Miten turha jako - pohdin Pohjois-Kyproksen matkalla kokemaani

Tyypillinen kyproslainen pikkupurtava,
tee ja simit

Matkat ovat ajatusten kätilöitä, kirjoittaa Alain de Botton kirjassaan The Art of Travel. Ja hän sanoo myös, että matka-ajattelun tyypillisin ominaisuus on vastaanottavaisuus. Pitää lähestyä nöyrästi jokaista uutta paikkaa, niin, miksipä ei myös omaa historiaansa. ja mieluiten junasta käsin.

Juna on ajatuksen paras apuväline. Tauotta eteenpäin kiitävä nykyhetki, kyllä vain, mutta samaan aikaan tuntuu kuin juuri junamatkan  rytmi houkuttelisi esiin muistoja, asioita joita emme enää uskoneet muistavamme.

Sitaatti on veljesten Kjell Westö ja Mårten Westö yhdessä kirjoittamasta kirjasta Vuodet.
Olisin mielellään matkustanut junassa Pohjois-Kyproksen matkallani, mutta koko saarella ei ole  rautateitä. Niitä on ollut sinä aikana, kun maa oli Ison-Britannian siirtomaa (1878- 1960) ja junilla kuljetettiin kuparia (mistä nimi Kypros), marmoria ja muita rikkauksia myytäväksi. Nyt rautateitä ei enää tarvita. Taatelit ja oliivit kulkevat kevyemmilläkin kulkuvälineillä. Maassa on myös vasemmanpuoleinen liikenne, ja näinpä aidon brittipostilaatikonkin. 

Pohjois-Kyproksen onnettomuus on sen joutuminen Turkin pelastamaksi sisällissodassa. Englannin vielä hallitessa maata kreikkalainen enemmistö alkoi vaatia maan yhdistämistä Kreikkaan ja ajaa pois englantilaisia. Maahan saatiin oma hallinto, jota johti arkkipiispa Makarios III, mutta Kreikka-haave vain yltyi kreikkalaisten kansanedustajien keskuudessa. Yhdessä sopuisasti elänyt väestö alkoi jakautua vihollisleireihin, kylissä otettiin yhteen, ja kun turkkilaiset selkeänä vähemmistönä olivat alakynnessä Turkki lähetti joukkojaan ja miehitti pohjoisosan. Pohjoisosa on nykyään nimeltään Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta eikä sitä ole tunnustanut kuin Turkki. Etelän ja pohjoisen välissä on YK:n turvavyöhyke. Ylityspaikkoja on kymmenkunta ja läpi pääsee todistamalla henkilöllisyytensä. 

Lippuja Pohjois-Kyproksella käytetään paljon
 ja niitä on aina kaksin kappalein,
oma lippu ja Turkin lippu 

Etelä-osa saarta kuuluu EU:hun ja on modernimpi ja rikkaampi kuin pohjoinen. Pohjoinen on "aidompi". Etelä on kehittänyt matkailuaan, pohjoisessa on upeita koskemattomia rantoja. 

Etelässä on korkeammat vuoret, joten ne ovat saaneet vettä paremmin kuin matalampien vuorten pohjoinen. Tällä haavaa tilanne on ilmastonmuutoksen johdosta kääntymässä vesiasiassa pohjoisen hyväksi, jolla on vesiputki Turkista meren pohjassa ja valtava pato, jossa vettä säilytetään jaettavaksi. Juomavesi ostetaan, Turkista johdettu vesi käy kaikkeen muuhun. 

Pohjois-Kyproksen matkailua jarruttaa sekin, että kaikki lennot on tehtävä Turkin kautta. Me laskeuduimme tunniksi Antalyaan, jossa lento muuttui kotimaan lennoksi ja nousi ilmaan laskeutuen vajaan tunnin kuluttua Lefkoşan (Nikosian pohjoisen puolen nimi) lähelle Ercanin kentälle. Sama systeemi palatessa.

