Miten turha jako - pohdin Pohjois-Kyproksen matkalla kokemaani

Tyypillinen kyproslainen pikkupurtava,
tee ja simit

Matkat ovat ajatusten kätilöitä, kirjoittaa Alain de Botton kirjassaan The Art of Travel. Ja hän sanoo myös, että matka-ajattelun tyypillisin ominaisuus on vastaanottavaisuus. Pitää lähestyä nöyrästi jokaista uutta paikkaa, niin, miksipä ei myös omaa historiaansa. ja mieluiten junasta käsin.

Juna on ajatuksen paras apuväline. Tauotta eteenpäin kiitävä nykyhetki, kyllä vain, mutta samaan aikaan tuntuu kuin juuri junamatkan  rytmi houkuttelisi esiin muistoja, asioita joita emme enää uskoneet muistavamme.

Sitaatti on veljesten Kjell Westö ja Mårten Westö yhdessä kirjoittamasta kirjasta Vuodet.
Olisin mielellään matkustanut junassa Pohjois-Kyproksen matkallani, mutta koko saarella ei ole  rautateitä. Niitä on ollut sinä aikana, kun maa oli Ison-Britannian siirtomaa (1878- 1960) ja junilla kuljetettiin kuparia (mistä nimi Kypros), marmoria ja muita rikkauksia myytäväksi. Nyt rautateitä ei enää tarvita. Taatelit ja oliivit kulkevat kevyemmilläkin kulkuvälineillä. Maassa on myös vasemmanpuoleinen liikenne, ja näinpä aidon brittipostilaatikonkin. 

Pohjois-Kyproksen onnettomuus on sen joutuminen Turkin pelastamaksi sisällissodassa. Englannin vielä hallitessa maata kreikkalainen enemmistö alkoi vaatia maan yhdistämistä Kreikkaan ja ajaa pois englantilaisia. Maahan saatiin oma hallinto, jota johti arkkipiispa Makarios III, mutta Kreikka-haave vain yltyi kreikkalaisten kansanedustajien keskuudessa. Yhdessä sopuisasti elänyt väestö alkoi jakautua vihollisleireihin, kylissä otettiin yhteen, ja kun turkkilaiset selkeänä vähemmistönä olivat alakynnessä Turkki lähetti joukkojaan ja miehitti pohjoisosan. Pohjoisosa on nykyään nimeltään Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta eikä sitä ole tunnustanut kuin Turkki. Etelän ja pohjoisen välissä on YK:n turvavyöhyke. Ylityspaikkoja on kymmenkunta ja läpi pääsee todistamalla henkilöllisyytensä. 

Lippuja Pohjois-Kyproksella käytetään paljon
 ja niitä on aina kaksin kappalein,
oma lippu ja Turkin lippu 

Etelä-osa saarta kuuluu EU:hun ja on modernimpi ja rikkaampi kuin pohjoinen. Pohjoinen on "aidompi". Etelä on kehittänyt matkailuaan, pohjoisessa on upeita koskemattomia rantoja. 

Etelässä on korkeammat vuoret, joten ne ovat saaneet vettä paremmin kuin matalampien vuorten pohjoinen. Tällä haavaa tilanne on ilmastonmuutoksen johdosta kääntymässä vesiasiassa pohjoisen hyväksi, jolla on vesiputki Turkista meren pohjassa ja valtava pato, jossa vettä säilytetään jaettavaksi. Juomavesi ostetaan, Turkista johdettu vesi käy kaikkeen muuhun. 

Pohjois-Kyproksen matkailua jarruttaa sekin, että kaikki lennot on tehtävä Turkin kautta. Me laskeuduimme tunniksi Antalyaan, jossa lento muuttui kotimaan lennoksi ja nousi ilmaan laskeutuen vajaan tunnin kuluttua Lefkoşan (Nikosian pohjoisen puolen nimi) lähelle Ercanin kentälle. Sama systeemi palatessa.

