Mietin, miten kirjoittaa rehellisesti kirjasta, jonka aiheena on se, miten paljon negatiivinen arvostelu satuttaa taiteen tekijää. 
Yleensä kirjoissa ja muissa teoksissa on molempia, onnistuneita puolia ja sellaista, mikä tuntuu huonolta, jopa virheitä. Mutta jos kirjailija ei hyväksy mitään muuta kuin kehuja ja haluaa vielä itse määrittää, miten hänen kirjansa kuuluu ymmärtää, niin olisiko silloin parempi jättää kirjoittamatta tästä kirjasta? 
Joskus on myös toisia lukijoita ja kirjoittajia, jotka eivät halua kuulla muuta kuin yhden ainoan omasta mielestään oikean tulkinnan kirjan kysymyksistä tai vain yhden, yhdenmukaisen arvion kirjan tasosta. Silloin on kai sitten parempi jättää keskustelematta. Tylsää. Asiat ovat kuitenkin aina vähän niin ja vähän näin, mistä juuri syntyy pohja keskustelulle.

Haluaisin kirjoittaa myös aiheesta "Mielistelevä lehtijuttu". Ajattelin tätä viimeksi lukiessani HS:n jutun Tommi Kinnusesta (18.8. Susanna Laari: Pienen ihmisen puolella). Kun kirjailija sanoo kokevansa, että "suomalaisen, omassa sukupuolessaan viihtyvän, heteromiehen näkökulma on kerrottu aika monta kertaa" ja jatkaa vielä että naisista kirjoittaessaan hän miettii kyllä kovasti kulttuurista omimista, niin minua myötänolottaa. Jutun näkökulma on  toimittajan, mutta kyllä kirjailijakin olisi voinut valita jotain muuta kuin ei-niin-itsestäänselvän ja ei-niin-kuluneen näkökulman. Pidän Tommi Kinnusen kirjoista. Pidän siitä, että niissä on hyvä tarina ja historiaa, mutta en ollut ennen tätä juttua kiinnittänyt hänen romaaneissaan huomiota sukupuoliin vaan ihmisten kärsimyksiin yleensä. 

Blogeissa on kiertänyt pari kivaa kirjoitushaastetta #nottoberead ja #toberead. Olen antanut näille suomalaiset nimet "Yäk en lue" ja "Olis kiva lukee". Näitäkin olen hahmotellut. 

Minulla on pinossa monta luettua kirjaa. 

Kuva Veikko Huovisen patsaan juurella Sotkamossa

Hannu Mäkelä, Rakkaudella, Alma
- pienoisromaani, jossa hyvin luotu ihmiskuva

Ritva Hellsten, Raija 
- jokin säihke jäi puuttumaan, hyvä lisä Raija Siekkisestä kertoviin kirjoihin

Karl Ove Knausgård, Inadvertent
- Why I Write -luento kansien välissä
- kiinnostava teksti siitä, mikä on ajanut Knausgårdin kirjoittamaan ja miten hän löysi tyylinsä

Elina Kilkku, Mahdoton elämä 
- romaani teatterimaailmasta
- aluksi hyvä, mutta kääntyy epäuskottavaksi sähläämiseksi 
- joissain kohti runko paistaa läpi ja kerrotaan sanoin sellaista mikä olisi parempi näyttää tekoina ja tapahtumina ja antaa lukijan vetää johtopäätökset

Tiitu Takalo, Memento mori
- sarjakuvaromaani aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä
- erittäin koskettava 
- oma äitini kuoli 36-vuotiaana aivoinfarktiin, ja kun omatkin verenpainearvot ovat mitä ovat, niin kirja tuntuu läheiseltä

Jätän nämä kolme viimeistä kirjaa vielä ilman kuvaa, koska kaavailen, että kirjoitan niistä enemmän kuin tuon ylläolevan.

Sunnuntaina on mieheni valokuvanäyttelyn avajaiset paikallisessa Kulttuurikeskus Wanhassa Rautakaupassa. Olemme suunnitelleet avajaisia Reuna-kustantamon toimitusjohtaja Tarja Tornaeuksen kanssa. Minä saan haastatella Untoa, oikein korkealla lavalla mikkien kera kuvien pyöriessä valkokankaalla.
Näyttelyn nimi on "Kun lehmillä oli nimet", ja se kertoo minun isästäni yksinäisenä leskimies-maanviljelijänä 70-luvulla. Ostimme näyttelynaposteltavaksi perinteisiä lehmä- ja kettukarkkeja sekä Suklaalehti-pikkuleipiä. Alkuperäinen aikomus oli ruislastut ja oikea voi, mutta eihän nyt korona-aikana voi laittaa tarjolle sellaista mitä otetaan yhteisellä veitsellä. Pitkopulla eli lonka kuuluisi myös ajan henkeen ja on edelleen Satakunnan maaseudulla jokapäiväinen asia, jos ei aamu- niin ainakin päiväkahvilla. 