Golden Beach (samannimisiä paljon muuallakin)
aivan pohjoisimmassa kärjessä eli Voiton nenässä

Kyproksen saari on kolmanneksi suurin Välimeren saari ja muidenkin kuin Kreikan ja Turkin kiinnostuksen kohde. Sijainti on tehnyt saaresta miehityksen kohteen useaan kertaan historiassa.
Yhtenäisenä valtiona oltaisiin vahvempia, mikä saarella hyvin tiedostetaan, mutta lietsonta vastakkainasetteluun on kiihkeää varsinkin vaalien alla, kuten nyt Turkissa. Erdogan ei kaihda mitään keinoja, kuten hyvin tiedämme änkyröinnistä Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa.

Kummallakin puolella on sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Osa siirtyi jaossa "omalle puolelleen", mutta eivät läheskään kaikki. Lisäksi on vähemmistöjä, mm edelleen englantilaisia.

Kylissä saattaa olla eri puolilla tietä kreikkalainen taverna ja turkkilainen kahvila, mutta hautausmaalla on sovinnolliseti sekä puolikuita että ristejä. Pohjoiskyproslaiset eivät ole erityisen uskonnollisia, kirkot ja moskeijat ovat vähässä käytössä. Naiset pukeutuvat eurooppalaisittain ja ovat yhä enemmän mukana työelämässä. Alkoholijuomia on myynnissä kaupoissa hyllykaupalla. Uimarannalla näin tuulipuvun näköiseen hupulliseen asuun pukeutuneita naisia, mutta he olivat turisteja jostain arabimaasta. Tiukemman uskonnollisen kulttuurin maista tullaan mielellään lomailemaan maihin, joissa on maltillisempaa uskonnollisuutta, mutta myös vapaamielistä länsimaisuutta

Myös Pohjois-Kyproksessa on EU:n tukemia projekteja, mutta maa ei tietenkään, vain Turkin tunnustamana ja muille olemassa olemattomana valtiona, pääse nauttimaan EU:hun kuulumisen eduista.
Pohjoiskyproslaiset eivät myöskään voi osallistua urheilukilpailuihin oman maansa edustajina. 

Graffiti Nikosian/Lefkosan 
rajanylityspaikan lähellä 

Miten turha jako kahtia tällä kauniilla saarella!

Romaani, jonka ostin basaarista, brittiläissyntyisen kyproksenturkkilaisen Metin Muratin tuore kirja The Crescent Moon Fox kuvittaa elävästi päähenkilöidensä kautta maan historiaa. Jo sen omistuskirjoitus on koskettava.
"This novel is dedicated to all Cypriots, irrespective of ethnicity, religion or political affiliation, with the hope that reconciliation and common understanding of our respective hurt and suffering may one day come to pass." 
Kirja on siis osoitettu kaikille kyproslaisille riippumatta eroavaisuuksista siinä toivossa, että vielä joskus löydetään sovinto ja ymmärrys yhteisestä kärsimyksestä.

Olen sekä Istanbulin matkallani että nyt Pohjois-Kyproksella löytänyt hyvän historiallisen romaanin, joka on elävöittänyt matkalla näkemääni. Turkin reissulla se oli Ayşe Kulinin Last Train to Istanbul. Pidän siitä, että oman maan tärkeää kirjallisuutta nostetaan esiin omalle pöydälleen turisteja varten.
Tästä voisi ottaa oppia meillä Suomessa. Entä kuka kirjoittaisi maamme historiasta hyvän historiaa kuvittavan (nimenomaan kuvittavan, ei vääristelevää ja muuksi muuttavaa biofiktiota!) lukuromaanin, jossa on aikatasoja?
Muratin kirjassa I osa käsittelee vuosia 1933 - 1965 ja II osassa ollaan nykyajassa. Kun opas kertoo päivällä historiasta, niin tällainen kirja iltalukemisena on täydellinen elämys. 
Lukevia turistejakin nimittäin vielä löytyy. Basaarikirjakaupan nuoret myyjät kylläkin totesivat, että minä olin ensimmäinen, joka osti heiltä Muratin kirjan.
 

