Lastenkirjaviikko III, Barbapapat, muuttumisen ihme

Maijumyöhäinen se täällä vielä lastenkirjojen parissa. Olin muutaman päivän poissa blogimaailmasta enkä ole vielä lukenut kaikkia toisten postauksia lastenkirjoista. Äsken vilkaisin nopeasti bleuen päivityksen ja näyttää ihan siltä, että kukaan ei olisi kirjoittanut barbapapoista. Pakkohan se on minun nyt esitellä nämä suloiset touhutyypit!

Barbapapat -kirja tuli meille 80-luvun alussa lahjoituksena tuttavaperheestä, jossa oli kasvettu irti lastenkirjoista. Pojat ihastuivat kirjaan oitis.

Ranskalainen Annette Tison opiskeli arkkitehtuuria Pariisissa. USA:sta kotoisin oleva Talus Taylor opetti samassa kaupungissa biologiaa ja matematiikkaa. Heistä tuli pari, ja yhdessä he kehittelivät värikkäät satuhahmot, Barbapapa-perheen. Ensimmäinen kirja ilmestyi 1970 ja sen jälkeen niitä onkin ilmestynyt valtavasti: perinteisiä kuvakirjoja, sarjakuvia, puuhakirjoja, tarrakirjoja, opetuskirjoja, kolmiulotteisia kirjoja, palapelikirja, vauvakirja. Kirjoja on käännetty yli 30 kielelle. Tuoteperheeseen kuuluu myös mm. animaatioita ja pehmoleluja. Yhteen aikaan Viking Line myi näitä pehmoja erikokoisina. Minä ostin eräällä Tukholman reissulla kaksi kaverusta, Barbapinkon ja Barbapojun, jotka poseeraavat kuvassa. 

Barbaperheeseen kuuluu vaaleanpunainen Barbapapa ja musta Barbamama sekä seitsemän barbapientä, joilla kaikilla on jokin oma osaamisalueensa. Poikien Barbapaavon, Barbapinkon, Barbapojun ja Barbapörrön harrastuksia ovat urheilu, tiede, luonto ja kuvataide. Tytöt Barbalala, Barbapupu ja Barbatipu ovat kiinnostuneita musiikista, muodista&kauneudesta ja lukemisesta - hyvä Barbatipu! 

Barbapapa-nimi viittaa hattaraan "barbe à papa". Hattaramaisia tyyppejä barbapapat ovatkin, pehmeitä ja muovautuvia, jopa niin muovautuvia, että ne voivat muuttua tarpeen tullen vaikka myllynrattaaksi, uruiksi tai painokoneeksi. Luulen, että barbapapojen suosio on tässä muuttumisessa. Lapsista on kiehtovaa kuvitella, että on joku muu. Sitähän leikki on!

Barbapapat työn touhussa, (1981), ranskankielinen alkuteos Barbapapa artisan (1979) sisältää 12 tarinaa: Barbapapa myllärinä, Barbatipun kirjapaino, Barbapörrö savenvalajana, Barbapupu pitsinnyplääjänä, Barbapojun kasvihuone, Barbapaavo seppänä, Barbapapa helmenkalastajana, Barbamama puuseppänä, Barbapinko kelloseppänä, Barbalalan lasinpuhaltamo, Barbapoju paimenena ja Barbalalan soittimet. Lähes 130 sivua, vinyylilevyn kokoinen kirja. Koko kirja on tullut luetuksi lapsille ja lastenlapsille monta kertaa kannesta kanteen.  Tarinat ovat täynnä pieniä teknisiä yksityiskohtia. Olen itsekin oppinut yhtä sun toista! 

Eräässä tarinassa on yllättävän feministinen ote. Perheen miespuoliset vain huvittelevat sillä välin kun mama ja barbatytöt korjaavat pesukatosta. Mutta lopuksi poikaparat joutuvatkin pyykinpesuun, koska tyttöjen aika meni rakennustöissä. Kuva kertoo hauskasti, mistä on kyse. Pojanpallukat eivät mahda mitään tilanteelle. Katsokaa tyttöjen ilmettä! Siinä pikku mademoisellet niin viehkeinä ja niin voitonriemuisina.