Hyväntuulisuutta isänikin tässä kuvassa henkii. Muistan, että hän samaistui sonnimullikkaan, jota taputteli:"Me ollaan yksinäisiä poikia, me."

Hyvää, hyväntuulista viikonloppua rakkaat lukijat! 
Tiedän, että on vasta torstai, mutta olen päättänyt aloittaa viikonlopun nyt. Ai millä tavalla? No, siivottu on, ja  viikonloppuhan = mieliala. Sillä tavalla.


PS Tämä näkyy hassusti liian leveänä puhelimessa, koneella ok. Koitan korjata. Uudessa Bloggerissa on kaikenlaista. En ymmärrä, miksi minun kirjoitukseni eivät enää näy kuvan kanssa blogien sivurullissa, ja niin kun minä näitä aloituskuviani hion.  

Elina Kilkku, Ihana tyttö

Elina Kilkun romaani Ihana tyttö oli minulla kirjastoonpalautuspinossa. Onneksi kirjastot ovat suljettuna, niin saatoin nostaa sen sieltä uudelleen esiin. Reetan hahmo ei ole jättänyt minua rauhaan. Kun luin hikkajin kirjoituksen Kirjavinkeistä (klik), niin alkoi tehdä mieli itsekin vielä palata Reetan elämään ja siihen, mitä hän koki yhdeksäsluokkalaisena syyskuusta tammikuuhun.

Olen nyt innostunut kuvaamaan kirjoja juuri siihen kirjaan tai tilanteeseen sopivan kahvimukin kera (karanteenihöperehtimistä).
Ihana tyttö oli pakko kuvata tämän tietyn muumimukin kanssa, koska hän toi mieleeni muumitarinoiden Ninnin, näkymättömän lapsen. Ninni alkoi saada ääriviivoja kun hänet huomattiin. Reetan saalistaja vainusi tytön huomion kaipuun ja teki hänestä ihanan tytön. Ihana tyttö hullaantui ihailusta, heitti pois pikkutytön puuvillapöksynsä ja kävi ostamassa mustaa pitsiä ja stay up -sukat, koska nyt hän oli haluttu nainen, josta oli tulossa tähtinäyttelijä. Ihana tyttö hehkui. Ainoa ongelma oli se, että muut eivät hyväksyisi suhdetta ja hänen piti pitää onnensa salassa. Kun hänelle tuli epäilyksiä ohjaajansa suhteen - miksei olisi tullut, olihan hän fiksu ja feministisiä arvoja kannattava nuori - niin hän työnsi ne ajatukset nopeasti sivuun. Oli huumaavaa olla rakastunut ja vielä sitäkin ihanampaa odottaa suurta tulevaisuutta ensin ilmaisutaidon lukiossa, sitten teatterikoulussa ja myöhemmin maailman näyttämöillä. 

Mikä on se nuorisoteatterin ohjaaja, joka käyttää hyväkseen kokematonta yksinäistä tyttöä! Hän saattaa olla jollakin tavalla epävarma, ehkä urallaan epäonnistunut, ikäistään lapsellisempi ja viettelystä nauttiva mies. Hän etsii nuoria tyttöjä, koska heidän silmissään on helpompi olla tavoiteltu kuin aikuisten naisten kanssa, varsinkin kun tytöt uskovat, että hänellä on valta tarjota tie tähtiin. Tällainen oli Reetan ohjaaja nelikymppinen Jarmo. 

Hetken aikaa Jarmo näytti aika vanhalta ja hiukan säälittävältä. Sitten mä muistutin itselleni, että Jarmo oli ohjaaja, ei sen tarvinnutkaan osata näytellä.

Takakannen kysymys on tärkeä. Kun Reetan suhde nelikymppiseen Jarmoon on liukunut keskustelutuokioista seksin harrastamiseen, Reetta selittää tilannetta itselleen niin, että kyllä ystävyyteenkin seksiä mahtuu, rajoittuneet ihmiset eivät vain sitä ymmärrä, mutta silti hänen on tunnustettava olevansa aivan sekaisin.