Matkabloggaajanne kirjoittaa seuraavassa raportissaan siitä, miten miesten maailma näkyy Pohjois-Kyproksen vaatekaupoissa, miten kiva opas hänellä olikaan onni saada retkilleen ja miten hän piti kovasti yhdestä pakkomyyntitapahtumasta, sieti toisen ja inhosi kolmatta. 

Theodor Kallifatides pohtii, mitä tapahtuu, kun muuttaa pois juuriltaan

    On niin paljon asioita, joita ei tiedosta lähtiessään omasta maastaan. On mahdotonta aavistaa, että mukana kulkeutuu niin suuri määrä sielussa olevia rakenteita ja jälkiä, että ne lopulta tekevät muuttajasta ikuisen muukalaisen. Sillä sinä hetkenä, kun ei enää ole muukalainen uudessa maassa on jo muuttunut muukalaiseksi omassa sydämessään. Ja silloin on muukalainen kaikkialla. 

Tämä sitaatti on Theodor Kallifatidesin kirjasta Uusi maa ikkunani takana. Alkuteos Ett nytt land utanför mitt fönster ilmestyi vuonna 2001 ja suomennos vuonna 2005.
Tällä hetkellä kaiken muukalaisuuteen liittyvän yhdistää helposti pakolaisiin ja kriiseihin, mutta maahanmuuttoa on monen muotoista ja sillä on pitkät perinteet. Aikojen alusta asti on kuljettu ja asetuttu vieraisiin maihin, sopeuduttu ja podettu koti-ikävää. On myös ihmisiä, joiden identiteetti on maailmankansalaisen. He ovat asuneet monessa paikassa ja pitävät useampaa maata kotinaan, tai sitten tuntevat sivullisuutta kaikkialla.

Kallifatides ei viihtynyt pienen kreikkalaiskylän 60-luvun ahtaassa henkisessä ilmapiirissä ja päätti jo teininä nähtyään Ingmar Bergmanin elokuvan Noidanlähde, että Ruotsista tulee hänen kotimaansa.
Niinpä hän  ryhtyi konkreettisiin toimenpiteisiin ja opiskeli ruotsin kieltä opetuskaseteilta niin hyvin, että jo muutama vuosi muuttonsa jälkeen kirjoitti kirjoja ruotsiksi. 

Tässä kirjassaan Kallifatides tarkastelee omien kokemustensa kautta, mikä kaikki on erilaista Ruotsissa verrattuna Kreikkaan, miltä tuntui tulla ulkopuolisena uuteen kulttuuriin ja kieleen ja miltä tuntuu vanheta kaukana lapsuuden maisemista, jotka on vierailuillaan havainnut yhä vieraammiksi. 

Kirjoitukseni alkuun lainaamani kohta on melankolinen. Kallifatides teki tällaisen päätelmän huomattuaan, ettei ruotsinkreikkalaisena löydä enää oikein mitään yhteistä synnyinmaansa ihmisten kanssa, mutta tuntee edelleen olevansa monessa erilainen kuin syntyperäiset ruotsalaiset.
Hyvänä puolena siirtolaisuudessaan hän näkee sen, että se on edistänyt hänellä luovuutta.
Tässä tekisi mieli kysyä suomalaisilta expateilta, joita bloginikin lukijoissa on, jakavatko he nämä tuntemukset Kallifatidesin kanssa.

    Sopeutuminen uuteen maahan ei tarkoita sitä, että antautuisi silityslaudan alle latistettavaksi. Sopeutuminen on rakastamisen arvoisten asioiden löytämistä.  

