Coetzeen häpeäpaalu

Disgrace, 1999
Häpeäpaalu, 2000

 

Kun Coetzee kirjoitti Rautakauden, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, häpeällistä rotuerottelujärjestelmää oltiin niin romaanissa kuin todellisuudessakin purkamassa. Romaani Häpeäpaalu sijoittuu aikaan, jolloin eletään ensimmäisiä vuosia uutta demokraattista (?) aikaa. Coetzee oli kirjoittanut välillä romaanit Pietarin mestari, joka kertoo Dostojevskista ja Poikavuodet, muistelmansa, joita myöhemmin jatkoi kahdella muulla kirjalla, mutta vielä tämän kerran hänen oli palattava Etelä-Afrikan tilanteeseen.

Vanhempi yliopistonopettaja David Lurie joutuu häpeäpaaluun vieteltyään nuoren opiskelijatytön ja kieltäydyttyään katumasta. Hänen selityksensä on, että hän toimii Eroksen palvelijana ja etsii himon oikeutuksella rikastuttavia kokemuksia. Poispotkittuna tyhmänylpeä sankari ajautuu tyttärensä Lucyn maatilalle tarkoituksenaan kirjoittaa siellä oopperaa. 

Lucy on entinen kommuuniasuja ja hippi, lesbokin vielä, paljasjalkainen ja luonnonmukainen, vaikea pala isälleen. Entinen musta renki Petrus on lunastanut pienen osan Lucyn viiden hehtaarin tilasta, joka on oikeastaan vain kukka- ja vihannespalsta. Davidin mielestä mikään ei ole tilanteessa oikein. Petrus näyttää selvästi suunnittelevan koko tilan kaappaamista. Davidin on vaikea myöntää, ettei Petrus ole enää käskyläinen vaan naapuri. Lucy sen sijaan joustaa ja joustaa. Hän saattaa isänsä raivon partaalle, koska ei halua edes saattaa poliisin tietoon väkivaltaista ryöstöä ja raiskausta, joka näyttäisi olevan osin Petruksen järjestämä. 

Sinä haluat tietää, miksen ole ilmoittanut poliisille tietystä rikoksesta. Minä kerron miksi, kunhan lupaat olla ottamatta asiaa enää puheeksi. Syy on se, että se mitä minulle tapahtui on nähdäkseni puhtaasti yksityisasia. Jonakin toisena aikana, jossakin toisessa paikassa, sitä ehkä pidettäisiin julkisena asiana. Mutta tässä paikassa, tähän aikaan, se ei ole sitä. Se on minun asiani, yksinomaan minun.

Kun David välillä palaa kaupunkiasunnolleen, hän saa huomata, että sekin on ryöstetty. Hän ei enää kauhistele asiaa kovinkaan paljon.

Ei mikään tavallinen murtovarkaus. Sisään tunkeutui iskuryhmä, joka teki selvää koko talosta ja poistui kassit, laatikot, matkalaukut väärällään. Sotasaalista; sotakorvauksia; taas yksi episodi suuressa uusjakokamppailussa. kukahan tällä hetkellä kulkee hänen kengissään? Ovatko Beethoven ja Janácêk löytäneet kodin itselleen vai onko heidät viskattu tunkiolle?

Röyhkeä ryöstely ja raiskaaminen saa Davidin ironisessa kielenkäytössä myös termin "verenkiertojärjestelmä". Nöyrä Lucy pohtii, että pahantekijät ovat varmaan mielestään oikeutettuja velanperijöitä ja veronkantajia. Ehkä hänellä ei ole lupaa asua tilkkuaan maksamatta. David haluaisi tyttärensä lähtevän pitkälle lomalle äitinsä kotimaahan Hollantiin miettimään tulevaisuuttaan. Mutta Lucy ei halua minnekään muualle. Hän sopeutuu. Davidin pöyristykseksi raiskauksen seurauksena lasta odottava Lucy vastaa myöntävästi Petrukselle, joka pyytää häntä suojelukseensa kolmanneksi vaimokseen. Verenkiertojärjestelmä on saavuttanut huippunsa. 

