Mooses Mentulan kirjoista (luvan kanssa)

Tietenkin olen halunnut kirjoittaa Mooses Mentulan kirjoista aina uuden kirjan ilmestyttyä, mutta kirjoittaja ja kustannustoimittaja ilmoittivat heti aluksi, että parempi, kun arvostelut tulevat muualta kuin omalta äidiltä, objektiivisemmin. Peräydyin kuuliaisesti ja jättäydyin jääviksi edes kyselemättä enää. 
Olen seurannut kiinnostuneena kirjojen valmistumista, huolestuneenakin silloin kun Seppo/Mooses on kirjoittanut silmänaluset mustina öisin.
Olen myös saanut olla esilukijana, yhtenä monista, mikä on minulle hyvin mieluisaa hommaa. 
Nyt sain päähäni kysyä Moosekselta, joko saisin esitellä hänen kirjojaan täällä blogissani. Sain luvan sillä lisäyksellä, että kirjoitan nimenomaan läheisyysnäkökulmasta, en arvostelijana.

OK!

Seppo, kuten kaksi muutakin poikaamme pitivät kirjoista lapsena - ja kyllä heille luettiinkin kaiken aikaa. Luettiin iltasadut ja aamusadut ja lomilla pitkin päivää. Sepon nuoremmista veljistä toisella on käännösfirma ja toinen on toimittaja, sanatyöläisiä kaikki siis.
Sepon päivätyö on nykyään rehtorina. Hän on tehnyt töitä myös lehti- ja radiotoimittajana, vetänyt kirjoittajakursseja, kirjoittanut kuunnelmasarjan ja juttuja ja kolumneja lehtiin, mm Apu Junioriin ja Opettaja-lehteen.   

Sepon ensimmäinen julkaistu kaunokirjallinen teksti oli novelli Taimen kirjailija Juhani Syrjän toimittamassa erätarinakokoelmassa Pöytään isketty puukko (2010). Seppo omaksui tällöin kirjailijanimen Mooses Mentula.
Mooses-nimi tulee lapsuudesta. Asuimme sinisten vaarojen maisemissa Kainuussa, jossa Veikko Huovinen oli suuri nimi. Hänen Havukka-ahon ajattelijallaan Konsta Pylkkäsellä on kaverina Mooses Pessi, ja meistä nimi Mooses sopi meidän pienelle pallopäiselle pojallemme. Nimi löytyy hellittelynimien joukosta vauvakirjastakin. 
Mooseksen Taimen ei ole perinteinen erätarina, mutta Syrjä näki sen ansiot novellina ja rohkaisi Moosesta kirjoittamaan lisää. 
 

 

Vuonna 2010 Moosekselta julkaistiin 16 novellin kokoelma Musta timantti, joka pääsi Helsingin Sanomien 10 parhaan esikoisen joukkoon. 
Tällä hetkellä Kajaanin Harrastajateatteri esittää näytelmää, jonka pohjana on kolme tämän kirjan novellia. Hiekkaa-novellia on käytetty opetusmateriaalina lukiolaisille, ehkä muitakin. 
Minä pidän tässä kokoelmassa erityisesti novelleista Hiekkaa, Musta timantti, Iso mies ja Bodishow sen sympatian vuoksi, jolla Mooses niissä tarkastelee kuvaamiaaan ihmisiä.  

 

Kolmen vuoden kuluttua novellikirjasta ilmestyi romaani Isän kanssa kahden, joka on käännetty myös saksaksi ja on saksalaiselta nimeltään Nordlicht - Südlicht. Kirjan tapahtumapaikka on Lappi. Lasta vedetään kahteen suuntaan; etelästä muuttanut äiti haluaisi palata Etelä-Suomeen mutta isä on poromies eikä voi kuvitella elävänsä muualla kuin synnyinpaikassaan. 

Kirjan keskeltä:
Lenneä olisi pelottanut, mutta tällä kertaa huoneessa oli Poropoika. Se raotti ovea, hiippaili alakertaan vievien portaiden yläpäähän ja näki, että isä istui sohvalla ja äiti käveli ympyrää keskellä olohuoneen lattiaa ja lauloi, että muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Lenne näki, kuinka Poropoika oikaisi selkäänsä ja pullisti rintakehäänsä. Se loikkasi yhdellä pitkällä loikalla keskelle olohuonetta. Se käänsi päänsä uhkaavaan kenoon, sieraimista nousi höyryä. Se katsoi ensin isää ja sitten äitiä. Katse pysäytti molemmat. (- - -)
   Poropoika kääntyi ja tolvasi ryminällä portaat ylös. Se nosti päänsä ylös, ravisti sarviaan ja roukui. Sitten se vain häipyi sinne jonnekin, mistä oli tullut.