Kaikissa kulttuureissa on parhaat puolensa. 
Itse harkitsin vähän aikaa nuorena USA:han jäämistä. Olin vasta siinä vaiheessa, että löysin kaiken aikaa uutta ja inspiroivaa enkä kaivannut vanhaa. Olin myös nuori ja joustava; saatoin aivan hyvin hylätä joitain asioita ja ottaa uutta tilalle. USA:ssa viettämäni joulun aika on elämäni ainoa, jossa en viettänyt joulua eikä se tuntunut puutteelta. Toinen joulu olisikin ehkä jo tuntunut. En juonut juurikaan edes kahvia tuon vuoden aikana ja olin tyytyväinen vitivalkoisen leipään. 
Kielen nyanssit kiinnostivat minua valtavasti, niinpä Kallifatidesin pohdiskelut kreikan ja ruotsin eroista saavat minut muistelemaan omia löytöjäni. 

    Kreikkalainen aurinko on kikkarapäinen, vaalea- ja lyhythiuksinen nuori mies. Ruotsalainen aurinko on pitkähiuksinen, vaalea nuori nainen.    

     Sanoja voi kääntää, mutta maailmaa ei. Siksi käännetty runous tarjoaa niin harvoin tyydytystä. Sen lukeminen on kuin rakastelisi unessa. 
     Kielen loogisella rakenteella on toisenlaisia vaikutuksia.  Tärkein lienee se, että yhdellä kielellä voi tehdä asioita, joita toisella kielellä ei voi. 

Ruotsissa siedetään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, mitä kielen paljon käytetty "no jaa" hyvin kuvastaa. Kreikan kielessä tällaista viipyilyä ei käytetä. 

Rakkaus on erilaista Kallifatidesin kahdessa kotikielessä. Kreikkalaisessa rakkaudensanastossa ylistetään kohdetta, kun taas ruotsalaisessa korostetaan omaa rakastuneisuutta. Kun rakkaus loppuu, se on helpompaa ruotsalaiselle, rakkaus jätti, ei voi mitään. Kreikkalaiselle rakkauden loppuminen merkitsee sitä, että rakastettu on menettänyt rakastettavuutensa, ja siitä seuraa häpeää, kunnian menettämistä ja kostoa. Ja miten ihmeessä parittelusta voidaan käyttää samaa sanaa kuin rakastamisesta? Miten on mahdollista sanoa rakastaneensa jonkun kanssa, jota ei rakasta? Ruotsissa att älska (någon) = rakastaa ja att älska (med någon)= rakastella. Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia. 

Ruotsalainen tarvitsee yleensä paljon tilaa. Huomasin sen jo varhain. Olimme vaimoni kanssa ensimmäisellä yhteisellä lomallamme, ja osuimme syrjäiselle rannalla Fårössä. Hänen mielestään oli suorastaan ihastuttavaa, kun siellä ei ollut muita, minusta taas juuri se seikka teki paikasta melko ikävän. 

Kreikassa on loukkaavaa korostaa yksityisyyttä ja kaikki pyrkimykset sellaiseen pyritään kitkemään pois moukkamaisina. Viileän temperamentin ja ison reviiriajattelun omaavaa ihmistä kutsutaan "routaperseeksi".
Kallifatides kertoo olleensa ympäristölleen vieras "routaperse" jo nuorena ja omaksuneensa siksi hyvin pian ruotsalaisen reviiriajattelun. 
Laajensin yksityistä tilaani ainakin kymmenellä metrillä. 

Kallifatides toteaa, että kansallisuuserot eivät tietenkään koske kaikkia, mutta tietyt erot ovat kuitenkin selvästi näkyvissä. 

Elämänilo vanhassa kotimaassani ei ole ainoastaan lahja. Se on myös velvollisuus.
Tämän velvollisuuden vuoksi kreikkalainen ei kovin helposti ohita murtuneen näköistä ihmistä, vaan kiiruhtaa kyselemään mikä hätänä ja houkuttelemaan hymyä esiin, kun taas ruotsalainen jättää murehtijan rauhaan ja odottaa... "no jaa...". 

