Vainottu mieli (2006) on vuosikymmeniä traumatisoituneita potilaita hoitaneen kolmen terapeutin selvitys siitä, mitä traumatisoituminen merkitsee ja menetelmästä, jonka he ovat kehittäneet traumapotilaiden auttamiseksi.
Alkusanat suomalaiseen laitokseen on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen. Hän pitää Onno van der Hartin, Ellert Nijenhuisin ja Kathy Steelen tutkimuksen ja työskentelytavan merkittävänä ansiona sitä, että potilaan oireet nähdään luonnollisina reaktioina traumaan.
Traumatilanteessa ihmisen psyyke etsii selviämiskeinon pois kestämättömästä tilanteesta dissosioitumalla eli jakautumalla. Mielen rakenne muuttuu.
Osa lapsen minuutta saattaa hyväksikäyttötilanteessa astua sivuun katselemaan tapahtumaa ulkoapäin tai siirtyä hyväksikäyttäjän nahkoihin aiheuttamaan itselleen pahaa. Kidutustilanteissa vankien psyyket toimivat usein samalla tavalla. Jotkut ovat selviytyneet natsien keskitysleirielämästä elämällä robottimaisesti hetkessä, sulkien ison osan tapahtuneita asioita pois kokemusmaailmastaan.
Varhainen, syvä traumatisoituminen lisää alttiutta traumatisoitumiseen aikuisena erilaisissa ääritilanteissa, esim. onnettomuuksissa, sodassa ja henkilökohtaisissa menetyksissä. Saattaa käydä myös niin, että traumatisoitunut ihminen, joka elää tasapainossa hyvissä olosuhteissa, joutuu vaikeuksien sattuessa kohtaamaan siihen tilanteeseen liittyvän trauman lisäksi myös menneisyyden traumoja.
Traumatisoitumisen alkuperästä saadaan tietoa yksilön haavoittuvuudesta ja tekijöistä, jotka heikentävät hänen integroivaa psyykkistä suorituskykyään. Kaltoinkohtelu ja laiminlyönti lapsuudessa ovat keskeisiä tekijöitä aikuisten traumaperäisissä häiriöissä, jotka kehittyvät heidän altistuessaan äärimmäisen stressaaville tapahtumille aikuisina. Varhainen traumatisoituminen on olennainen riskitekijä vakavien ja hellittämättömien oireiden kannalta.
Elämä dissosioituneena on raskasta.
Mielestä pois pakotettu menneisyys masentaa, aiheuttaa muistihäiriöitä, alisuoriutumista, ali- ja ylivireyttä, unihäiriöitä, fobioita, suicidaalisuutta, liiallista itsetarkkailua ja varuillaan oloa.
Erilaiset elämäntilanteet tuovat esiin outoja käyttäytymistapoja, kun emotionaaliset minuudet tunkevat läpi puolustamaan olemassaoloaan. Ihminen saattaa vahingoittaa itseään (viiltely, syömähäiriöt, alkoholin liikakäyttö, holtiton seksuaalinen käyttäytyminen jne) käyttäytyä poukkoilevasti ja toistaa traumaa ymmärtämättä, mistä on kyse.
Hän voi myös kehittää lisää minuuksia selvitäkseen uusissa olosuhteissa.
Joskus varhaiset traumat ja niiden aiheuttama dissosioituminen johtavat psykoosiin. Eräs erikoinen trauman aiheuttama häiriö on ns. dissosiatiivinen pakkovaellus, jolloin henkilö lähtee pois kotipaikkakunnaltaan eikä muista kuka on.
Traumatisoituneella on usein kiintymysongelmia, koska hänen tarvitsevuutensa on niin suuri. Hän saattaa pelätä kohtaamista ja vuoroin sekä takertua että torjua, ettei tulisi hylätyksi.
En pystynyt selittämään kenellekään, miksi olin niin estynyt, etäinen ja tietämätön tunteistani ... Yhteys tunteisiini olisi merkinnyt Pandoran lippaan avaamista. - Marilyn Van Derbur (2004)
Huomaamattani taistelin pitääkseni kaksi maailmaani erillään tietämättä koskaan syytä siihen varmistin aina kun mahdollista, ettei mikään päässyt rikkomaan päivälapsen ja yölapsen väliin rakentamaani muuria. - Marilyn Van Derbyr (2004)
Integrointi yhdeksi persoonaksi tarkoittaa sitä, että normaali minuus saatetaan ymmärtämään, mitä on tapahtunut ja traumatisoituneet minuuden osat ymmärtämään, että heidät synnyttäneet tapahtumat ovat ohi. Tähän tarvitaan välittäjäksi terapeuttia ja kiintymyssuhdetta häneen.