Pari vuotta tämän kirjan julkaisun jälkeen Coetzee jäi eläkkeelle yliopistovirastaan ja muutti Adelaideen, Australiaan. Monet pelkäsivät, että nyt mestari on menettänyt Suuren Aiheensa, rotusorron. Australiassa Coetzeen tekstit ovat muuttuneet leikillisemmiksi ja osin vaikeaselkoisemmiksi. Hän on kirjoittanut mm. eläinten oikeuksista, mikä aihe on esillä myös Häpeäpaalussa. David auttaa eläinsuojeluyhdistyksen klinikalla hylättyjä koiria arvokkaaseen kuolemaan. Hän oppii eläinten avulla sanan rakkaus ja miettii omia arvojaan. Hän pelkää jäävänsä isoisänä, kuten on jäänyt isänäkin, alle keskitason; hänellä kun ei ole ollut sanottavasti silmää muulle kuin sieville tytöille. Pohdiskelu päättyy tärkeään kysymykseen:”Onko liian  myöhäistä koulia silmää?”

Ja vielä päivitys nykyhetkeen. Suuren vapaustaistelijan Mandelan 95-vuotispäivän ja vakavan sairastumisen vuoksi Etelä-Afrikka on ollut esillä mediassa nyt enemmän kuin ennen. HS:n jutussa 18.7. haastateltu johannesburgilainen tutkija sanoo:” Tämä on YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan maailman epätasa-arvoisin maa. Valkoiset ja muutamat rikkaat mustat omistavat talouden.”

Edellisen kerran pysähdyin pohtimaan Etelä-Afrikan tilannetta, kun eksyin katsomaan meidänkin televisiossamme näytettyä Mandelan tyttärentytärten Zaziwan ja Swatin reality-ohjelmaa, jossa he esittelivät yläluokkaista elämäänsä ja levittelivät ylpeinä boutiquensa design -paitoja, joihin oli painettu iso kuva ukista, ”tatasta”. Mitä tästä olisi ajateltava?

Kun hyvä ihminen ei riitä

J M. Coetzee, Age of Iron 1990
Rautakausi 1990

Televisio. Miksi katson sitä? Joka ilta poliitikkojen ohimarssi: minun tarvitsee vain nähdä ne raskaspiirteiset, ilmeettömät, lapsuudesta asti tutut kasvot, niin synkistyn ja voin pahoin. Ne viimeisellä pulpettirivillä istuvat kiusanhenget, luisevat pojantollot, nyt aikuisia ja maan valtiaiksi ylennettyjä. He ja heidän isänsä ja äitinsä, heidän tätinsä ja setänsä, heidän veljensä ja siskonsa; heinäsirkkaparvi, maata rasittava vitsaus, heinäsirkkoja, jotka rouskuttavat herkeämättä, ahmivat ihmishenkiä. Miksi minä, kauhun ja inhon vallassa, katselen heitä? Miksi päästän heidät sisään? Siksikö että sen heinäsirkkaheimon valta on Etelä-Afrikan totuus, ja totuus kuvottaa minua? Laillisuuteen he eivät enää vaivaudu vetoamaaan. Järjen he ovat heittäneet menemään. He ovat vallan lumoissa, vallasta tokkurassa. He syövät ja puhuvat, rouskivat ihmishenkiä, röyhtäilevät. Verkkaista, möhömahaista puhetta. Istuvat piirissä, keskustelevat väkinäisesti, jakelevat tuomioita kuin moukariniskuja:kuolema, kuolema, kuolema.

Vanha parantumattomasti sairas leskirouva Curren, entinen yliopiston opettaja, kirjoittaa pitkää kirjettä Rautakauden tunnelmista toisella mantereella asuvalle tyttärelleen, josta on etääntynyt. Hän nimeää Rautakaudeksi sekavan vaiheen kotimaassaan, jolloin neljä vuosikymmentä vallinnut rotuerotteluun perustuva sortosysteemi apartheid alkaa sortua. Mustat nuoret lopettavat koulunkäynnin ja keskittyvät rettelöimään maan hallintoa vastaan. Kun humaani vanharouva kyseenalaistaa Florence-palvelijansa pojan ja tämän kavereiden summittaiset, älyttömät julmuudet, verenvuodatuksen ns. toveruuden nimissä, niin palvelija toteaa:"He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä."

Rautalapsia, ajattelin. Florence itsekin muistutti rautaa. Rautakausi. jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Rouvan kunnon heikentyessä hänen taloonsa alkaa pesiytyä roskaväkeä. Alkoholisoitunut, valkoihoinen maankiertäjä asettuu kuin omaan kotiinsa, mutta humaani rouva ei suostu pitämään häntä vain tyhjäntoimittajana, vaan tekee hänestä uskottunsa ja turvansa kuoleman odotuksessa. Tomera Florence ajaisi kulkurin tiehensä, mutta rouvan mielestä ei mitään roskaväkeä olekaan:" Ihmisiä me kaikki olemme." Tyttärelleen hän selittää kirjeessään erikoista ystävyyssuhdettaan:"Kun kirjoitan hänestä, kirjoitan itsestäni." Mustat pojat joutuvat vääjäämättä pahoihin vaikeuksiin. He eivät ymmärrä tekojensa vakavuutta; se mikä heille on leikkiä, on poliiseille vakavaa. Rouva Cullen yrittää auttaa omasta mielestään harhautettuja poikaparkoja, mutta saa maansa poliiseista aivan yhtä huonon kuvan kuin poliitikoista.

Rouva Cullen huomaa, että kukaan ei halua kuulla häntä, ei edes hänen valitsemansa kuolemanapu,"lähetti". Rautakausi on todella päällä. Hän pauhaa silti, vanhanaikaisesti, hyvyydestä ja sankaruudesta, kunniasta ja häpeästä.

Minä en ole muuttanut mieltäni. Inhoan yhä niitä uhrautumisvaatimuksia, jotka johtavat nuorten miesten menehtymiseen rapakossa. Sota ei ole koskaan sitä, mitä se on olevinaan. Vähän kun raaputtaa pintaa, niin löytää poikkeuksetta vanhoja miehiä lähettämässä nuoria miehiä kuolemaan milloin minkin abstraktion nimessä.

Minä olen ollut hyvä ihminen, sen tunnustan avoimesti. Olen hyvä ihminen yhä. Millaisia aikoja nämä ovat, kun hyvä ihminen ei riitä!

Age of Iron on kauniisti kirjoitettu, eleetön kuvaus väkivallasta ja ihmisen valinnoista, kun tuttu ja turvallinen murenee ympärillä. Tapahtumapaikka on Etelä-Afrikka tietyssä historian vaiheessa, mutta se mitä Coetzee kertoo ja tähdentää, on myös yleispätevää. Tapahtumat ovat siirrettävissä muihin yhteiskuntiin ja muihin historian kohtiin. Apartheidin purku ja hallinnon vaihtohan on vienyt Etelä-Afrikassa tilanteen vain pahemmaksi. Äskettäisessä HS:n artikkelissa kerrotaan, miten huumeidenvälittäjät tekevät yhteistyötä poliisin kanssa ja koulut ovat huonompia kuin apartheidin aikaan. Haastateltu ANC:n naisjärjestön edustaja panee toivonsa siihen, että maan intialaiset nousisivat valtaan ja lunastaisivat lupauksensa. Hänkin odottaa jotain uutta kautta … savikausi multakausi? Toivo paremmasta saa ihmiset jaksamaan.

Rouva Cullenin - Coetzeen - pohdinnat tuntuvat tutuilta. Samaistun hänen romanttiseen ihmiskäsitykseensä täysin. Samalla heräsi kysymyksiä. Onko hyvä ihminen aina myös naiivi ihminen? Viekö periaatteellisuus tuhoon historian myrskyissä? Eikö ihmiskunta ikinä opi erehdyksistään?