Kallifatidesin kulttuuripohdinnat ovat lempeitä ja humoristisia. Nautin niistä. Ne saivat minut muistelemaan omia vähiä kokemuksiani vuoden USA:n reissulla ja Välimeren lomamatkoilla.
USA:ssa sain hyvin pian kuulla, miten loukkaava olen, kun en koko ajan toistele keskustelukumppaneitteni nimiä. Suomen kielessä riittää 'hei' ja 'kiitos', mutta USA:ssa on sanottava 'Hi, Bob' ja 'Thanks, Ann', 'Good morning, Robin' ja 'What do you think about this, Ellen'. Joskus tervehdyksenä käytetään vain toisen nimeä, ilmoitetaan, että huomaan sinut.
Ei sovi myöskään kulkea mutrusuuna kuin olisi yksin paikalla, vaan on huomioitava ympäristö hymyllä ja kiinnostuneella ilmeellä. 
Turkissa näyttäisi olevan sama iloisuuden velvollisuus kuin Kreikassa. Minulta kysyttiin siellä kerran, miksi olen niin surullinen, kun istuimme poikani kanssa puiston penkillä hiljaa. Olimme väsyneitä pitkästä kävelystä, emme ehkä tarpeeksi aktiivisia ja läsnä ympäristölle.  

HS:n Teema nro 6 käsittelee kieltä. Suomentaja Kersti Juva sanoo, että pitää suomen kielen tavasta vastata verbillä. 'Onko asia näin? - On/Joo, on' ja 'Muistatko? - Muistan/Kyllä, muistan.' Ihan eri sävy, viehättävämpi kuin että vastaisi vain 'Kyllä' tai 'Joo'.
 
Kieli heijastaa erilaisia maailmoja ja luo erilaisia maailmoja. Siksi me käyttäydymme eri tavoin eri kielialueilla. Kieli muokkaa meitä tiedostamme sitä tai emme. On introvertteja ja ekstrovertteja kulttuureita.
Entä puhuttelu? Ei ole yhdentekevää sinuttelemmeko vai teitittelemmekö me tuntemattomia ihmisiä. 

Kallifatidesin pohtiessa yksinäisyyttään eräs hänen ystävänsä toteaa, ettei se johdu muukalaisuudesta vaan vanhenemisesta ja että hänestä tuntuu juuri samalta, vaikka hän ei olekaan vaihtanut kotimaataan. Vanhana ihmisen ajatukset palaavat usein niihin vuosiin, jolloin hän eli väkevimmin ja maailma tuntui vielä uudelta.
Juuri siitä syystä minullekin on tärkeää ymmärtää, kuka olin tänne tullessani. Paras tapa hyväksyä se, millaiseksi on tullut, on muistaa, kuka kerran on ollut.

Luettua, nähtyä, koettua

Tällä viikolla lähtivät harrastukset reippaasti käyntiin. Eilen oli päivällä vesijumppa ja illalla elokuvakerho. Muina viikonpäivänä minulla ei olekaan mitään säännöllistä menoa. Kävelen itsekseni, kun siltä tuntuu tai jos saan kävelykaverin. Yleensä lauantaisin käyn kuntosalilla ja silloin tällöin teen venyttelyjumpan YouTube -videon ohjaajaa totellen. Elokuvia ja teatteria on suunnitelmissa paljon. Olemme jo varanneet liput Kansallisteatteriin Molièren Saituriin ja pariin oman teatterin esitykseen.

Vesijumppa tuntui ihanalta tauon jälkeen. Jouduin vaihtamaan uimahallia ja ohjaajaa, koska lähihallissa ei tätä liikuntaa enää ollut tarjolla. Minulla oli mennessä hieman orpo olo kuin lapsella joka joutuu vaihtamaan koulua, mutta sopeuduin. Vesi ei ollut liian kylmää, ohjaus oli tasokasta, musiikiksi valitut vanhat iskelmät mieluisia ja löylykaverit elämänmyönteisiä naisia.

Illan elokuvana oli inkeriläistaustaisen Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto. Randla on syntynyt Tartossa ja asunut lapsuutensa Sillamäen suljetussa yhteisössä. Hän suoritti elokuvataiteen opintonsa Aalto-yliopistossa Suomessa ja aloitti lyhytelokuvilla. Näkemiin Neuvostoliitto on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Se valmistui vuonna 2020. 
Elokuvassa kerrotaan Johanneksen kasvutarina syntymästä siihen asti, kun hän murrosiän kynnyksellä muuttaa äitinsä luo Suomeen. Randla kertoo idän ja lännen kulttuurien välissä kasvavan lapsen elämästä lämpimästi. Johannes saa sekä inkeriläistaustansa että äitinsä Suomessa työskentelyn vuoksi selkäänsä Virossa, mutta paistattelee myös ihailussa vilkkupohjaisine lenkkareineen ja Dumle-karkkeineen. Isovanhemmat ovat tottuneet mukautumaan kaikkeen, nuori äiti haluaa paremman elämän ja on valinnoissaan nokkela, tsetseeniperhe on ystävinä uskollisia ja venäläisopettaja ideologiassaan vahva. Miesten juopottelu ymmärretään, miten muuten jaksaisi elämän absurdiutta. Elokuvassa puhutaan viroa, inkerinsuomea ja venäjää.
Myöhäisneuvostoaika on Virossa sekava. Kaikki mitä elokuvassa kuvataan on totta ja vakavaa, vaikka tyylilajina onkin komedia. Uraanijalostamokaupunki on ollut niin hurja paikka asua, että siellä asuneita syrjitään muualla työnhaussa. 
Elokuvan jälkeen annamme juuri näkemällemme kouluarvosanan 4 - 10 ja vuoden mittaan seurataan pisteytystä. Minä annoin tälle elokuvalle 8 ja perustelin valintani sanalla "lämmin". 

Kirjapuolella minulla on menossa dekkaribuumi ja siinä sivussa luin pari kirjaa Theodor Kallifatidesiltä. Sekä dekkareihin että Kallifatedesiin sain innoituksen toisilta bloggareilta. 

Camilla Greben kansien alatekstit jäivät kuvassani suttuisiksi. Lemmikin alatekstinä on Ruotsin paras rikosromaani vuonna 2017 ja Horroksen  alla lukee "Camilla Grebe paranee ja paranee." Arne Dahl. Kirjailija.
Molemmissa kirjoissa on hyvin suunniteltu juoni arvaamattomine, mutta uskottavine käänteineen. Juuri näissä moni dekkari menee vikaan, juoni on ennalta-arvattava tai täysin epäuskottava. Grebe ei myöskään ole kerännyt liikaa ongelmia ja vinksahtaneisuutta yhteen kirjaan. 
Lemmikissä häpeä ja siitä johtuva salailu pitkittävät rikoksen selvittämistä ja Horroksessa on kyse eräästä psyykkisestä häiriöstä. Rikostutkijaryhmän jäsenet ovat kiinnostavia persoonia omine ongelmineen. 
Enempää ei liene hyvä kertoa, koska näissä kirjoissa juoni on tärkeä. 
Näiden kirjojen yhteydessä muistui myös mieleen kirjoittajapari Anders Roslund - Börge Hellström. Ruotsin television uutispäällikkö ja toimittaja Roslund ja entinen rikollinen Hellström alkoivat kirjoittaa yhdessä tasokkaita dekkareita, joista heti ensimmäinen, Peto, sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2005. Olen lukenut Pedon ja heidän seuraavan yhteisen kirjansa Lokero 21, mutta en tiennyt, että sen jälkeen on ilmestynyt paljon lisää, myös Roslundilta yksinään. No, nyt näitäkin kirjoja on minulla odottamassa ja Grebeltä on luvun alla Kun jää pettää alta. 

