Luin kaksi tasokasta romaania joissa ihminen kuvataan oman aikakautensa armoilla hyvän ja pahan välillä tasapainottelevina olentoina, jotka elävät aikansa ja sitten katoavat.
Toinen on Pirkko Saision Passio ja toinen tämän vuoden Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin The Last Gift.
Saision kertomus alkaa 1500-luvun Firenzestä harhaoppiseksi määritellyn askeesimunkin hirttäjäisistä, kulkee läpi Euroopan vuosisatojen ylhäisön ja alhaison joukossa päätyen lopulta 1950-luvun Helsinkiin, jossa eräs identiteettinsä vaihtanut henkilö tulee tunnistetuksi.
Passio on kirja, jota on vaikea määritellä, koska se on niin... valtaisa, niin renessanssimaisen runsas ja upea.
Se on kirja, johon uppoaa täysin, jota ahmii ja jonka ei soisi loppuvan.
Se on jännityskertomus, joka panee lukijan seuraamaan kultaa ja timantteja hehkuvan mauttoman korun kulkua hajotettuna, haudattuna, kyynelinä ikonissa, suolistossa salakuljetettuna, joskus omistajansa tuhoavana ja joskus pelastavana. Korun tai sen osasten omistajat elävät kukin järkensä, intohimojensa ja sattuman oikkujen mukaan. Aikakausi määrää, katsotaanko asioita taikauskon, uskonnon vai ihmistä suuremman ideologian läpi. Aikakausi määrää senkin, mitä kullalle ja timanteille tapahtuu.
Passio on tyylitaituruutta ja osaamista. Se on runollinen teos, jonka henkilökuvissa on sisältörikkaita määrittelyjä, kuten 'ylevöitetty kiima' ja 'ylpeä nöyryys'.
Passio on kimara pienoisromaaneja, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden.
Passio on päälle 700-sivuinen, mutta nopealukuinen, koska Saisio kirjoittaa ilmavasti. Saision tapaa kirjoittaa tekstinsä lyhyiksi kappaleiksi kutsutaan nykyään säetyyliseksi proosaksi.
- Mitä olette oppinut ojennusleireillä, Lidia Gavrilovna, Jelena Sergejevna kysyi. - Oletteko muuttunut ihmisenä?
Lidia Gavrilovna hymyili.
Jelena Sergejevna ei pitänyt Morozovan hymystä, ei ollut koskaan pitänyt.
Hänen hymynsä oli lämmin, suorakin, mutta jollakin tavalla Morozova asettui hymyllään sen yläpuolelle, jolle hän hymynsä osoitti.
Sitä paitsi hän siristeli oudosti silmiäänkin hymyillessään, niin kuin olisi antanut ymmärtää, että hänellä olisi paljon sanottavaa, eikä hän kuitenkaan sanoisi muuta kuin sen, mikä oli välttämätöntä.
- Olen oppinut leireillä, että todellisuudella on monet kasvot.
Tämä Lidia Gavrilovna Morozovan kryptinen vastaus kysymykseen, johon olisi pitänyt vastata jollain opetetulla fraasilla, voisi olla koko laajan teoksen motto.
Tai sitten se lause, joka lopettaa kirjan ja loistaa siellä lopussa omassa yksinäisyydessään kuin yksi korun timanteista.
Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.
Lidia Gavrilovnalla on uusi identiteetti. Hän oli kerran toinen ja hän voisi palata entiseen, mutta ei enää halua.
Jäin miettimään tätä ja sitten jouduinkin jo palauttamaan kirjan. Ehdottomasti luen sen vielä uudelleen, tarkemmin. Tiedän, etten huomannut kaikkia viittauksia ja yhtymäkohtia eri tarinoiden välillä.
Olen joskus itsekin halunnut paeta, ravistaa kaiken raskaan päältäni kuin painavan takin ja aloittaa uuden elämän. Kuka ei olisi. Tiedän tuon houkutuksen, mutta entä jos astuu väärään laivaan...
Ja tästä päästäänkin Gurnahin teokseen. Gurnah kuvaa Englannissa asuvan perheen, jonka molemmilla vanhemmilla on epäselvä muukalaistausta. Äiti Maryam on ollut hylätty lapsi, jota on siirrelty sijaisperheestä toiseen. Hän kertoo omaa tarinaansa lapsille Jamalille ja Hannalle sitä jatkuvasti muunnellen. Tytär, joka taustastaan kiusaantuneena käyttää nimestään muunnosta Anna, vaatii selkeyttä, mutta poika antaa äitinsä rönsyillä.