Jarmo oli laittanut viestin. Minä suunnittelen valtakuntaa, jossa ystävyys vallitsee ja rakkaus on laki, ja sinä olet sen valtakunnan kuningatar. Mitään näin kaunista kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle. Ja siitäkin huolimatta mun olisi jostain pitänyt löytää voimaa sanoa Jarmolle ei! Mun olisi pitänyt löytää uskoa siihen, että tapaisin vielä omanikäiseni pojan, joka tekisi mut onnelliseksi.  Valitettavasti en mitenkään pystynyt uskomaan sitä. Siksi mä takerruin Jarmoon ja Jarmon sanoihin: mä olin varma, ettei ketään muuta koskaan tulisi. 

Kyllähän minä aikuisena lukijana näen Jarmon viestin kliseisyyden. Mutta näkeekö nuori rakastunut tyttö? Jarmo on keksinyt vaikuttavan lauseen, jota voi käyttää yhä uudelleen uusiin tyttöihin, ja Reettakin ymmärtää sen vielä myöhemmin, kun pääsee irti tilanteesta ja saa etäisyyttä. 
Reetalla, joka ei ole löytänyt koululuokaltaan ystäviä, olisi niitä nyt tarjolla nuorisoteatterilaisissa, ehkä rakkauttakin, ellei hän olisi niin fiksoittunut Jarmoon. 

Se, että kukaan ei huomaisi ei todellakaan pidä paikkaansa. Juorut leviävät, ja osa ihmisistä suhtautuu Reettaan ymmärtäen osa tuomiten. Pahin tuomitsija on Reetta itse.  
Näytelmään, johon Reetta on saanut pääroolin harjoitellaan kahta vaihtoehtoista loppua, joista yleisö saisi valita. Idea on Jarmon, ja ryhmä pitää sitä huonona ja tekotaiteellisena. 
Kirjailija tarjoaa myös Reetan kriisiin joutuneelle elämälle kaksi mahdollista jatkoa, joulukuun vaihtoehdon ja tammikuun vaihtoehdon. Tämä lopetus ei ole tekotaiteellinen, kumpi tahansa voisi toteutua.  

Ihana tyttö on luokiteltu nuortenromaaniksi. Yhtä hyvin se sopii seniorillekin, ja on hyvä varoitus- ja valistusteos teinityttöjen vanhemmille. 
Kirjan vahvuus on siinä, että se kuvittaa tuoreesti tyypillisen tapauksen, joka asianosaiselle on aina ainutkertainen ja vaarallinen kokemus. 
Pidän myös siitä, että Kilkku on kuvannut Reetan päämäärätietoiseksi ihmiseksi, ei miksikään reppanaksi. Kilkku kuvaa tytön heräämisen seksuaalisuuteen samalla tavalla vahvasti kuin esimerkiksi Toni Morrison romaanissaan Sula, johon ihastuin ja josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani (klik).  
  
Kilkku on kertonut, että Ihana tyttö pohjautuu traumaattiseen jaksoon hänen omassa elämässään. Hän uskalsi kohdata 15-vuotiaana kokemansa hyväksikäytön, rikoksen, vasta 25 vuotta myöhemmin.  

Miksi nuori tyttö salaa seksuaalisen hyväksikäytön? Yksi syy on se, että hän ei halua myöntää olevansa uhri, pelkkä "kohde". Hän on iässä, jossa oma elämä halutaan kiihkeästi ottaa haltuun, ja sitä hän on ajatellut toteuttavansa.  
Siinäkin tapauksessa, että tyttö olisi aloituksen tekijä, niin aikuisen miehen pitää ymmärtää ohjailla suhde turvallisille vesille. Aikuisuus on vastuun lisääntymistä. Kaikille sitä vastuuta ei koskaan kehity.  


PS Kyllä kirjoitan vielä niistä Nothombin kirjoistakin, kuten lupasin (siinä toinen vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoittava kirjailija), mutta Kilkun romaani vaati päästä blogiini ensin. 

Koronan aikaan

Olen lukenut muutamia kelpo kirjoja ja mietin, mistä eniten haluaisin kirjoittaa, Domenico Starnonen vanhenemista ja kunnianhimoa pohdiskelevasta  kirjasta Kepponen, Elina Kilkun kielletystä suhteesta kertovasta romaanista Ihana tyttö vai kahdesta Amélie Nothombin teoksesta. Kesken miettimiseni löysin  työhuoneeni hyllystä (se aakkosjärjestys pitäisi tehdä vihdoin nyt tässä koronakaranteenin aikana!) Albert Camus'n romaanin Rutto ja nyt en mitään muuta halua tehdä niin paljon kuin syventyä tähän kirjaan uudelleen yli viidenkymmenen vuoden jälkeen.  Aloittelen vasta ja tutkin teini-ikäisen itseni tekemiä muistiinpanoja ja alleviivauksia. Tämän kirjan lukemisesta tulee todellakin myös muistelemista ja tutustumista siihen millainen olin lukion toista luokkaa käyvänä tyttönä. Ensimmäinen mikä yllättää minut on silloinen kaunis käsialani. Nykyään en tahdo saada muistiinpanoistani ja kauppalapuistani selvää. Ensimmäiselle sisälehdelle poimimani ajatus siitä, mihin meillä on aikaa, viehättää minua. (Jos et näe sitä hyvin, niin klikkaa kuva suuremmaksi.)

Ensimmäinen alleviivaamani kohta kirjassa on "rakastaa tunnettaan tarkkailematta" ja olen lisännyt sen viereen sulkeisiin (hippie). Niin, tässä on kyllä kyse siitä, että ihmisillä ennen ruttoa ei ollut kaiken menemisensä keskellä aikaa syventymiseen ja siksi oli pakko rakastaa tunnettaan tarkkailematta, mutta 60-luvun lopun tunnelmat saivat minut katsomaan tätä hippiaatteen näkökulmasta. Näin aika vaikuttaa meidän tulkintoihimme. Tämän jälkeen olen nostanut esiin sellaista mitä nytkin pidän tärkeänä. Olinko hieman pikkuvanha 17-vuotias?

Ruton päähenkilö on lääkäri Rieux, joka kirjaa, mitä näkee, kun Oranin kaupunki joutuu epidemian valtaan. Rutto on kirjassa myös symbolinen asia, ei vain sairaus, mutta jokainen voi miettiä, mitä se rutto voisi olla. Joka tapauksessa epidemian kuvaus on nyt ajankohtainen. 

Olen luonteeltani sellainen, että haluan kriisitilanteissa ennen kaikkea saada tietoa ja selvittää asioita. Ymmärrän, että jotkut valitsevat mieluummin ohittamisen ja kääntävät katseensa muualle. Meillä on opitut selviämiskeinomme, joita joudumme ottamaan enemmän käyttöön lähiaikoina. Me olemme vasta alussa koronakriisissä.

Edellisessä kirjoituksessani löysin karanteenielämän hyviä puolia, ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin, mutta tietenkin elämme nyt vaikeaa aikaa. 
Kauheinta ovat tragediat, joita jotkut ovat jo kokeneet. Jokaisen tilastoidun kuoleman takana on surevia läheisiä. 
Kauheaa on myös talouden ongelmat, työpaikkojen menetykset ja taloushuolet perheissä. 

Olen katsellut eri maiden tartuntakäyriä ja miettinyt, pitäisikö muuallakin ottaa käyttöön Etelä-Korean käytäntö, jossa testataan paljon ja eristetään sairaat. Meillä, kuten monissa muissakin maissa testataan vähän ja laitetaan terveet karanteeniin, mikä pysäyttää normaalin elämän ja saa pitkään jatkuessaan ihmiset voimaan huonosti. Jos taudin huippu Suomessa on juhannuksen tienoilla ja hiipumisvaihe kestää syksyyn, niin niinkö kauan me jatkamme rajoituksia ja karanteenia? Aivan viimeinen tieto (katson kaikki koronalähetykset) on, että Saksa olisi ottamassa käyttöön Etelä-Korean mallin. 
USA:ssa taudin käyrä on lähes pystysuora. Mitä siellä oikein tapahtuu? Entä Venäjällä, josta tietoa ei paljon saada? Toisella puolen naapurissamme Ruotsissa on oma linjansa. Jää nähtäväksi, millainen lähestymistapa on ollut paras. 
Miten Afrikan väkirikkaat valtiot pärjäävät? Entä Venezuela, jossa on muutoinkin ollut äärimmäiset poikkeusolot pitkään ja ihmiset kuolleet hoidon puutteeseen tavallisissakin sairauksissa? Mikä on tilanne Turkin ja Kreikan rajalla? 

Camus lopettaa kirjansa tilanteeseen, jossa tauti on ohi, mutta Rieux miettii, ettei hänen kronikkansa ole lopullisen voiton kronikka.
Kuunnellessaan kaupungista kohoavia ilon huutoja Rieux muisti senkin, että tuota iloa oli aina vaanimassa vaara. Hän tiesi, mitä riemuissaan remuava väkijoukko ei tiennyt ja mistä se, joka tahtoi, sai lukea kirjoista: ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi jäädä kymmeniksi vuosiksi uniseen elämäänsä huonekaluihin ja vaatteisiin, se voi odottaa kärsivällisesti asuinhuoneissa, kellareissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja jätepapereissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin se ihmisten onnettomuudeksi ja varoitukseksi ajaa rottansa kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia. 