Theodor Kallifatides on Ruotsissa asuva ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuten edellä mainitsemani rikoskirjailijatkin. Myös Kallifatides on kirjoittanut muutaman dekkarin, mutta eniten hän on kirjoittanut romaaneja, joissa muistelee elämää Kreikassa tai kirjoittaa kreikkalaisista ulkomailla.
Kallifatides tuli siirtolaisena Ruotsiin 26-vuotiaana vuonna 1964. Hän opetti aluksi yliopistossa ja toimi Bonnierin kirjallisuuslehden toimittajana. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti 1969, Minnet i exil, vain viisi vuotta ruotsalaisuutta takanaan. Kallifatides on ollut hyvin tuottelias aina viime vuosiin asti. 

Isäni, kreikkalainen: erään vanha miehen muistolle (Brännvin och rosor) vuodelta 1983 kertoo Ruotsissa asuvan palkitun kirjailijan Alkis Kallidesin matkasta isänsä kuolinvuoteelle Ateenaan. Isän jättämä päiväkirja avaa näkymän tämän nuoruuteen Konstantinopolissa ja vastarintaliikkeen vuosiin Kreikan maaseudulla. Monipuolisesti kreikkalaisuutta valottava romaani, muistelma ja rakkaudenosoitus Kreikalle ja päähenkilön originellille sukulaisporukalle. 

Poika Kreikasta ( Berättelser från brunnen) 1984 on lastenkirja. Siinä on viisi  kertomusta ja hieno hiilipiirroskuvitus. Itse asiassa kiinnostuin palaamaan nuoruusvuosieni jälkeen Kallifatidesiin juuri tämän kirjan kansikuvan vuoksi, jonka näin jossain blogissa.
Kansi ja kuvitus ovat Ritva Immosen, kuten myös Isäni, kreikkalainen -kirjan kansi. 

Olipa kerran kauan, kauan sitten pienenpieni kylä suurensuuressa maassa nimeltä Kreikka. 

Tai no, ehkä se kylä ei ollut niin järin pieni eikä se maa niin järin suuri. 
Mutta ehkä minä muistan väärin. Ihmiset muistavat väärin, koska heistä tulee vähitellen aikuisia. 
Aikuistuminen on oikeastaan sitä, että muistaa. Muistaminen on usein sitä, että muistaa väärin. 
Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, mikään ei pidä paikkaansa. 
Mutta kolmekymmentäyhdeksän kesää sitten minäkin olin pieni ja kaikki piti paikkansa. Tiet olivat suoria, vuoret korkeita, meri sininen. Appelsiinit kypsyivät syksyn mittaan ja melonit jo kesällä.

Ja kaiken yllä loisti aurinko. Suurena ja vahvana kuin leijona.

Pienen pojan muistoissa ovat tärkeinä hahmoina isoveli Rajuilma, kissa Salama, aasi Tollo ja isovanhemmat, jotka olivat toistensa vastakohtia. Isoisä oli pyöreä keppostelija, joka kertoi tekaistuista matkoistaan Kiinassa ja kehuskeli osaavansa kiinaa "hyvää päivää, tsing, tsong, tsin, tsin!", ja isoäiti oli laiha kuin tikku, vakavamielinen nainen. Hän kertoi jännittäviä tarinoita pyhimyksistä, kiusauksista ja synneistä.  
Minulle tuli näitä tarinoita lukiessani mieleen erään U Mentulan tosipohjaiset iltatarinat lapsenlapsille omasta elämästään yksinäisenä lapsena Mutin kylässä leikkikaverinaan Misse-kissa.
Lapset rakastavat kertomuksia entisajoista. Niissä on hyvä olla jännitystä ja vaaraa, suruakin. Viimeinen Kallifatidesin viidestä kertomuksesta on nimeltään Sinä päivänä minusta tuli aikuinen ja se on äärimmäisen traaginen.