Lastenkirjaviikko II, Pieni lapsi elää ironian ulkopuolella

Kun ihmisen lapsi syntyy, hän puskee vaivalloisesti lihan läpi kohdun yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen. Ensi kuukautensa hän elää ironian ulkopuolella. Minkäänlainen iva ei häneen yllä. Mitä pieni Josefiina tekee? Syö, nukkuu, nauraa, päristelee, kääntyy vatsalleen ja takaisin selälleen, kiertää leikkimatolla kokonaisen ympyrän kuin viisisakarainen tähti.  Ei häpeä mitään, ei vielä osaa pelätä mitään paitsi äkkiarvaamatta avattavaa kohisevaa hanaa ja naapurin koiran haukkua. Ja ennen muuta: hän ei osaa teeskennellä tai esittää mitään muuta kuin on.

       Jos aikuinen eläisi kuin vauva, hän ei koskaan pilkkaisi toista, ei pyrkisi toisen kustannuksella maailman katolle, ei uhmaisi, ei vihaisi ei epäröisi tutustua maailmaan pelkoa vailla.

Tämä on Riikka Pulkkisen romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, alkukappale luvusta Alussa oli rytmi ja ääni. Blogien Lastenkirjaviikon kunniaksi!

 

Lastenkirjaviikko I, Kirja lapsuudestani

Lastengenreä ihailtavasti eteenpäin vievä bleue/Sininen keskitie haastoi meitä bloggaajia kirjoittamaan tällä viikolla lastenkirjoista. Minua houkutti tarjotuista otsikoista oman lapsuudenkirjan muisteleminen ja omien lasten - minulla myös lastenlasten - suosikkiklassikko. Luulen, että tuosta jälkimmäisestä aiheesta kirjoittaminen jää ensi viikkoon, koska olen lähdössä lapsenlapsia tapaamaan ja  keskityn ehkä enemmän lukemaan heille kuin kirjoittamaan.

Minun Tirlittan-kirjani on kuluneen näköinen ja vähän nykyistä kirjaa pienempi. Ostin uuden version nostalgisena, ja sen jälkeen löysinkin oman vanhan kirjani kotitaloni tyhjennyksen yhteydessä. Minun Tirlittanini on 3. painos vuodelta 1957. Kirja julkaistiin 1953, ja  tämä uusi on jo 16. painos vuodelta 2004. Tuo kirjan koon muutos on aika kuvaava. Kaikkihan oli ennen pienempää, lautaskoot, karkkipussit, ihmiset.

 

Tällaisia viehättäviä yksityiskohtia ei ole uudemmissa painoksissa.

Tirlittan oli oppikoulun äidinkielen lukemistoa. Se piti ostaa itse, kuten kaikki muukin oppikoulussa. Suomessa oli 70-luvulle asti rinnakkaiskoulujärjestelmä, jollainen monessa maassa on edelleen. Nyt peruskouluaikana tämä järjestelmä tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta. Lapset jakautuivat neljän vuoden yhteisen koulutaipaleen jälkeen akateemisiin ja työväkeen. Oppikouluun oli pääsykokeet, mutta niinhän siinä kävi, että joitakin vähemmän lahjakkaita yritettiin saada sinne väkisin ja sitten oli paljon lahjakkaita lapsia, joita ei viety pääsykokeisiin, koska kotona lapsista ei haluttu "herroja" tai ei ollut yksinkertaisesti varaa lukukausimaksuun, matkalippuihin, kirjoihin ja koululounaaseen. Kansakoulu oli ilmainen. Tämä teiden erkautuminen sai aikaan railoja lasten ystävyyssuhteissa ja jopa sisarussuhteissa. Minä pääsin kouluun, koska äitini arvosti koulutusta. Tämä taustaksi sille, millaisessa koulussa 11-vuotias pikku Marjatta luki Tirlittania. 