Mooseksen toinen romaani Jääkausi ilmestyi taas kolmen vuoden kuluttua edellisestä kirjasta vuonna 2016. Tasainen tahti, aika tiheäkin, kun ottaa huomioon vaativan päivätyön ja perhe-elämän vaatimukset. Jääkauden teema on kouluelämän henkinen väkivalta, joka saa vakavia muotoja. 

Kirjan loppu, hyytävä ja samalla armollinen:
    Helmi hörppäsi kuohuviiniä väärään kurkkuun. 
    Mies otti olkalaukustaan paperikuvan ja asetti sen Helmin eteen pöydälle. Kuvassa karhu ja susi olivat haaskalla. 

Romaani Toiset meistä (2020) on monitasoinen psykoositarina, jossa on vakavan ohella paljon komiikkaa. Syrjäytynyt ja ahdistunut Tino katoaa omaan maailmaansa, vai kirjailijako sekoaa? Miten itsenäisiä me olemme? Olemmeko kaikki osa jonkun kertomaa tarinaa? Entä kummallako tavalla meidän kilpemme toimivat, suojaavat vai eristävät?
Suomalainen kirjan nimi kertoo, että meissä on monenlaisia ja kaikki eivät ole yhtä vahvoja. Saksannoksen otsikkoon on valittu kilpiteema. Kirjan nimi on Der Schildkrötenpanzer. Siinäkin on kaunis kansi, kuten kaikissa Mooseksen kirjoissa. Neljän ensimmäisen kirjan päällyksen on suunnitellut Mika Tuominen ja viidennen, Toiviokosken, Martti Ruokonen. 

Toiset meistä -kirjan alku:

Pölynhiukkaset leijailivat sälekaihtimien raidoittamassa auringossa. Kalkkiutunut kahvinkeitin pörpötti, ja jääkaappi huokaili kyllästyneenä. Joskus oranssiksi maalattujen, nyt haalistuneiden kuivauskaapin ovien edessä seisoi pyöreä pöytä, jonka ääressä puri ruisleipää Simpsons-hahmoilla koristeltuihin boksereihin verhoutunut sojottavatukkainen mies. 

Tänä vuonna Moosekselta ilmestyi romaani Toiviokoski, jonka tapahtumat sijoittuvat sodan jälkeiseen jälleenrakentamisen aikaan. Sodan haavat vainoavat sen kokeneita niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, mutta toivo paremmasta kannattelee. 

Tätä romaania varten Mooses sai vuoden pituisen apurahan, jonka turvin saattoi tehdä kunnolla taustatyötä, tutustua arkistoihin ja tehdaspaikkakuntien elämään. Aiemmin hän on saanut pari lyhyttä apurahaa ja muutoin kirjoittanut vapaa-ajallaan. 
Kirjalle on suunnitteilla jatkoa.

Kirjan keskeltä:

    Vielä hetki sitten ilmapiiri oli leppeä ja raukea kuin sateen jälkeinen paiste, mutta nyt siinä oli jotain kulmikasta. Vilho ei tiennyt, miten olisi jatkanut, mutta kakisti lopulta:
    - Työtä saa lehdessäkin tehä. Ei tule raha ilmaiseksi missään.
    Kaikki vetivät samaan aikaan joko tupakkkihenkoset, kalistivat pulloa tai yskäisivät.
    - Paita pysyy kuitenkin kuivana, viilaaja sanoi. 

Mooses on ollut mukana myös ainakin kahdessa novelliantologiassa.
Matkanovelleja on Nuoren Voiman Liiton, WSOY:n ja VR:n yhteinen hanke. Sillä juhlistettiin novellin vuotta 2013. 
Toinen tuntematon julkaistiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2017. Siinä haluttiin kertoa, mitä kotirintamalla tapahtui miesten sotiessa, mitä Lyyti Rokka (Antti Heikkisen novelli) ja vääpeli Korsumäen vaimo (Mooseksen novelli) ajattelivat miehistään ja miten kaatuneiden sotilaiden kotona toivuttiin. Molemmissa kokoelmissa on 22 kirjailijaa.
Näistä olen kirjoittanut jotakin täällä ja täällä. 

Lopuksi totean, että Mooses on onnenpoika, koska ei ole koskaan saanut yhtään hylkäyskirjettä. 

En arvostele, mutta näin täysin subjektiivisesti voin sanoa, että Äiti tykkää ja Poikahan osaa kirjoittaa. 

4.11.

Ai niin, kirjamessukuvat. Nämä ovat perjantailta 27.10. Taija Tuominen haastatteli Moosesta ja Karoliina Niskasta, jolta on julkaistu romaani Muamo. Muamossa kerrotaan suomalaisista naisista sodan aikana. 
Toisessa kuvassa Mooses on signeeraamassa kirjojaan.

  

Heidi Mäkinen, Kuura ja karkaileva isomummo

 

Kiitos mielihyvän tuottamisesta, Heidi Mäkinen! Se maailma, missä Kuura, mummi, isomummo, mummin pihan vanha mies Suomi, Sini-äiti ja paras ystävä Otso elävät on lämmin ja ihmisenkokoinen. 
Kuuran ja isomummon seikkailullaan tapaamat ihmisetkin ovat kaikki hyväntahtoisia junamatkustajista poliiseihin. 