Golden Beach (samannimisiä paljon muuallakin)
aivan pohjoisimmassa kärjessä eli Voiton nenässä

Kyproksen saari on kolmanneksi suurin Välimeren saari ja muidenkin kuin Kreikan ja Turkin kiinnostuksen kohde. Sijainti on tehnyt saaresta miehityksen kohteen useaan kertaan historiassa.
Yhtenäisenä valtiona oltaisiin vahvempia, mikä saarella hyvin tiedostetaan, mutta lietsonta vastakkainasetteluun on kiihkeää varsinkin vaalien alla, kuten nyt Turkissa. Erdogan ei kaihda mitään keinoja, kuten hyvin tiedämme änkyröinnistä Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa.

Kummallakin puolella on sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Osa siirtyi jaossa "omalle puolelleen", mutta eivät läheskään kaikki. Lisäksi on vähemmistöjä, mm edelleen englantilaisia.

Kylissä saattaa olla eri puolilla tietä kreikkalainen taverna ja turkkilainen kahvila, mutta hautausmaalla on sovinnolliseti sekä puolikuita että ristejä. Pohjoiskyproslaiset eivät ole erityisen uskonnollisia, kirkot ja moskeijat ovat vähässä käytössä. Naiset pukeutuvat eurooppalaisittain ja ovat yhä enemmän mukana työelämässä. Alkoholijuomia on myynnissä kaupoissa hyllykaupalla. Uimarannalla näin tuulipuvun näköiseen hupulliseen asuun pukeutuneita naisia, mutta he olivat turisteja jostain arabimaasta. Tiukemman uskonnollisen kulttuurin maista tullaan mielellään lomailemaan maihin, joissa on maltillisempaa uskonnollisuutta, mutta myös vapaamielistä länsimaisuutta

Myös Pohjois-Kyproksessa on EU:n tukemia projekteja, mutta maa ei tietenkään, vain Turkin tunnustamana ja muille olemassa olemattomana valtiona, pääse nauttimaan EU:hun kuulumisen eduista.
Pohjoiskyproslaiset eivät myöskään voi osallistua urheilukilpailuihin oman maansa edustajina. 

Graffiti Nikosian/Lefkosan 
rajanylityspaikan lähellä 

Miten turha jako kahtia tällä kauniilla saarella!

Romaani, jonka ostin basaarista, brittiläissyntyisen kyproksenturkkilaisen Metin Muratin tuore kirja The Crescent Moon Fox kuvittaa elävästi päähenkilöidensä kautta maan historiaa. Jo sen omistuskirjoitus on koskettava.
"This novel is dedicated to all Cypriots, irrespective of ethnicity, religion or political affiliation, with the hope that reconciliation and common understanding of our respective hurt and suffering may one day come to pass." 
Kirja on siis osoitettu kaikille kyproslaisille riippumatta eroavaisuuksista siinä toivossa, että vielä joskus löydetään sovinto ja ymmärrys yhteisestä kärsimyksestä.

Olen sekä Istanbulin matkallani että nyt Pohjois-Kyproksella löytänyt hyvän historiallisen romaanin, joka on elävöittänyt matkalla näkemääni. Turkin reissulla se oli Ayşe Kulinin Last Train to Istanbul. Pidän siitä, että oman maan tärkeää kirjallisuutta nostetaan esiin omalle pöydälleen turisteja varten.
Tästä voisi ottaa oppia meillä Suomessa. Entä kuka kirjoittaisi maamme historiasta hyvän historiaa kuvittavan (nimenomaan kuvittavan, ei vääristelevää ja muuksi muuttavaa biofiktiota!) lukuromaanin, jossa on aikatasoja?
Muratin kirjassa I osa käsittelee vuosia 1933 - 1965 ja II osassa ollaan nykyajassa. Kun opas kertoo päivällä historiasta, niin tällainen kirja iltalukemisena on täydellinen elämys. 
Lukevia turistejakin nimittäin vielä löytyy. Basaarikirjakaupan nuoret myyjät kylläkin totesivat, että minä olin ensimmäinen, joka osti heiltä Muratin kirjan.
 

Matkabloggaajanne kirjoittaa seuraavassa raportissaan siitä, miten miesten maailma näkyy Pohjois-Kyproksen vaatekaupoissa, miten kiva opas hänellä olikaan onni saada retkilleen ja miten hän piti kovasti yhdestä pakkomyyntitapahtumasta, sieti toisen ja inhosi kolmatta. 

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa!