Tessa Kiros: Hillasoilta oliivilehtoihin, ruokaohjeita maailmankylästä.

 

On eräs keittokirja, josta olen halunnut kirjoittaa koko blogiaikani, mutta se on unohtunut muiden kirjoitusten alle, Tessa Kiros, Hillasoilta oliivilehtoihin: Ruokaohjeita maailmankylästä. 

Nyt tuli mieleeni kirjoittaa tästä hyvän ruuan nautintoon ja esteettisyyteen keskittyvästä kirjasta ikään kuin parina edelliselle kirjoitukselleni, jossa aiheena oli vihamielinen suhtautuminen syömiseen. 

Tessa Kiros on syntynyt Lontoossa suomalais-kyproksenkreikkalaiseen perheeseen, asunut Etelä-Afrikassa nelivuotiaasta täysi-ikäiseksi ja lähtenyt kahdeksantoistavuotiaana kiertämäään maailmaa mielessään ruokakulttuureihin tutustuminen. Kiros ei ole tyytynyt vain tunnelmoimaan ruokapöytien ääressä turistina, vaan on toiminut kokkina eri maanosissa. Italialaiseen keittiöön tutustuessaan hän löysi aviomiehensä ja sai appivanhemmikseen kokkipariskunnan. Italialaisista ruuista löytyy mm samppanjarisoton ohje.

Kiros on kirjoittanut useita ruoka- ja matkakirjoja. Hän tutustuttaa ruokakirjoissaan lukijan maan ruokakulttuuriin ja kirjoittaa sellaisista ruuista, joista itse pitää. 

Hillasoilta oliivilehtoihin on kirjoitettu alunperin englanniksi vuonna 2004 nimellä Falling Cloudberries (putoavat hillat/lakat/suomuuraimet), suomennoksen on tehnyt Eija Kämäräinen.
Upeat ruokaan ja kulttuurriin liittyvät kuvat on ottanut Manos Chatzikonstantis. Lisäksi on perhekuvia kotialbumeista.

The Timesin kriitikko on todennut tästä kirjasta, että se on yksi kauneimmista keittokirjoista joita hän on koskaan nähnyt. Olen samaa mieltä.
Ihailen tätä tyylikästä kirjaa taidekirjana ja selailen sitä ajoittain matkoista ja ihanista aterioista haaveillen. Kirja painaa varmaan pitkälti toista kiloa.
 

Kreikkalainen bougatsa

Kirja jakautuu osiin Suomi, Kreikka, Kypros, Etelä-Afrikka, Italia ja Maailma. Jokaisen osan alussa on tunnelmapala, jossa lukija johdatetaan sisälle alueen kulttuuriin. 
 
Rakastan appelsiinipuita, jotka reunustavat Ateenan talvisia puistokatuja - ja ihmisiä, jotka avaavat vieraalle niin ovensa kuin sydämensä. Rakastan kreikkalaisia toreja, joilla helakanpunaisia pistaasimantelinkukkia tulvivat korit, viikunaröykkiöt ja vuorilta kerätyt villivihannekset viettävät sopuisaa yhteiseloa tylsien alusvaatepinojen kanssa. Tuoreen oreganon tuoksu leijuu kaikkialla, ja sen keskellä ihmiset tuntuvat toimittavan asioitaan kukin omaan tahtiinsa, omaa sisäistä ääntään kuunnellen. 

Tessa Kirosin äidin Sirpa Peiposen (Sipin)
nuoruudenkuva,
Suomi

Suomalaisista ruuista Kiros mainitsee mm. graavilohen, lohiperunakeiton, savulohen, lihapullat kermakastikkeen & puolukkahillon kera, korvapuustit ja lukuisat marjaruuat. Se, että marjoja voi poimia vapaasti metsistä, on tietenkin maailmankansalaisen näkökulmasta kulinaarista ylellisyyyttä. 
Kirjan kannessa on suomalaisen karpalosorbetin kuva.

Äitini on kertonut, että marjat kerättiin kesällä, jotkut yksitellen, toiset terttuina. Korit käsivarrella keikkuen he lähtivät metsiin, joissa kasvoi monenlaisia luonnonmarjoja: metsämansikoita, mustikoita, karhunvatukoita, lakkoja, vadelmia, karpaloita, mesimarjoja... kaikkialla marjoja, marjoja, marjoja. Ensin niitä syötiin tuoreina, myöhemmin niistä keitettiin mehuja ja hilloja. 

George-isän lapsuudenkuva,
Nikosia, Kypros 

Kreikkalaisista ruuista on erikoisempien ruokien ohella mukana tyypilliset mustekalat, souvlakit, dolmadesit ja ruusuvedellä ja hunajalla maustetut jälkiruuat. 
Ruokamuistoissa kyproslainen isoisä, Pappou, tuo joulupöytään ruukun jossa on säilöttyjä linnunpoikasia ja valmistaa korianterilla ja chilillä ryyditettyjä makkaroita, joita riiputtaa muutaman päivän pyykkinarulla kuivumassa. 

Kirosin kirja innoittaa lukijan omiinkin ruokamuisteluihin... ja tekee nälkäiseksi. 
Omassa lapsuudessani, kuten Kirosin isoisien, monimutkaisiakin ruokia tehtiin alusta asti itse, mm aladobia sian päästä keittämällä. Ruisleipiä leivottiin kerralla paljon ja ripustettiin katto-orteen. Pappani (vrt Pappou) vuoli kuivasta leivästä höylällä lastuja, jotka olivat paljon parempia kuin nykyään kaupassa myytävät ruislastut. Ne olivat ohuita ja kiharia. Me lapset levitimme lastujen päälle paksusti voita. Kyllä maistui. Makeita herkkuja ei ollut, mutta kävimme hakemassa kellarista hilloja makeannälkään.
Nyt on pakko lähteä tekemään hyvä voileipä iltapalaksi.

12.1. aamulla

Pitää vielä lisätä se (jotta en menettäisi nuorempia lukijoitani...), että ei tuo lapsuuden aladobin valmistus ollut mikään moraalinen kysymys. Silloin oli niin.
Se, että tämä ajatus alkoi vaivata minua, kertoo myös jotain ajastamme. 

Itse en syönyt alatoopia, kuten en paljon muitakaan silloisia "aikuisten ruokia", esim suolavedessä säilöttyjä silakoita raakana. Aikuiset vetelivät suutarinlohta (raaoista silakoista valmistettu ruoka) ja lapset kastelivat perunanpaloja suolaliemeen. Pappa höyläsi varmaan niitä ruisleipälastuja rakkaudesta meihin lapsukaisiin, kun huomasi, että ne maistuivat. 

Ennen kuin siirrän tämän ihanan kirjan pois seuraavaa katselua odottamaan laitan siitä vielä muutaman kuvan tänne loppuun ihailtavaksi.
 

Etelä-Afrikka

Kreikka

Kirjan takakansi, jossa kuva kirjailijasta

Anna-Leena Härkönen, Sopan syvin olemus (2002), hauska ruokakirja

Ihmisellä täytyy olla oikeus syödä sitä, mistä hänelle tulee hyvä mieli. Ja yleensäkin tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli.

Lapsuudenkodissani opetettiin, että oikeaa ruokaa syödään niin paljon, että vatsa tulee täyteen. Erinomainen neuvo. Muutaman tunnin päästä voi sitten keittää kahvit ja ottaa jotain makeaa jos jaksaa.

Reilua, selkeää ja tervejärkistä tekstiä, sama tuttu, maanläheinen tyyli mikä Härkösellä on lehtikolumneissaan ja niistä toimitetuissa hauskoissa kirjoissa, joita itselläni on pari hyllyssä Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (1999) ja Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia (2004). Härkönen korostaa leppoisuutta ja ronskiutta ruuanlaitossa. Hän ei pidä mistään piperryksistä. 

Koristele valmis keitto persiljalla, jos tahdot. Minä en koskaan koristele.

Liivatteiden kanssa läträäminen on rasittavaa touhua, ja sitruunankuoren raastaminen ihmisarvoa alentavaa, varsinkin jos on kynsinauhojen repijä, ja sitruunan mehu kirvelee haavoissa. 

Ruokaharrastajissa on sellaisia, jotka kokkaavat ja puhuvat ruuasta, mutta eivät juuri syö. Härkönen korostaa, että hän ei kuulu niihin: hän rakastaa syömistä. Tämä tuntuu lähes koomiselta, kun tietää, mikä pieni keijukainen hän on. 


Kirja sisältää 42 ohjetta ja 687 ajatusta. Ohjeissa on sekä perinteisiä että hauskoja sovelluksia ja ulkomaan matkoilta opittuja uusia ruokia. Olen kokeillut Vähän helvetin hyvän pullan  - on hyvää - ja  parannellut lisukeriisin kirjan ohjeen mukaan. Riisi paistetaan keittämisen jälkeen ja heitetään sekaan paahdettua sipulia ja ripaus soijakastiketta. Nam! 

Jos naistenlehtien monimutkaiset, hienot reseptit ja sivun mittaiset maustelitaniat alkavat pänniä jouluruokien valmistajaa, kannattaa lukea tämä kiva kirja, joka muistuttaa, mistä ruuassa ja ruuanlaitossa on kyse, nälän tyydyttämisestä ja nautinnosta ilman syyllisyyttä.

Jonain päivänä aion matkia Härköstä ja ottaa elokuviin metwurstileipiä siltä varalta, että alkaa huikoa. 

Taide-elämyksiin keskittyminen on mahdotonta, jos vatsa kiljuu nälkäänsä. Kummallinen juttu muuten; mitä enemmän elokuvissa kuollaan, sitä kovempi nälkä minulle tulee. Olin katsomassa "Evitaa",  ja Madonna korisi kuolintuskissaan lähes kaksikymmentä minuuttia: minä söin koko sen ajan metwurstileipiä ja ajattelin:"Kuole jo!"

P.S. Seuraavana päivänä
Kokeilin Härkösen mummon omenakakun. Mmm ... maukasta! Taikinaterapiaa.