Huumori kirjassa Kuura ja karkaileva isomummo (2023) syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonasta. Mikä vastustamaton kaksikko, seitsenvuotias, jolla monien sanojen merkitykset ovat vielä hakusessa ja sananlaskuilla kommunikoiva, unohteleva isomummo. Mäkinen on aivan oikein valinnut vanhukseksi ei mummia vaan hänen äitinsä isomummon. Nykyajan isoäidithän ovat täysin elämässä kiinni farkkuineen ja kasvonaamioineen. 

   "Lähdetään kävelylle", mummi sanoo ja antaa isomummolle telineen, jossa on neljä pyörää ja kahvat, joista voi pitää kiinni. Se on rollaattori.
   "Pitääkö käydä vessassa?" mummi kysyy isomummolta, joka pudistaa päätään.
   "Ei yksi pääsky kesää tee", isomummo sanoo.
   "Sananlasku."

   "Mitä se tarkoittaa?"
   "Yhden tapauksen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä."

   "Mikä on yleistys?"
   "Mennäänpä nyt."

Kuura etsii isomummon luona vieraillessaan kaukosäädintä,
koska isomummo ei sitä kaihinsa vuoksi löydä, eikä sitä löydä
edes mummi, vaikka hänellä on vain ikänäkö. Isolla pauhaava
televisio ei kaikkia hoivakodin asukkaita häiritse.

Kuvittaja Marja Siira on sisällä Mäkisen huumorissa. Hän on piirtänyt herkällä viivalla kaiken olennaisen. 

Karkulaiset nauttimassa Näsinneulassa kolmen ruokalajin
lounastaan poliisien odotellessa kahvikupin ääressä. 

Mäkinen tietää, mikä lapsia naurattaa. Voi kuvitella naurun määrän meillä, kun luen omalle juuri seitsemän vuotta täyttäneelle pojantyttärelleni, mitä isomummo vetelee ulos käsilaukustaan junalippua etsiessään. 
Suurennuslasi ja etsiväleikit kiinnostavat lapsia, maassa on aina jotain tutkittavaa, kenties aarteita; kaikki on mahdollista. 

Kirja sopii mielestäni leikki-ikäisille ja alakoululaisille sekä itse luettavaksi että aikuisen kainalossa kuunneltavaksi. 
Tätä kirjaa on samalla tavalla kiva lukea kuin Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja, Risto Räppääjiä ja muita joissa on myös aikuisten taso. Kirjailija ikäänkuin vinkkaa silmää aikuiselle, me tiedämme nämä isot ongelmat, mutta esittäkäämme ne lapselle lempeästi. 

Kun isomummo on sairaalassa Kuura huomaa käytävällä kolmenlaisia ihmisiä: puolijuoksua kulkevia sinipukuisia ja valkopukuisia ja "niitä, joilla on päällään roikkuvat pyjamat ja aamutakit, vaikka on keskipäivä". Hän näkee myös ihmisiä lasikopeissa ja miettii heidän rooliaan.
  "Keitä nuo ovat?" Kuura kysyy.
   "Sairaanhoitajia."
    Huoneessa istuu neljä naista. Jokainen tuijottaa tietokoneen näyttöä ja näpyttää näppäimistöään kiivaasti kahdella sormella. Noin siis sairaita hoidetaan, Kuura miettii.

Perheetön vanhaherra Suomi pitää Kuuraa parhaana "sopimussukulaisena", joka hänellä on ollut ja aikoo myös  näyttää sen. Hänellä on tapana vetää hieno hopeaketjuinen taskukellonsa Kuuran kanssa pihapenkillä jutellessaan. 
   "Tämä on oikea kello, eikä se komenna, että lähde liikkeelle tai kerro montako askelta olet kävellyt, niin kuin ne rumat urheilukellot. Olen päättänyt, että saat tämän perinnöksi. Kaiken muun aion antaa linnuille. 
   "Kiitos, tosi ystävällistä."

Elämän ääripäissä tallustavat Kuura ja vanhukset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin keskivaiheilla olevat puurtajat. Kuura tajuaa aivan hyvin senkin, että isomummi pitää suolapurkkiaan piilossa hattuhyllyllä, suolaahan on käsketty välttää. Molempia, lapsia ja vanhuksia myös vahditaan, koska he eivät osaa pelätä vaaroja kotoa lähtiessään. 

Heidi Mäkinen on eläkkeellä oleva reumatologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori. Hän on  kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
Ei saa mennä ulos saunaiholla (blogikirjoitukseni siitä).
Ei saa elvyttää (blogikirjoitukseni siitä)

Mäkisen aikuisten kirjojen tyyli on tunnistettavissa myös Kuura-kirjassa. Siihen kuuluu sympatia ihmisiä kohtaan ilmaistuna lyhyesti, jopa lakonisesti. Aikuisten kirjoissa on leppoisan oloista ironiaa (kyllä, se on mahdollista), lastenkirjassa sen sijaan lempeys korostuu, kuten pitääkin.

PS
Ehkä laitan viikonlopulla tänne loppuun kuvan lukutuokiosta oman pikku "Kuurani" kanssa. Korjaus: hän on jo iso ja pätevä, meillähän on kuvia, joissa hän lukee minulle. Saapas nähdä, mitä huomioita kirjasta kuulen lapsen suusta. Kirjoitan sitten niistäkin.  
 

Lukutuokio 28.10.2023

Lukukaverini mielestä kirjan paras hahmo on - isomummo - koska hän kysyy aina "kuka te olette?"ja puhuu muutenkin kivoja asioita. 
Kuuraa hän haluaa opastaa, että pyrkisi kampaajaksi, ei poliisiksi. 

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!

Leila M. Peltonen, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä

 

Mikä sydämellinen teos, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä, kirja josta näkee että eletty on käsitelty ennen kuin siitä on kirjoitettu. Vaikeat asiat kuvataan kirjassa rehellisesti, mutta ei raadollisesti vaan tyylikkäästi, ajan tuoman hyväksynnän maustamana. 

Leila M. Peltonen on kuvannut elämäkerrallisessa romaanissaan sodanjälkeistä elämää Helsingissä perheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.  Sukellamme menneeseen maailmaan pakettinappuloineen ja kotona ommeltuine vaatteineen, radion joululahjavalvojaisineen, tapoineen ja ennakkoluuloineen. 
Hänen mukanaan koemme maailman muuttumisen samalla kun päähenkilöt Sisko ja neljä vuotta nuorempi Sakarias saavuttavat teini-iän ja siirtyvät siitä aikuisuuteen, jossa Sisko perustaa oman perheen, Sakke-Sakarainen ei.  
Lopuksi perheestä on jäljellä vain Sisko, joka tutkii äitinsä jäämistöstä löytämäänsä laatikkoa, jonka kannessa lukee MUISTOJA SAKARIAASTA. Älä heitä pois!!!

Sakke-vauva on ihme! Käyn vähän väliä sipaisemassa sen poskea ja tunnen kuinka sydämessä ailahtaa tunne, jota en osaa nimetä. Vauva on kuin nukke, mutta lämmin ja pehmoinen.

Sisko rakastuu veljeensä oitis, ja kuten tiedämme rakkauteen sisältyy aina huolehtimista. Sisko omaksuuu tehtäväkseen puolustaa ulkonäöltäään ja käyttäytymiseltään poikkeavaa veljeään ulkomaailman pahuudelta.
On traagista sekä rakastaa syvästi jotakuta, että joutua häpeämään hänen vuokseen. 
Vauvaveli alkaa herätä öisin painajaisiin ja raivokohtauksiin, joissa jäykistyy pelottavasti. Sisko herää näihin kohtauksiin ja huomaa vanhempiensa hädän, vaikka he yrittävät salata sen. Koko perhe on ymmällään. Diagnoosit viipyvät ja vasta aikuisuuden kynnyksellä löytyy diagnoosi, joka selittää niin raivokohtaukset (mustat hetket, joista Sakke ei muista jälkeenpäin mitään), epilepsian kuin autismin kirjolla oleville ihmisille tyypillisen kiinnittymisen vahvasti joihinkin asioihin kaiken muun poissulkien. Tulee lääkitys, joka rauhoittaa, mutta tulee myös ennuste tilan pysyvyydestä ja vakavuudesta. 

Kirjassa on muun kerronnan ohessa Saken kirjoittamia havaintoja luonnosta, oopperoista ja lentokoneista, jotka osoittavat, että hänellä on jo alakoululaisena huomattavaa älykkyyttä ja paneutumista. Hesperiassa viettämästään ajastakin hän on kirjoittanut seikkaperäisen raportin. Sakke muistaa kasvien latinalaiset nimet, tutkii avaruutta, syventyy musiikkiin ja lentokoneisiin. Hän on erittäin älykäs joissain asioissa, mutta avuton toisissa ja hämmentää ympäristöään poikkeavalla spontaanilla käyttäytymisellään. Hän pitää oravia ystävinään, mutta saa vihdoin myös ihmisystäviä toisista lentokonetarkkailijoista. 

Koulun alun Sakke joutuu suorittamaan erityisluokalla, ja kun häntä ei huolita oppikouluun, viisaat vanhemmat järjestävät asian niin, että hän suorittaa keskikoulun kotikouluna fiksun ja vastuullisen isonsiskon toimiessa opettajana. 

