Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Annamari Marttinen, Vapaa / Millaista on olla turvapaikanhakijana

  

   Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä, kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olisi sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
    Mutta kun on vain yksi vaihtoehto, se on paras vaihtoehto.  

Annamari Marttinen toimii kirjailijan työnsä ohella turvapaikanhakijoiden suomen kielen opettajana Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa. Vapaa (2015) on hänen seitsemäs romaaninsa. Hän käsittelee tässä romaanissa kuten edellisissäkin kriisitilannetta ja ihmissuhteita. Otsikon termi vapaus tulee käsitellyksi monitasoisesti.

Minä-kertoja on kidutettu, irakilainen turvapaikanhakija Mahdi, kolmikymppinen mies, joka jäytävien kipujen ja hirvittävien painajaistensa vuoksi tuntee itsensä usein vanhukseksi.

  Tulin hakemaan turvaa tästä maasta. Olen silent seeker. Turvapaikanhakija, hirvittävän vaikea, pitkä sana, mutta osaan lausua sen. Katariina lausui sen meille niin monta kertaa. Hän kirjoitti sen taululle ja katsoi meitä. Te, hän sanoi, ja osoitti meitä. Te olette turvapaikanhakijoita. Hakija, yksi ihminen, hakijoita, te kaikki.

Marttinen oli luennoimassa Kouvolan dekkaripäivillä kesäkuussa. En ollut silloin vielä lukenut kirjaa ja kiinnitin huomioni siihen, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa viihtyvät hyvin juuri syrjässä, Konnunsuolla. Tein jopa tarkentavan kysymyksen, ihanko totta, siis siellä metsässä, josta järjestetään pari kertaa viikossa kuljetus Lappeenrantaan. Kyllä, niin he ovat sanoneet. Käynti kerran viikossa Lidliin ja ehkä kahvilaan riittää.

Kirjan luettuani ymmärrän. Turvapaikanhakijan elämä on elämää välitilassa, usein kidutusten traumatisoimana. Rauha, turva ja säännöllisyys ovat tällaisessa tilanteessa elävälle tärkeintä. 

Turvapaikanhakija odottaa tietämättä odotuksensa kestoa. 
Ensin hän odottaa kutsua poliisikuulusteluun, sitten lääkärintarkastukseen ja maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopuksi hän alkaa odottaa päätöstä. 
Deport (karkotus) on pelätty sana, siitä kuiskaillaan kuin odottamattomasta kuolemasta. Transfer (siirto) puolestaan merkitsee elämää, positiivista päätöstä ja siirtoa muualle. 

Suomen kielen opetus pitää välitilassa elävät ihmiset pystyssä ja antaa toivoa. Se antaa tauon murehtimisesta ja tuo yhteisöllisyyttä eri kansallisuuksista koostuvaan ryhmään, joista joillakin ei ole yhteistä kieltä kenenkään kanssa. 

Katariina-opettajan tunneilla on paljon naurua ja vitsailua. Jotkut aiheet, kuten perhe, saavat kuitenkin kuplan särkymään. Iloinen tunnelma särkyy koko perheensä menettäneen vanhan Leilan nyyhkytyksiin, jolloin opettaja moittii itseään harkitsemattomasta tehtävän annosta. Yhdessä sureminen lähentää, mutta tarkoitus on oppia tehokkaasti kieltä eikä mennä liiaksi mukaan kenekään henkilökohtaisen tragediaan. 

Suru ja pelko pysyvät loitolla kun pidämme ne loitolla. 
Kun on valoisaa.
Olemme oppineet hymyilemään vaikka olemme rikki. Jos emme hymyile, rikkinäisyys kasvaa kuin hirvittävä aggresiivinen kasvain, jolle kukaan ei voi mitään ja jota ei voi poistaa. Se kasvaa niin että lopulta sen alle jää kaikki, niin että jäljellä on vain tuho. 
Tuhoudumme.
...
Tiedän että täällä on myös ihmisiä joilla ei ole mitään hätää. Ei ole ollut ennen tänne tuloakaan.
...
Ja on ihmisiä jotka ovat olleet hädässä ja ovat sitä yhä. Hätä ei jätä rauhaan, vaikka on turvassa. En tiedä milloin voin elää ilman hätää. Voinko milloinkaan. 

Mahdin huonekaveri Zahir lopettaa suomen tunnit ja juoksee jonkin aikaa maantietä pitkin päivittäin tuntikaupalla. Sitten hän jää petiinsä ja lopettaa myös aterioilla käynnin. On monia muitakin, jotka eivät kestä vankilamaista elämää. 