Kirjassa on kuvattu erilaisia potilastapauksia ja terapiakeskusteluja. Integrointi ei ole aina helppoa, mutta se on välttämätöntä, jos dissosioitunut minuus tekee ihmisen elämästä helvettiä.
Vainottu mieli on tärkeä kirja psykoterapeuteille ja tutkijoille. Se on tieteellistä tekstiä. Lähdesivujakin on 44 tiheästi painettuna. Olen muuttanut tässä kirjoituksessani kirjan kieltä itselleni ymmärrettäväksi.
Kirja on mielestäni tärkeä oivalluksen lähde myös traumahistorian omaaville, kasvattajille ja kaikille, jotka haluavat ymmärtää itseään ja muita.
Olen varma, että myös normaali ja tasapainoinen ihminen (tekisi mieli lisätä sana "näennäinen", näennäisen normaali ...) voi ymmärtää vaikeitakin psyykkisiä häiriöitä. Meissä on kaikissa kaikkea jossain mitassa.
Meillä on erilaisia rooleja. Tätä kautta voi ymmärtää pitemmälle menevän tehtäväjaon, minuuden osien eriytymisen niin pitkälle, että ne eivät hyväksy toisiaan ja aiheuttavat kaaosta ja poukkoilevaa käyttäytymistä, mikä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi epävakaaksi persoonallisuudeksi.
Me haluamme olla ajattelematta tiettyjä asioita ja siirrämme niitä pois mielestä. Joskus tapahtuu niin pahaa, että poissiirto tapahtuu ilman omaa aktiivisuutta ja aiheuttaa pitkälle aikavälille ulottuvan amnesian!
Mietin juuri äsken kävelylläni, miten en muista isostaveljestäni mitään, en yhtään mitään. Olin 15-vuotias, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa puolitoista vuotta äitini äkkikuoleman jälkeen. Tiedän saaneeni veljeltäni joululahjaksi Angelika-kirjoja, mutta en muista häntä joulupöydässä enkä missään muussakaan tilanteessa. Näen koulukuvissa komean pojan ja tiedän meidän kulkeneen yhteisiä koulumatkoja. Kaikki hänestä pyyhkiytyi pois onnettomuuden jälkeen. Muistan hämmentyneeni muistini katoamisesta jo pian veljen hautajaisten jälkeen, kun katselin vintillä hänen koulun puutöissä tekemäänsä kauniin taivaansinistä arkkua kaiverrettuine nimikirjaimineen enkä muistanut kirjaimia kaivertanutta poikaa.
Kai minullakin nuo muistot olivat ja ovat liian voimakkaita kohdattaviksi.
Olkoot sitten siellä jossain traumamuistini lokerossa. Koitan pärjätä niillä kertomuksilla, mitä olen muistini rippeistä ja toisten kertomuksista koonnut. Niitä kutsutaan tässä kirjassa narratiivisen muistin kertomuksiksi ilman tunnekokemusta. Toivon vain, etten joutuisi kohtaamaan uusia isoja menetyksiä. Olen oireillut menetysteni vuoksi kipeästikin ja pohtinut niitä pitkään. Jospa se riittää ja menneisyys pysyy historiana.
Jossain kohti tässä kirjassa sanotaan myös, että ihmisen on elettävä elämäänsä tässä ja nyt eikä aina ole hyödyllistä aloittaa menneisyyttä kokonaan uudestaan elääkseen nykyhetkessä. Nämä terapeutit eivät siis ole pitkän psykoterapian kannattajia. Onko kukaan enää?
Kirjan kansi on Satu Knaapen suunnittelema. Hän on käyttänyt siihen vanhaa kuvaa ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneesta miehestä. Kuva on ranskalaisen neurologin André Lérin (1875 - 1930) kirjasta Commotions et émotions de guerre (1918). Kuvan valinta on osuva.
Kirja loppuu tekijöiden toteamukseen, että itsestään ja toisistaan välittäminen on kaikki mitä meillä on ja määrittelee inhimillisyytemme.
Olen kirjoittanut aiemmin Virpi Hämeen-Anttilan elämäkerrallisesta romaanista Tapetinvärinen, jossa lapsuuden traumat vaivaavat aikuista kirjailijaa häiritsevinä hahmoina. Tämä kirja kertoo siis fiktion muodossa traumoista ja mielen dissosiaatiosta. Erityisesti on jäänyt mieleeni mykkä, murrosiän lohtusyömiseen käpertynyt hahmo Kivi, josta kirjailija totesi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru ... Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."
Lisäys 9.7.
Myös Juha Hurme, Neil Hardwick ja William Styron ovat kirjoittaneet hyvin mielensä järkkymisestä. Kirjoitin heidän kirjoistaan lyhyesti yhdessä ensimmäisistä blogikirjoituksistani. Jos haluat lukea, klikkaa tästä.