Kylässä käyminen oli yleistä Siskon ja Saken lapsuudessa ja siihen kuului tietyt säännöt pukeutumisesta, tarjoilusta, keskustelunaiheista ja käyttäytymisestä. Saken arvaamaton käytös saa aikaan sen, että perheen ystävät vähenevät, mutta ne jotka vielä käyvät ovat sitäkin tärkeämpiä. 

Sakke työntää päänsä kokonaan ovesta. Näen, että vastenmielinen ajatus synkentää hänen mielensä: tuota vierasta en tänne halua, omaan kotiin, oman Siskon viereen istumaan. Hiiteen koko tyyppi. Yhtäkkiä veli rämäyttää oven selälleen, ottaa kaksi pitkää harppausta kohti kahvipöytää, tarttuu pöytäliinan kulmasta kiinni ja nykäisee kaikin voimin. Kilisten ja paukkuen koko komea kattaus syöksyy lattialle. Yksi kahvikuppi särkyy, toisten putoamista pehmentää pitsinen pöytäliina.

Tepa-täti on kovaääninen ja suorapuheinen ja tömäyttää välillä napakasti, että "nyt mie ja äitis puhutaan Karjalan muistoloi, eikä ennää kuunnella konneista". Miten hän osaakin sanoa sen niin, ettei Sakarias suutu, nauraa hohottaa vain. Omassa huoneessa hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja levylautaselle mahtavimman lentokonesinfonian minkä tietää: Beethovenin kohtalokkaan.

Ihailen Peltosen kaunista kieltä sekä entisajan maailman esineiden ja tapojen kuvausta. Lapset viedään joskus mummulle, jonka luona saa marjamehua ja korppuja. Sakke vetää Brylcreemiä hiuksiinsa peilin edessä, Sisko käy teinihipoissa ja on kiinnittänyt seinäänsä filmitähtien kuvia. Puhelimassa käydään läheisessä puhelinkopissa. 

Ihailen kirjan kuvaamia vanhempia, jotka tekevät kaikkensa vaikean lapsensa eteen. 

He hankkivat hänelle syntymä- ja joululahjoiksi sellaisia arvokkaita esineitä, joista pojalle on pitkäaikaista iloa, kuten levysoittimen ja kaukoputken. Kun poika rauhoittuu tutkimaan kaukoputkella kuuta ja tähtiä, isä toteaakin iloisena, että he ovat tehneet maailman mahdottomimman asian, hankkineet pojalleen kuun taivaalta.
Kirjan lopussa olevat aikuisen Saken kirjeet perheenjäsenille kertovat tasapainoisesta ihmisestä, joka on hyväksynyt kohtalonsa. Hän muistaa isänsä Fortunapelin aloitussanat:" Fortuna, onnen ja sattuman peli, niin kuin itse ihmisen elämä!"

Ihailen isonsiskon kärsivällisyyttä. Hän on pienestä pitäen vastuunkantaja ja perheen ilmapuntari. Hän vetäytyy, kun huomaa vanhempiensa ahdistuksen ja hän ymmärtää veljeään syvällisellä tasolla. Sisko lienee ainoa ihminen, jolle aikuinen Sakke voi itkeä viallisuuttaan, joka on rajoittanut hänen elämäänsä monella tavalla. 
Vammaisuuden hyväksyminen ei tietenkään onnistu sisarelle, kuten ei veljelle itselleenkään, vielä lapsena ja nuorena helposti. On asioita, jotka on helpompi hyväksyä vasta aikuisena, jolloin häpeä ei enää sekoita tunteita, rentous lisääntyy ja ymmärtää, mitä voi muuttaa ja mitä ei.  

Itselläni on skitsofreniaa sairastava sisko joka asuu mielenterveysihmisten ryhmäkodissa. Ymmärrän hyvin Siskon tunteita eri ikäisenä.

Suosittelen tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena kaikille lukeville ihmisille,  vertaistukena ihmisille, joilla on vastaava tilanne ja silmiäavaavana teoksena heille, jotka suhtautuvat erilaisiin ihmisiin tyhmän väheksyen, kuten eräs nuori mies, joka istahtaa Seurasaaressa Siskon viereen penkille Sakariaan seisoessa lähettyvillä turistien ihmeteltävänä ihmispuuna, oravaystävät Susa, VanBee, Sirius, Mantovani, Nykki, Nöpö ja pikkuiset Kukka ja Helmi kipittämässä lähes kaksimetrisen "ystävällisen metsänpeikon" sivuille ojennettuja käsivarsia pitkin. 
 
Hälisevä turistiesirippu siirtyy pois Sakariaan edestä ja penkillä istuville avautuu näkymä tien toiselle puolen: siellä seisoo outo ihmispuu ja sen oksilla hyppelevät oravat! Penkillä istuva hurmuri arvioi näkymää edessään: lämmin samettikatse muuttuu viileän ylimieliseksi ja huulille nousee pilkallinen virnistys. Mies hakee hyväksyntää arviolleen minun katseestani. Hän osoittaa vaivihkaa Sakariasta ja osoitteleva sormi pyörähtää pari kertaa hitaasti ohimolla. Tuo ele ja huulten liikkeet ovat selvät: - Katso tota tyyppiä, mikä Dille.

Parhaat kiitokset Leila Peltonen on varmaan saanut omalta veljeltään:

- Mun kiva opettaja, mai nais tiitsööööö! Sakke saattaa huudahtaa yhtäkkiä kesken oppitunnin ja halata. 

Minäkin kiitän sekä kirjasta että sen painavasta sisällöstä. Kiitos!

Algo hermoso y guapo

Fuengirola, 07.10.2023

Toivottavasti otsikon teksti on oikein, suomeksi Jotakin kaunista ja komeaa. 
Eikö nämä naiset perinnepuvuissaan olekin kuin eksoottisia lintuja!

Espanjan kaupungeissa ja kylissä on perinteisiä juhlia, ferioita, kevättalvesta pitkälle syksyyn.
Olemme olleet kerran keväällä mukana Fuengirolan kansainvälisessä feriassa, jossa eri maista paikkakunnalle muuttaneet ryhmät esittelivät omaa kansanperinnettään markkina-alueen juhlataloissa eli casetoissa. Intianespanjalaisten iloinen Bollywood-teemainen caseta oli ehdoton suosikkini.
 
Osassa näitä tapahtumia juhlitaan jotain pyhimystä, mutta vain osassa ja yhtenä osana tapahtumaa.
Pyhimyskulkueet ovat näyttäviä tapahtumia pyhimyksenkuvineen ja patsaineen.

Ihmiset pukeutuvat ferioissa perinteisiin juhla-asuihin ja tapaavat toisiaan, syövät ja pitävät hauskaa. Lapset ja lastenmieliset kieppuvat huvipuistolaitteissa. Illalla valvotaan pitkään ja syödään myöhään, lapsetkin. Musiikkia soitetaan kaikkialla ulkona. Sisätiloissa on myös maksullisia konsertteja. 

Fuengirola 07.10.2023

Fuengirola 07.10.2023
Tämä kuva on epätarkka, mutta kelpuutan mukaan
äidin ilon ja poikien takia

Eilen illalla alkoi Fuengirolassa Feria del Rosario. Kävimme tänään katselemassa pukuloistoa ja huomenna menemme viimeistelemään lomamme konserttiin, jossa esitetään espanjalaista viihdemusiikkia. 
Feria jatkuu torstaihin asti, jolloin vietetään kansallispäivää ja juhlinta huipentuu flamencofestivaaliin.

Fuengirola 07.10.2023
Minusta näytti, että mummi kävi antamassa neuvoja. 

Fuengirola 07.10.2023

 

Ratsastajat ja vanhoilla hevospeleillä kulkevat seurueet etenivät hitaasti ja pysähtyivät kuvattaviksi. Harmitti ne ihmiset, jotka työntyivät kärryjen eteen selkä kohteeseen päin käännettynä kännykkä sojossa ottamaan kuvaa itsestään varsinainen kuvauskohde taustana. Arrgh, teki mieli huutaa, menkää nyt ihmeessä pois siitä, en minä teitä halua kuvata, vaan tätä näytelmää joka on rakennettu meidän kaikkien ihailtavaksi, ei teidän egonne taustaksi. 

Funegirola 07.10.2023
Miten hienosti yhteensopivat asut. Señorkin oli pukeutunut
aivan viimeisen päälle. 

  

Fuengirola 07.10.2023
Yhteiskuva muistoksi katuvilinässä

07.102023
Mikä ei kuulu joukkoon? 

Tämä viimeinen kuva huvittaa minua suunnattomasti. Tyttö niin sievä, ja nojaako väsyneenä ylkänsä selkää vasten. Höh, tutkii puhelintaan. 

Leppoisasti lomalla

 

Jos pitäisi kuvata yhdellä sanalla tämänkertainen lomalla olomme, se sana olisi leppoisa. 

Olemme miettineet päivittäin, mikä tänään kiinnostaisi eniten. Olemme olleet ulkona lähes koko päivän, kävelleet paljon ja nukkuneet kaikki ikkunat auki aaltojen kohina tuutulaulunamme.
Ei ole ollut "pakko" mennä minnekään, koska olemme olleet näillä samoilla seuduilla Espanjan aurinkorannikolla muutaman kerran ennenkin ja käyneet niin monessa paikassa ja tapahtumissa.  

Aiemmilla kerroilla olemme ostaneet järjestettyjä päiväretkiä ja parilla reissulla ajelimme myös vuokra-autolla. Tällä kertaa olemme käyttäneet omien jalkojen lisäksi paljon paikallisliikennettä, bussia ja junaa, jotka ovat todella halpoja. 

Olimme varanneet hotellin kahdeksi yöksi Sevillasta, jossa aiemmin olemme olleet päiväseltään, mutta siirsimme ajankohtaa kovan helteen vuoksi, ja kun lämpötila vain pysyi 35 asteessa - sisämaassahan on aina kuumempi kuin rannikolla - niin peruimme senkin. Tuntui ihan hyvältä, että ei tarvinnut lähteä. 
Unto kävi patikoimassa eilen Camilla del Rein vaellusreitin, minä vietin senkin ajan rannalla. 
Onko minusta tämän leppoisuuden jälkeen enää elämään Suomen karskissa syksyssä!

Meidän piha-aluetta

Näkymä ikkunasta

Täällä ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset ikävä kyllä huomaa.
Kesä alkoi jo huhtikuussa, jolloin Malagassa mitattiin kaikkien aikojen huhtikuun lämpöennätys, 33,7 astetta. Meillä on ollut koko lomamme ajan poutaa ja lämmintä, ja vielä ainakin kaksi viikkoa tästä eteenpäin on ennustettu yli 25 asteen lämpötiloja. Villatakit ja sateenvarjot tulivat turhaan mukaan.
Kesät ovat viisi viikkoa pitempiä kuin 40 vuotta sitten. 

Iso vesiallas Malagan lähellä on kutistunut, vilja- ja oliivisadot ovat kärsineet. Suihkulähteet pidetään poissa toiminnasta. Tänään huomasin ilokseni, että Paloma-puistoon, josta eläimet puuttuivat vielä pari viikkoa sittten, oli tuotu kanaperhe. Eläimet oli siis viety kesän ajaksi pakoon kuivuutta, ja nyt kun syksy on saapumassa niitä aletaan vähitellen palauttaa.

Käykö piankin niin, että matkailu ei enää onnistu Välimeren maissa kuumimpina kesäkuukausina, joista silloin tulee siestakuukausia ja matkailusesonki jatkuu pitkään syksyyyn?

Aina kun olen käymässä maissa, joissa juomavesi pitää ostaa pulloissa muistan, että niinhän se on suurimmassa osassa maapalloa. Me olemme Suomessa niin onnekkaita veden suhteen. 

Streetdanceryhmä Fuengirolassa 

Kuva Ume, Caminito del Rey 05.10.2023

Kuva Ume, Caminito del Rey, 05.10.2023

Olen viettänyt puoli tuntia miettien hyvää lopetusta tälle tarinoinnille.
Matkakumppanini nukkuu, otti vahvat kipulääkkeet, koska jalka, joka oli jo aivan hyvä ja kesti tuon vaativan rotkoreitinkin, kipeytyi aivan yllättäen, kun hän tutki kyykkyasennossa alhaalla pylväässä olevaa bussiaikataulua. Aallot lyövät rantaan. On pimeää ja lämmintä. Istun tässä ikkunan edessä yöpuvussa. 

Katselin tänään pientä koululaista, jota äiti haki koulupäivän jälkeen kotiin. Hän lauloi aakkoslaulua ja pääsi O-kirjaimeen  asti, sitten unohti lopun ja pieksi harmissaan seinää kädessään olevalla kepillä. 
Lapsille on merkitty turvallinen koulureitti katuun piirretyin kynin.
Nyt lopetan. Alan käydä haikeaksi, kun ajattelen lapsia.  

Kuvia ja juttua muraaleista, kuten lupasin

Muraalitaide on seinään tai muuhun pysyvään rakenteeseen maalattua taidetta, jolla on omat taiteilijansa. 

Olen aiemmin nähnyt kookkaita seinämuraaleja Berliinissä ja Belfastissa. Nyt sattumalta osuimme Costa del Solille juuri kun Fuengirolaan on valmistumassa kuusitoista isoa maalausta kahden kadun varrelle. 
Maalaukset kustannetaan osin kaupungin varoista ja osin EU-rahoitteisesta ohjelmasta.  

Kuvan etualan purjelaivamuraalit ovat aiemmin tehtyjä. Nyt ne ovat saaneet seurakseen lisää maalauksia, ja kuun loppuun mennessä kaikki kuusitoista ovat valmiina.
Kävimme seuraamassa taiteilijoita työssään ja Unto vaihtoi sometietojaan taiteilija Alejandron kanssa. Alejandro kertoi, että taiteilijat ovat kaikkialta Espanjasta, maan parhaita, ja mukana on myös yksi norjalainen muraalitaiteilija.
Valtavan kokoiset työt valmistuvat kovaa vauhtia, taiteilijan ja apureiden tehdessä yhteistyötä.

Alejandro työssään

Tämä meriaiheinen työ on vielä kesken. Valmistuksessa tarvitaan rakennustelineitä ja valtava rivi maaleja ja isoja suteja.

 Lalone on maalannut muotokuvan omasta kalastaja-isoäidistään Gonchasta.