When Jamal was on his own with his mother, he let her speak uninterrupted relishing the deliberate way she added depth to the picture, pausing to allow a forgotten detail to emerge, surprising herself with something she had forgotten to remember before. And Jamal did his best to make no challenge when he noticed any contradictions. He did not know then that stories do not stand still, that they change with new recollections and rearrange themselves subtly with every addition, and what seem like contradictions may be unavoidable revisions of what might have happened. He did not know this consciously, but he had an instinct for listening, which amounted to the same thing.
Maryam uskaltaa muistaa vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan vähitellen, kun taas hänen aviomiehensä Abbas kyllä muistaa kaiken, mutta vaikenee. Hän on paennut Sansibarista piiloutuen salamatkustajaksi laivalle ja viettänyt viisitoista vuotta valtamerilaivoilla ennen asettumistaan hiljaiseen perhe-elämään Norwichiin.
Hän kertoo perheelleen elämästä laivoilla, mutta kuittaa sitä edeltävän elämänsä sanomalla, että hän on 'a monkey from Africa'.
Abbasin menneisyydessä on häpeällinen teko, josta hän ei saa kerrotuksi, kunnes on jo melkein liian myöhäistä.
Salailu tekee Abbasista käyttäytymiseltään arvaamattoman, mitä vaimo ihmettelee. Abbas ei siedä vähääkään epäkunnioittavuutta itseään kohtaan. Maryam huomaa miehestään, milloin ollaan rajalla, jossa hänen katseensa kovettuu ja muuttuu julmaksi ikään kuin hän olisi jossain muualla.
Lapsiin isän salaisuus vaikuttaa niin, että Anna/Hanna inhoaa kaikkea siirtolaisuuteen kytkeytyvää ja Jamal tutkii yliopiston lopputyössään afrikkalaista siirtolaisuutta Euroopassa.
When I left there I did not know how much I was leaving behind. Wherever I wandered or came to live after that nothing was expected of me. I was a man without responsibility, without a purpose. Nothing was required of me. I would have wanted to explain that to you, how I had lost that place, and at the same time lost my place in the world.
Abbas ei osaa elää ilman menneisyyttään, kuten Saision Lidia. Hän kadottaa elämänsä merkityksen kieltäessään taustansa.
Molempia kirjoja lukiessa ajattelin tv-haastattelua, jossa Anja Snellman painotti sitä, että ihminen on lavea ja epätäydellinen ja häntä on katsottava armollisesti. Nykyään on ilmapiirissä paljon tuomitsevuutta toisia kohtaan, ei niinkään itseä, ja ihmisen rajaamista jonkin ominaisuutensa ilmentymäksi. Me ihmiset olemme monenlaisia ja muuttuvia ja meillä on salaisuutemme, joita emme kerro edes rehellisimmissä autofiktioissa. Me ansaitsemme kaiken kunnioituksen ja arvostuksen toisiltamme vähättelyn sijaan.
Kirjallisuuden Nobel on jaettu vuodesta 1901. Selasin palkittujen listaa ja löysin sieltä monta omaa mielikirjailijaani. Gurnah ei ehkä yllä heidän tasolleen, mutta pidän siitä, miten syvälle hän menee henkilöidensä tarkastelussa. Tansanialaissyntyinen Englannissa asuva Gurnah on paitsi kirjailija myös yliopisto-opettaja (englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori), ja kirjallisuuskriitikko, joka romaaneissaan käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttoa.
Saisio on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä, tv-sarjoja ja jopa librettoja ja osallistunut elokuvakäsikirjoituksen tekoon. Hän on saanut paljon palkintoja, mm. Finlandian vuonna 2003 kirjastaan Punainen erokirja.
Jos kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnossa on tarkoitus palkita vuoden paras teos, niin minä olisin antanut sen tänä vuonna Saision Passiolle, joka on suuri kronikka, harvinaisen laaja ja kiinnostava teos.
Olen myös sitä mieltä, että Finlandia pitäisi olla kirjallisuusraadin, ei yksittäisen henkilön, päätettävissä kuten Nobel-palkintokin on.
Vielä eräs Saision kirjan ansio: se säteilee huumoria ja elämäniloa.
Kirjan luettuaan tuntee olonsa virkistyneeksi ja inspiroituneeksi samalla kun ajatus viipyilee kuvatuissa tilanteissa. Ihana kirja!
Myös kirjan ulkoasu on harvinaisen kaunis. Elina Warstalle kiitos! Sähkökirjan lukijat ja kirjaa kuuntelemalla nautiskelevat eivät näe puhuttelevaa takakantta, ja myös kirjan selkämys on kaunis. Kuvaan ne tänne loppuun kun olen saanut kirjan joululahjaksi.
------------
28.12. Lupaus on lupaus:
 |
| Tässä tuo yllä olevasta kuvasta huonosti luettavissa oleva teksti. Tästä se kaikki alkoi, syyllisyydentunnossa teetetystä korusta, joka painoi niskaa |