Tirlittan kertoo pikkutytöstä, jonka kotitalo räjähtää ukkosen sytyttämässä tulipalossa ja räjähdys heittää perheenjäsenet eri ilmansuuntiin. Tirlittan pelastautuu kanavasta ja lähtee seikkailemaan. Hän tapaa muutaman päivän aikana joukon mielenkiintoisia ihmisiä. Urhea kodin ja onnen etsijä päätyy lopulta sirkukseen, jossa suorittaa "taivaallisen isän lemmikkinä" ennennäkemättömiä temppuja, kunnes keskittyminen herpaantuu kesken loppuhuipennuksen, nuorallakävelyn.

Tirlittan-Kultalintu vilkaisi alas ja oli onnellinen, kun siellä syvällä alhaalla itkettiin ilosta. Mutta ... Mutta sitten tapahtui onnettomuus - Tirlittan näki alhaalla ensimmäisellä rivillä miehen, joka puristi molemmin käsin kasvojaan ja tuijotti Tirlittaniin sanomattoman murheellisin, onnettomin, itkuttomin silmin. Tirlittan vavahti kauttaaltaan, levitti kätensä ja parahti:
- Isä! I s ä!

Seuraavaksi Tirlittan herääkin sairaalassa kokovartalokipsissä. Eräänä toipumispäivistään hän saa mieluisan vieraan. 

- Onko jo syksy? kysyi Tirlittan mietteliäänä ja katseli ikkunasta koivun latvusta, jossa oli kolme keltaista lehteä.
   Samassa nainen, maailman kaunein ja lempein, kumartui hänen ylitseen ja suuteli Tirlittania. Ja Tirlittan tunsi, miten jokin määrätön ja ääretön hellyyden laine huuhtoutui yli koko hänen pienen olentonsa.
- Äiti. Ä i t i. Ä I T I! 

Tarina päättyy onnellisesti perheen yhdistymiseen. Tirlittanin tapaama hyväntekijärouva on jopa rakennuttanut heille uuden kodin räjähtäneen tilalle. Vain isän kohtalo jää epäselväksi. Tirlittanilla on koko seikkailunsa ajan kodin tuhkista löytämänsä isän okariino tallella. Sitä hän soittelee.

Tirlittan pääsi kotihin,
Tirlittan riemuitsi,
Tirlittan äidin, siskot sai,
Tirlittan rakasti.

Tirlittan - okariinollaan
Tirlittan visersi,
Tirlittan kutsui - ketähän?

- Tirlittan, rakkaani.

Nyt aikuisena näen heti, että Tirlittanin tarinassa on kyse avioerosta. Silloin lapsena luin sanatarkasti ja ajattelin, että onpahan paha ukkonen. Mitä kun isoäitinikin heittäytyi maahan polvirukoukseen aina kun salamat leiskuivat. Myöskään opettaja ei maininnut sanallakaan mistään muista merkityksistä. 

Kävin Wikipediassa etsimässä tietoa Tirlittanin kirjoittajasta Oiva Paloheimosta (1910 -1973). Hänen isänsä oli liikemies ja äiti 16-vuotias teinityttö. Lapsi vietiin heti synnytyksen jälkeen pois äidiltään, ja häntä kasvattivat pääasiassa isän siskot isän ollessa pitkillä työmatkoilla. Kun Oiva oli 8-vuotias, hänen isänsä kuoli pahaan influenssapandemiaan, espanjantautiin, ja isän nuorin veli otti Oiva-pojan perheeseensä kasvattilapseksi, mitä termiä silloin käytettiin. No, eipä tarvitse kysellä, miksi Paloheimo käsittelee lapsen orpoutta kirjassaan. Hän on myös kirjoittanut omaelämäkerran Levoton lapsuus (1942) ja paljon, paljon muuta. Tältä tuotteliaalta kirjailijalta on jäänyt elämään parhaiten juuri Tirlittan ja laulusovituksina kaksi hienoa runoa Ontuva Eriksson ja Lähtevien laivojen satama.