Mahdi ottaa päämääräkseen suomen kielen nopean hallinnan. Hän opiskelee viiden päivittäisen oppitunnin (tämä tuli ilmi kirjailijan luennosta, ei kirjasta - tehokasta!) lisäksi sanoja myös vapaa-ajallaan. 
Kivut ja painajaiset piinaavat, samoin oman tilan tarve. 
Hän alkaa käydä rukoushuoneessa anivarhain ennen muita.  
Toinen paikka mistä hän löytää rauhaa on metsä, johon Mahdi on ihastunut jo vastaanottokeskuksen pihaan saapuessaan. 

Kuljettaja jättää auton liukuoven auki ja ulkoa kuuluu puiden huminaa. Ne ovat vihreitä, koko ympäristö pelkää vihreää.
Kuvat ja musiikki täyttävät mieleni. Peukaloisen retket. Tämä on sama paikka, sama maisema. Ikävä iskee kuin puukko. Kun katsoin Alin kanssa Peukaloisen retkiä televisiosta, äiti tuli taaksemme ja asetti hellästi kätensä meidän kumpaisenkin päälaelle. 

Mahdin vapaus? Pääseekö hän koskaan täysin vapaaksi?

Mahdi löytää huoneestaan, entisestä vankisellistä, siellä lusineen vangin kirjoituksen Patu was here 13.4.1982 ja saa käsiinsä myös seinän rakoon unohtuneen päiväkirjan. Patu alkaa puhua Mahdille vuosien takaa.

En erota itseäni sinusta, Patu sanoo. Olet vanki niin kuin minäkin. 

Ja mikä on yksinäisen Katariinan vapaus? Katariinan, joka viettää kaiket päivät turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta jolla ei ole lupa tarjota heille kyytiä vapaa-ajallaan eikä solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan puhumattakaan rakkaussuhteesta. Mitkä ovat Katariinan vankilan kalterit?

    Mahdi oli erityinen. Hän näki sen heti ensimmäisenä päivänä. Oli muitakin hänen laisiaan, jokaisessa ryhmässä yksi tai kaksi. Täynnä sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, iloa ja huumoria. Kaikesta kokemastaan huolimattta. 
    Ja hän huomasi alkavansa odottaa miestä. Jos tämä ei ollut tullut aamulla vielä kymmenen yli yhdeksän, Katariina huomasi vilkuilevansa ovelle tämän tästä. 

Pidän Marttisen tavasta luoda tunnelmaa vähin sanoin. Hellyys, surumielisyys ja tarkkanäköinen hetkien kuvaaminen tuovat mieleeni Heidi Köngäksen tyylitaituruuden.  
Yö-otsikoidut luvut painajaisista, muistoista ja niiden sekoittumisesta todellisuuteen avaavat lukijalle Mahdin taustaa. 

Myös sivuhenkilöt tuntuvat hyvin todellisilta.

Joitakin asioita on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Yksi niistä on Olivier yksin Rovaniemellä, kävelemässä sen kadulla: huppunsa, piponsa suojissa, sisällään ranskan kieli ja Norsunluurannikon aaltojen kuiskinta, pauhu. 

Lopun kiitoksissa Marttinen kiittelee maahanmuuttotyössä olevien henkilöiden ohessa kaikkia turvapaikanhakijoita, joita on saanut opettaa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, erityisesti yhdeksäätoista haastattelemaansa. Mahdi ei ole yksi ihminen, vaan kooste monesta. Hän on Midia, Meron, Fahime, Fateme, Janset, Kudeyr... 

Lotta Nuotio kirjoitti teoksen pakolaisen matkasta, Yksi monista - Modin pako Syyriasta. Marttinen jatkaa siitä ja keskittyy Vapaa-romaanissaan elämään pakomatkan jälkeen, välitilassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori toimittaja. Toimittajan ammatti on poikkeusoloissa aina vaarallinen. Molemmilla kirjoilla on ansionsa. Nuotion kirja on journalistinen ja Marttisen kaunokirjallisempi, ajoittain lyyrinen. 

-----------------------
30.7. 
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia. 
Jotkut eivät pitäneet Patun tarinasta, joistakin se syvensi aihetta, minustakin. Joku näki Mahdin ja Katariinan ihastumisen toisiinsa imelänä ja ennalta odotettavana, Minusta se on hyvin luonnollista, yksinäisten unelmointia tilanteessa, jossa kohtaaminen on väliaikaista. 
Joku pahoitteli sitä, että pakolaiset viedään kauas korpiin. Sitä minäkin olen ihmetellyt, mutta Marttinen kertoi luennossaan kesäkuussa, että trauman kokeneet pitävät sitä hyvänä. Mahdi viihtyy metsäpoluilla ja puhuu tuskaansa vanhalle puulle. Alkuvaiheessa tällainen paikka saattaakin olla paras. 

Muutama linkki toisten kirjoituksiin: Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi, Tuijata, Yöpöydällä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Pieni kirjasto, Kirjakaruselli

Kouvolan XX Dekkaripäivät, hajamietteitä

Kaksipäiväinen kirjallisuustapahtuma on takana. En aio ruotia sitä isosti, vaan mainitsen vain ne asiat, jotka jäivät minulla tärkeimpinä mieleen. 

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström ja presidentti Tarja Halonen pitivät lyhyemmät puheet kuin mitä ohjelmaan oli merkitty ja jäivät sen sijaan lavalle istumaan haastateltaviksi. Tämä oli hyvin ajateltu; yleisö virkistyi. Kysymyksiä tuli runsaasti, ja ne olivat tasokkaita. Lindström mietti seuraamusten vaikutusta ja oikeudenmukaisuutta eri rikoksista tuomittaessa. Halonen korosti sitä, että rangaistusten koventaminen ja ruumiillisen kärsimyksen lisääminen ei ole koskaan auttanut rikosten torjunnassa. 
Ihailin Halosen laajaa kokemusta ja tietoa. 
Lindström on dekkarien lukija, Halonen ei ole, mutta mukana ollut miehensä tohtori Pentti Arajärvi on. Halosen mielestä Arajärvi käyttää dekkarien lukemiseen jopa raivostuttavan paljon aikaa.  

Matti Rönkä piti erittäin hyvin jäsennellyn puheenvuoron siitä, miten rakennetaan hyvä kirja. 

1. Kirjan hahmojen, myös pahojen, on oltava rakastettavia. Heissä on oltava säröä. Rönkä otti esimerkiksi rakastettavasta pahiksesta The Sopranos -sarjan Tony Sopranon. Hän mainitsi myös, että sarjojen käsikirjoitukset ovat parasta kirjallisuutta tällä hetkellä. 
2. Maisema, taphtumien näyttämö on tärkeä.
3. Juoni ei ole niinkään tärkeä. Raymond Chandler on sanonut, että kirjan pitää toimia vaikka siitä poistettaisiin viimeiset 30 sivua. Sivuepisodit ja elämän pohdinta ovat tärkeämpiä kuin suoraviivainen juoni.
4. Kirjassa on oltava jokin kosketus nykyelämään.
5. Huumori kuuluu elämään. Se on ihmisten selviytymiskeino. Kirjassa se näkyy katselukulmana maailmaan.
6. Kirjailijan oma kieli on tärkeä. Kieli on tapa havainnoida ja ajatella. 

Pienoisromaanikilpailuun oli tullut 60 käsikirjoitusta eri puolilta Suomea ja Eurooppaa. Raati oli karsinut ne seitsemään, joista Rönkä päätuomarina valitsi voittajan, joka sai 3000 euron palkinnon. Kaksi muuta palkittiin 1000 euron tunnustuspalkinnolla, toinen raadin ja toinen Röngän suosikkina. 

Rönkä pahoitteli skandinaavisten dekkarien hymyttömyyttä ja totesi, että naurattaminen on vaikeampaa kuin  järkyttäminen ja liikuttaminen.
Hän totesi myös, että nykyään julkaistaan liikaa ja liian huonoja rikoskirjoja. Kynnys pitäisi nostaa korkeammalle. 

Annamari Marttisen romaani Vapaa kiinnostaa minua aiheensa vuoksi. Kirja kuvaa irakilaisen Mahdin elämää välitilassa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, joka on entinen Konnunsuon vankila. Kirja kysyy, kuka on vapaa. 

Jari Järvelän graffitisarjassa, Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä on paljon Röngän peräämää huumoria. Järvelä on myös hauska esiintyjä. 

Toisen päivän ohjelmassa oli joitain kirjailijoita jotka kertoivat pitkästi kirjojensa sisällöstä. Sellainen kyllästyttää sekä nämä kirjat lukeneita että niitä, jotka haluavat lukea kirjansa tuoreena, ei selitettynä. Mieluummin teemoista, kiitos!

Pauliina Susi kertoi, että ajan ilmiöt alkavat vaivata häntä ja vaativat kannanottoa. Hänen tuore vainoharhatrillerinsä Takaikkuna sai alkunsa vihapuheen hämmästelemisestä. Mistä se tulee?

Outi Pakkanen kertoi, että sosiaalisen median kehujen ei saisi antaa turruttaa. Positiivista palautetta lukee mielellään, mutta negatiivinen palaute on kirjailijalle paljon hyödyllisempää. "Ai, noinkin voi ajatella!" Kirjoittaessa ei saa sensuroida itseään. Pitää unohtaa, mitä äiti sanoo tai  - nykyään - mitä some sanoo!

Eräässä yleisöpuheenvuorossa nostettiin esiin dekkarikirjallisuuden merkitys mielenterveyskirjallisuutena, aikuisten satuina, joissa paha saa palkkansa, Ehkä kannattaisi jatkaa näin eikä modernisoida tämän genren kirjoja liian kauas perinteisestä mallista.