Epidemiat tulevat tietyin väliajoin, 10 - 20 vuoden välein, joskus lievempinä, joskus paljon ihmisiä tappavina pandemioina, jollainen covid-19-pandemia näyttää olevan. Paitsi että ihmisiä kuolee, niin taudin vaikeasta muodosta selvinneille voi jäädä ikäviä muistoja keuhkoihin. 

Deadline torstaina -blogissa oli epidemioiden toistuvuus mielessä tehty sellainen päätelmä, että EU:ssa pitäisi perustaa terveydenhoidon "puolustusvoimat". Pitäisi olla hyvin varustettuja tehohoitosaleja, lääkäreitä, hoitajia ja lentäjiä valmiustilassa. Mikä tärkeä huomio! Jos sotia varten säilytetään tykkejä, niin miksei epidemioita varten hengityskoneita?
"Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän." Lainaus on Kyösti Salovaaralta, jonka blogikirjoituksen voi lukea täältä (klik).

Rajoitusten ja karanteenin aikaa on kestänyt vasta vajaa kaksi viikkoa. Miten se tuntuukin jo nyt paljon pitemmältä? No, itse olin jo sitä ennen pari viikkoa paikallaan keuhkokuumeen vuoksi, mitä nyt istuin autossa, kun mieheni kyyti minua tiputuksiin. Nyt olen terve, kävelen reippaasti ja hengästymättä. 
Sairastumiseni takia menetin jo siskostapaamisen Huittisissa ja omat syntymäpäivät/perhetapaamisen Helsingissä, jota pojat olivat organisoineet. Naistenpäivän Erja Lyytisen konsertti jäi myös käymättä. 
Karanteeniaikana mieheni on käynyt kaupassa ja muilla asioilla. Ikävä kyllä hän ei pidä kaupoissa käymisestä ja minä kaipaan sitä. Nyt tekisi mieli mennä Kultajouseen, koska bonusseteli, jonka saimme, kun mieheni osti minulle syntymäpäivälahjaksi sormuksen on voimassa enää muutaman päivän. Ehkä hän löytää sieltä jotain kivaa itselleen palkaksi minun suojelemisestani. Hän kärsii kaiken lisäksi minua enemmän sosiaalisesta tyhjiöstä, koska on tottunut tapaamaan valokuvakamujaan ainakin kahdesti viikossa kerhoilloissa ja erilaisissa kuvausprojekteissa, jotka nyt ovat epämääräisen mittaisella tauolla.  

Juuri ennen kuin tauti levisi Suomeen olin suunnitellut kutsua pitkäaikaisen ystäväni toiselta paikkakunnalta kesäkuiseen Iitin musiikkijuhlaan. 
Miten käy kaikkien kesän festivaalien ja näyttelyiden? Helsinki Lit on tietysti peruttu. Milloin kirjastot ja museot ovat taas auki? Elokuviakin on ikävä, elokuvateatterissa katsottuna. 
Normaalioloissa olisin ollut huomenna Amnestyn kevätseminaarissa. Se peruttiin heti kun hallitus alkoi suositella isompien kokoontumisten välttämistä.

Olin jo ehtinyt murehtinut, onko tullut kerätyksi tähän kevääseen liikaakin menoa ja ihmisten tapaamista, kun tykkään olla niin paljon itsekseni. Nyt ei sitten todellakaan ole huolta, että elämä olisi liian sosiaalista.  

Pääsiäisenä meillä on ollut aina lasten perheitä käymässä. Nyt ei. Silti on tärkeää laittaa iloiset liinat pöytiin - laitoin ne jo - ja narsissikori parvekkeelle. Tuntuu, että nämä esteettiset asiat ovat nyt erityisen tärkeitä, samoin se että laittaa hyvää ruokaa ja kattaa sen kauniisti. Pieni herkkuhetki on myös tarpeen päivittäin. 
Lenkkipolulla ohitimme toisen karanteenipariskunnan ja nauroimme - turvallisen välimatkan päästä - että nyt elämykseksi riittää sitruunaperhonen ja sinivuokot, kun ennen oli tärkeää nähdä paljon suurempaa ja erikoisempaa.  

Mitä ajatuksia sinulle lukijani tulee koronan aikaan? Onko kestävyytesi koetuksella ja olosi turvaton, vai oletko ehkä sitä mieltä, että pieni flunssahan se vain on vai koetko tärkeimpänä sen, että saat rajoitusten mahdollistamana tilaisuuden levätä kaikesta hektisestä?