Tirlittanin kieli on osittain vanhentunutta ja vanhahtavaa. Puhutaan luuvalosta ja neekereistä - miten minusta tuntuu, että olen aina tiennyt, ettei niin pidä sanoa! Myös kirjan uskonnollisuus liittyy aikaan. Nykyään tiedostetaan monikulttuurisuus eikä taivaan isästä puhuta niin itsestäänselvänä asiana. Sanajärjestys on välillä käänteinen."Silloin osui hänen käteensä isän okariino." Kieli on välillä myös ihanan kekseliästä:"Tirlittan lähti etsimään sirkusta pikkuneitiys mielentilanaan."

Minä rakastin pikkutyttönä Tirlittania. Rakastin hänen pärjääjäluonnettaan ja hänen ulkonäköään. Hän oli minusta jäykkähiuksisesta polkkatukkaisesta maalaistytöstä maailman kaunein tyttö taipuisine, pitkine kultahiuksineen. Minua houkutti hurjasti värittää kirjan kuvat. Niinpä sitten yhtenä päivänä otin puuvärikynäni ja ryhdyin toimeen, kieli keskellä suuta. Eikö vain olekin minun värittämäni kuvitus kauniimpi kuin alkuperäinen? Mitä jos värittäisin tämän uuden kirjankin kuvat! Anteeksi kuvittaja Rolf Sandqvist, mutta kyllä kultatukalla pitää olla kultaiset kiharat. Ja miksi tuo pyjama on kannessa punainen? Minusta sen on oltava taivaansininen!

Taidetta kotinurkilla

Imatralainen kuvataiteilija, taidemaalari Teemu Korpela vei Deposition-näyttelynsä Valkealan kirkkoon. Deposition tarkoittaa Kristuksen ristiltäottamista. Kuinka ollakaan myös kirkon alttaritaulussa on sama aihe. Paikallislehdessä kerrottiin, että aiheiden yhtäläisyydestä huolimatta Korpelan tauluja ei voitu arvostelun vuoksi ripustaa kirkon sisälle vaan sivuhuoneeseen. No, nyt sattui niin, että sivuhuoneessa oli paljon parempi valaistus, joten tämä paikan valinta oli vain hyväksi. Olipa joku verkkokirjoittaja jo valittanut, että sivuhuoneessa tai ei, niin hän ei voi nyt näiden taulujen takia tuoda lapsiaan Herran huoneeseen.

Näyttely koostuu öljy- ja sekatekniikkamaalauksista. Taiteilija kertoo näyttelyn esittelymonisteessa tauluistaan ja mitä hän haluaa niillä sanoa.

Olen kohdellut uusissa teoksissani maalausta esineenä ja olevaisena, pyrkimyksenä luoda assosiaatiota materiaaliin ja ikoneihin liittyvään lumeeseen. Minulle mielenkiintoista on se, kuinka ihmisen keholle ja monille muille esineille ja materiaaleille antama arvo perustuu pelkästään mielikuviin, ja kuinka helposti ihmisen tai esineen todellinen luonne materiaalisessa mielessä paljastuu. Pienetkin onnettomuudet osoittavat nopeasti sen, että ulkoisesta vaikuttavuudestaan huolimatta ihminen on lihaa ja verta, maalaukset kangasta ja väriainetta. Näkökulman ei ole kuitenkaan tarkoitus ruokkia kyynisyyttä, vaan suojelunhalua: fysiologiset muutokset aivoissa vaikuttavat myös ihmisen henkeen, kaikki arvokkaimmat asiat sijaitsevat vioittumiselle alttiin kuoremme sisällä. 
 
Minusta ja näyttelyseuralaisestani - mieheni kukas muu - nämä maalaukset olivat uskomattoman upeita.