Joku, olikohan presidentti Halonen mainitsi, että kaikissa lajeissa kirjallisuutta on sekä hyvää että huonoa. Genre ei kerro laatua. Tämä toi mieleeni taannoin blogeissa käydyn keskustelun lukuromaaneista ja kirjojen arvottamisesta. Kyllähän dekkaritkin monesti nähdään - siis minä en näe - huonompaan kastiin kuuluvina. 

Lopussa kuvat voittajaromaanin kannesta ja takasivulta. Uusi kilpailu on julistettu. Nyt haetaan lyhyttä, tasan 100 sanan novellia. En ole moisesta ennen kuullutkaaan ja siksi muutin sen ensin mielessäni sadaksi sivuksi. Tällaisella lyhytnovellila on oma termikin, raapale. Jos asia kiinnostaa, niin tästä voit klikata ohjeet siihen ja muuta kiinnostavaa. 

Murhan hieno dekkaritapahtuma

Huomio, kaikki dekkariharrastajat ja yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneet: olettehan tulossa Kouvolan Dekkaripäiville!
Pistäkää muistiin, pe - la, 10. - 11.6. Kouvola-talolla. 
Netistä löytyy yksityiskohtaista tietoa, joka kannattaa katsoa myös juuri ennen tapahtumaa, koska se tarkentuu vielä.

Selitys otsikolleni, uskomatonta, mutta totta: pienellä murrealueella Kuusankoskella käytetään vahvistavaa sanaa "murhan", murhan hieno tarkoittaa siis todella hieno, ja tapahtumaan toivotaan tulevan murhasti väkee.

Kouvolan Dekkaripäivät on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut rikoskirjallisuustapahtuma. Tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen.
Tapahtuma sai alkunsa, kun pitkäaikainen kansalaisopiston opettaja ja kulttuurivaikuttaja Ritva Sorvali veti Kouvola-aiheista kirjallisuusryhmää ja siellä kävi ilmi, että juuri dekkarit olivat tärkeitä Kouvolan kirjallisuudessa. Sorvali kokosi tuolloin työryhmän ideoimaan, ja ideat ovat kantaneet tänne asti.

Luennot ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat olleet aina mukana. Joskus keksitty "kansantuomioistuin" ja kirjoituskilpailut ovat pysyneet kauan ohjelmistossa. "Huippuvaarallinen ateria" eli yhteinen illanvietto teemaruokineen on jäänyt, koska ihmiset ovat halunneet sosiaalisen päivän jälkeen mieluiten vetäytyä lepäilemään.

Olen ollut kuudestatoista Kouvolan vuodestani vasta kahtena vuonna tässä tapahtumassa. Monena vuonna on sattunut, että olemme olleet muualla, mutta eipä satu enää. Pidän kovasti tästä kulttuuritapahtumasta.

Olen ostanut muutamia eri vuosien kirjoituskilpailujen parhaimmista koottuja antologioita. Luin juuri vuoden 2010 novellikilpailun parhaita. Murhattu mieli sisältää 22 tasokasta novellia, joiden valinnassa päätuomarina on ollut Hannu Lauerma.

Tänä vuonna päivien teema on Dekkari yhteiskunnan peilinä. Myös presidentti Tarja Halonen tulee tapahtumaan. Joka vuosi mukana on ollut nimekkäitä dekkariharrastajia.

Kirjailijavieraita on useita, mm. Elina Hirvonen, Pauliina Susi, Jari Järvelä, Outi Pakkanen, Annamari Marttinen ja Antti Tuomainen. 
Matti Rönkä julistaa kaksi vuotta sitten alulle pannun pienoisromaanikilpailun voittajat. Aiemmin on kirjoitettu novelleja, runoja ja näytelmiä. Viime vuonna oli nuorille oma novellikilpailunsa, josta julkaistiin antologia Kummaa ääntä pimeydestä.
Itse en ole osallistunut kilpailuihin. Toistaiseksi. Vastahan minä olen aloittanut koko kirjoittamisharrastuksen - vielä ehtii. 

................
Lisäys 16.5.
Jos joku ihmettelee, että tämä kirjoitus sisälsi eilen muutakin, niin minä teinkin niistä muista jo koetuista tapahtumista oman kirjoituksensa, joka on nyt tuoreimpana. Alkoi ärsyttää yhä pitenevät kirjoitukseni. Kuka niitä jaksaa lukea.
Kummastelin muuten hurjaa piikkiä kävijämäärässä, kun olin julkaissut edellisen kirjoitukseni muistelemisesta, yli 1400 käyntiä yhden päivän aikana. Yleensä minulla on parisensataa visiittiä päivittäin. Oliko se Pekka Saurin kirjan nimi, joka veti, Parempaa kuin seksi? Se onkin arvoituksellinen nimi.