Alttaritaulun tarina on mielenkiintoinen. Sitä on vastustettu ja paheksuttu kuten Korpelan töitä. Taulun on maalannut loviisalainen Anders Gustav Thitz (1767-1828). Taulu tuotiin kirkkoon 1820, mutta poistettiin 1898. Syy selviää piispantarkastuspöytäkirjasta muutama vuosi aiemmin:"Suotavaa olisi jos voitaisiin hankkia uusi alttaritaulu nykyisen ruman ja kauneusaistiltaan kehittyneimmissä vain pahennusta herättävän sijaan." Niin taulu sitten piilotettiin pois kehittyneiden mieltä pahoittamasta viereiseen kellotapuliin ja sen tilalle hankittiin ajan romanttista taidemakua vastaava taulu Jeesuksen ilmestymisestä Maria Magdalenalle. Tämä on ollut ristiinnaulitsemisen ja ehtoollisen ohella hyvin yleinen alttaritaulujen aihe. Kellotapuliin siirtäminen kuitenkin pelasti Thitzin hienon naivistisen työn, koska kirkko paloi 1920. 
Nykyisen kirkon arkkitehdit nostivat Thitzin maalauksen uudelleen arvoonsa ja mainitsevat sen kirkon parhaimpiin kuuluvaksi koristeeksi Arkkitehti-lehden artikkelissa 1927. Myöhemminkin on ehdotettu muutamaan otteeseen taulun vaihtamista, mutta onneksi taidemaku on nykyään monipuolinen ja ehdotukset ovat jääneet ehdotuksiksi. 

Minua Thitzin alttaritaulussa viehättää sen arkisuus. Tikapuut ovat kuin mitä tahansa rakennustikapuita ja ihmiset tavallisia suomalaisia ihmisiä. Alanurkissa näkyy tarkasti katsoen himmeitä taloja. Saimme kuulla näyttelyn valvojalta, että ne ovat todennäköisesti taiteilijan kotikaupungin maisemia.

 
Taidetta vieläkin lähempää edustaa mieheni valokuvateos, jonka paikallinen terveyskeskus tilasi aulaansa remonttinsa yhteydessä. Kuva on lähes seinän kokoinen vesimaisema Anjalan Ahvionkoskilta. Kuvassa mieheni signeeraa työtään. Minä, muusa, lähdin mukaan kuvaamaan tärkeää hetkeä. Oranssi sohva ei saisi mielestäni olla tuossa edessä, mutta en siirtänyt sitä pois, koska siinä se on normaalistikin ja ihmiset istuvat, ikävä kyllä, selin taideteokseen.

Ihmeellistä. mitä kaikkea valokuvista nykyään voidaan tehdä! Tämä työ on suurelle levylle kiinnitetty kuvatapetti. Vesi on rauhoittava elementti. Metsälammet, merenrannat ja ulapat, vuolas koski ja pieni puro, kaikki ne sopisivat laitosten seinille. Luontoaiheiset valokuvatapetit potilashuoneissa voisivat parantaa paremmin kuin korkealle sijoitettu mölytoosa, televisio, joka suoltaa mainoksia ja saippuaoopperoita pitkin päivää. 

Pamela Druckerman, Kuinka kasvattaa bébé (2012)

Ranskaan brittimiehensä kanssa muuttanut amerikanjuutalainen lehtinainen Pamela saa lapsen ja alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten ranskalaiset onnistuvat kasvattamaan lapsistaan paljon paremmin käyttäytyviä kuin hänen Piponsa. Ranskalaislapset eivät vaadi vanhemmiltaan jatkuvaa huomiota, he nukkuvat yönsä parin kuukauden vanhasta ja istuvat ruokapöydässä neljän ruokalajin läpi kaikkea maistellen. Pamela kysyy, miksei ranskalainen kasvatus ole käsite kuten ranskalainen muoti tai ranskalainen juusto. Hän alkaa kulkea silmät ja korvat auki, muistikirja hoitolaukussa. Vähän aikaa tarkkailtuaan hän tulee siihen johtopäätökseen, että ranskalaisilla ei ole niinkään kopioitavia kasvatuskikkoja vaan aivan erilainen käsitys siitä, mitä lapsi on.

Raskaana oleminen Amerikan malliin tarkoittaa kokopäivätyötä: oppaiden ja raskauslehtien lukemista, tsättäilemistä toisten huolestuneiden odottajien kanssa ja antautumista herkutteluun. Ranskalaiset eivät tee raskaudesta numeroa. He saattavat kysyä ohimennen "odotteletko lasta?". He syövät kuten muutkin eivätkä väitä, että sikiö haluaa juustomakaronia ja jäätelökakkua. Ranskalaisäideillä ei ole edes termiä luonnonmukaiselle synnytykselle. He eivät ymmärrä, että joku haluaa kärsiä synnyttäessään ja tehdä synnyttämisestä jonkin suoriutumisen tai ihmeellisen elämyksen. Pian synnyttämisen jälkeen he tapaavat gynekologin, joka tarkistaa, että kaikki on kunnossa niin, että Monsieur voi olla edelleen tyytyväinen. 

Kun vauva tuodaan synnytyslaitokselta kotiin, vanhemmat esittelevät kodin hänelle, uudelle perheenjäsenelle. He selittävät lapselle, mitä tekevät - vien sinut kohta kylpyyn, sitten nukumme koko yön - se ei ole vain rauhoittavaa lepertelyä vaan myös tiedonvälitystä. Ranskalaiset uskovat vauvojen ymmärtävän puhetta jo hyvin varhain ja pystyvän toimimaan sen mukaan järkevästi. Kun vauva herää yöllä, hänen luokseen ei mennä heti, koska niinhän me aikuisetkin heräämme unirytmimme eri vaiheissa ja osaamme vaipua uneen uudelleen. Jos vauvan luo pompataan ensimmäisestä inahduksesta, hän alkaa luulla, että hänen kuuluu herätä valveille vanhempiensa takia. 

Ranskassa kohtaan usein näyn, jota voi pitää pienenä ihmeenä: aikuisia pienten lasten seurassa kotioloissa juomassa kokonaisia kahvikupillisia ja keskustelemassa keskeytyksettä keskenään. Odottaminen kuuluu jopa vanhemmuuden kieleen. Sen sijaan, että ranskalaisvanhemmat sanoisivat levottomille lapsille "hiljaa" tai "lopeta", he yleensä vain sanovat terävästi attend, "odota".

Kun ranskalaiset opettavat lapsensa odottamaan ja leikkimään itsekseen he eivät tee sitä vain oman mukavuutensa vuoksi vaan sivistääkseen lastaan. 

"Nauttiminen" on täällä tärkeä sana. Ranskalaisvanhemmat eivät odota, että lapset olisivat äänettömiä, ilottomia ja tottelevaisia. Vanhemmat eivät vain ymmärrä, miten lapset voisivat nauttia olostaan, jos he eivät pysty hillitsemään itseään. 

Amerikkalaislapset syövät lastenruokaa ja napostelevat välipaloja, ranskalaislapset syövät samaa ruokaa aikuisten kanssa selkeinä ateria-aikoina.

Amerikkalaiset vanhemmat ajavat lapsiaan kilpailuun ja suorittamiseen, ranskalaislasten harrastukset tähtäävät sosiaalisuuteen ja asioihin tutustumiseen.

Amerikkalaiset kehuvat lapsiaan ylenpalttisesti, ranskalaiset vain aiheesta.

Ranskalaisäidit eivät imetä pitkään, koska he menevät töihin pari kuukautta synnyttämisen jälkeen. He myös katsovat, että imettäminen sotkee perhe-elämää ja rakkauselämää miehen kanssa. Amerikkalaisäidit saattavat linnoittautua imettämisen ja mammavaatteiden taakse pitkäksi aikaa kadottaen raskautta edeltävän identiteettinsä. 

Ranskassa arvostetaan yleistä päiväkotijärjestelmää. Crèche (tarha) on niin arvostettu, että kotona olevat äiditkin vievät lapsensa sinne koulutettujen hoitajien kasvatettavaksi muutamaksi tunniksi päivässä. Amerikkalaisilla vähäinen, yleinen päivähoito tarkoittaa köyhäinapua. Työssä käyvät äidit hankkivat kotiin ulkomaalaisen lapsenvahdin.

Äidit ja isät eivät ole Ranskassa niin paljon fyysisesti lastensa kanssa kuin USA:ssa. Jo nelivuotias voidaan lähettää viikon leirille yhteismajoitukseen. Leikkipuistossa aikuiset eivät mene liukumäkeen antamaan vauhtia ja kannustamaan, he seurustelevat keskenään leikkipuiston laidalla. Lapsilla uskotaan olevan aivan omaa elämää ja omia salaisuuksia, teini-ikäisillä myös omaa seksielämää. 

Asioita, joiden laiminlyönnissä ranskalaisvanhemmilla on nollatoleransi on tervehtiminen, kiittäminen ja kauniisti pyytäminen. Kuinka ollakaan juuri tätä kirjaa lukiessani huomasin maaliskuun me-lehdessä Riikka Ala-Harjan kolumnin Bonjour Madame. Siinä hän kertoo, miten alkuaikoina Ranskassa asuessaan luuli teinien pottuilevan hänelle keski-ikäiselle, kun nämä tervehtivät kohteliaasti ”Bonjour Madame”.

Druckerman kirjoittaa hauskasti, kärjistäen ja yksinkertaistaen. Kirja on sekä journalistinen että omaelämäkerrallinen. Hän ihailee selvästi ranskalaista kasvatusta, mutta tasapainoilee kahden kulttuurin välissä. Hän haastattelee useita henkilöitä ja kertoo ranskalaisista kasvatusguruista Rousseausta alkaen. Kirjan lopussa hän saa myös kaksospojat Joelin ja Leon ja joutuu todellakin koettelemaan teorioitaan. Poikien kasvatuksessa Pipokin auttaa äitiään seimessä ja esikoulussa saamiensa topakoiden mallien mukaan. Kun pojat eivät tottele, Pipon ohje äidilleen kuuluu:”Sanot vaan yksi kaksi kolme.”

Mitä itse ajattelen tämän kirjan opeista? Kasvatusmalleissa Atlantin molemmin puolin on hyvät ja huonot puolensa. On hyvin kulttuuri- ja trendisidonnaista, miten me kasvatamme lapsemme. On tietenkin hyvä tiedostaa, mitä omien käyttäytymismallien takana on. 

Itse olen kasvattanut lapseni vain elämällä heidän kanssaan ja tekemällä päätöksiä tilannekohtaisesti, sen hetkisen parhaan kykyni mukaan. Se, mikä on uupunut johdonmukaisuudessa, on toivottavasti korvautunut rakkaudessa. Minun kasvatusfilosofiani voisi olla nimeltään ”vaistonvaraista tempoilua”. 

Tietenkin kasvattajalla aina vaikuttaa oma lapsuus ja kaikki koettu, noin minäkin teen ja noin en ainakaan tee. En lukenut yhtään kasvatusopasta ennen kuin Anna Wahlgrenin Lapsikirjan lasten ollessa jo isoja. Mitenkähän minä oikein onnistuin kasvattamaan kolme Maailman Parasta Poikaa!

En pidä amerikkalaisesta kilpailemisesta. Tästä on hyvä kuvaus Amy Chuan   Tiikeriäidissä. Tälle äidille tosin amerikkalainenkin lasten sparraaminen oli liian lepsua. Hän toi omien tytärtensä kasvatukseen lisämausteeksi aasialaisen ankaruuden. 

Se, mitä mielellään ottaisin mukaan suomalaisten käyttäytymiseen lapsista vanhuksiin on tervehtiminen. Tervehtiminen silmiin katsoen on alkua sille, että ottaa toiset huomioon. On ehkä vaikeampaa vähätellä, sivuuttaa ja heittää läppää toisesta, jos on huomioinut hänet. On hassua, että meillä pidetään jotenkin junttina, jos puhuu tuntemattomille. Porukka saattaa kerääntyä joka aamu samalle bussipysäkille edes nyökkäämättä toisilleen. Suomalaistunut saksalainen Roman Schatz on sanonut tästä piirteestä leppoisan ironisesti, että suomalaiset ovat niin kohteliaita, että eivät häiritse toisen rauhaa turhilla huomenilla ja anteeksipyynnöillä.

  bébé  1979

 

  bébé 2010