Lula Goco, Garden

Mona Devane, Niña con bargo, Leive

Yllä olevassa teoksessa taiteilijaa oli inspiroinut Pablo Picasson työ Niña con bargo (Maya), jossa hänellä oli mallina tyttärensä Maya, Mona Devanen mallina oli ollut niinikään oma tytär, Leive.

Maalaus, jossa aurinkolaseista heijastuu kalastajia merellä on Nesui-nimisen taiteilijan. Se on nimetty ehdokkaaksi maailman parhaan muraalin tittelistä yhdessä Fabián Bravon työn kanssa, jossa tyttö pitää kädessään meritähteä takanaan auringonlasku. Kilpailu tapahtuu nettiäänestyksenä kuukausittain ja siinä etsitään parhaita uusia muraaleja 1250 kaupungista ympäri maailmaa.
Bravon työ oli jo esillä aiemmassa kirjoituksessani. Tässä alla uudelleen.

Mikä sitten erottaa muraalin ja graffitin? 
Tärkeintä on varmaan se, että muraalit on tehty luvalla ja varustettu tekijän nimellä. Graffitit tehdään salaa ja laittomasti. Koska ne on tehtävä nopeasti, usein yöllä, taso kärsii, mutta kyllä graffitintekijöissäkin on todellisia taiteilijoita.

Katutaiteessa on väliaikaisuuden leima, koska se on sään armoilla. Rakennus voidaan myös päättää purkaa ja seinätaide häviää.

Muraaleja on sisätiloissakin. Olispa mahtava saada meidän kerrostalokotimme käytäviin taidetta, joka kerrokseen omanlaistaan.
Minä haluaisin meidän kerrokseen tietenkin meren ja auringon. 

PS Tällä kertaa kaikki kuvat ovat Unton. Kiitos Ume!

Kirjaostoksilla Malagassa ja Fuengirolassa sekä leffailtoja (täällä kuten kotonakin)

Yksi asia josta haluan reissuissa erityisesti huolehtia on se, ettei vain lukeminen pääse loppumaan. Matkoilla on myös hauska käydä katselemassa paikallisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. 

Malagassa kävin kirjakaupassa nimeltä Casa del Libro (ihana nimi, kirjan koti) ja ostin pitkän pohtimisen jälkeen eteläafrikkalaisen Damon Galgutin romaanin The Promise. Luen sitä parhaillaan, väkevää proosaa. 

Mietin pitkään, ostaisinko Galgutin sijaan Jonathan Franzenin esseekirjan The End of the Earth, mutta googlailuni näytti, että se löytyy omasta kirjastostani suomeksi ja pistin varaukseen. Tätä kirjaa selaillessa osuin listaan, jossa on ohjeita romaanikirjoittajalle. Ohje nro 4 kuuluu:" Write in third person unless a really distinctive first-person voice offers itself irresistibly." Franzenin mielestä on siis parempi kirjoittaa hän-muodossa, ellei todella erottuva minä-persoona ala vastustamattomasti tarjoutua kertojaksi. Kirja on julkaistu viisi vuotta sitten. Joko silloin Franzenia pänni tunnustuskirjallisuuden nousu ja ihmisten kasvava kiinnostus autofiktioon aidon fiktion kustannuksella? 

Löysin Sam McBratneyn ja Anita Jeramin
Guess How Much I Love You -kuvakirjasarjasta
 osan How Much I love you... in the summer.
.

Fuengirolassa kävin tutustumassa ulkomaisten käytettyjen kirjojen kauppaan Julian's Books, jossa on eniten englanninkielisiä, mutta myös monilla muilla kielillä kirjoitettuja kirjoja, suomeksikin ainakin metrin verran. Kaupan on perustanut amerikkalainen maahanmuuttaja Julian jo vuonna 1966. Kirjat maksavat muutaman euron ja kauppaan voi myös viedä omia kirjojaan joista saa hyvitystä uuden kirjan ostaessaan. 

Ostin Julianin divarista hauskan kirjan, jonka on kirjoittanut USA:ssa syntynyt ja monessa maassa asunut Nord Riley, Nord Riley's Spain. Kirja tuo mieleen Juha Vuorisen hyväntekeväisyykirjat, joissa hän kertoo asumisestaan eri maissa, iloista ja harmeista, Maltan mieleni (Malta), Holan takaa (Espanja) ym ja Berliinistä maahanmuuttajan silmin kirjoittanut venäläistaustainen Vladimir Kaminer. Käytin hänen kirjaansa Berliiniiin tutustuessamme, mutta se oli ennen blogiaikaa, joten ei näy varmaan täällä missään.
Kaikki kolme kirjoittajaa ovat näissä kirjoissaan velikultia, leppoisasti ympärilleen katselevia, mutta myös ongelmista ja vaikeuksista kertovia kertojia.

Rileyn kirja on kirjoitettu vuonna 1989. Moni asia on muuttunut ja moni pysynyt samana. Enää ei Aurinkorannikolla pyöräile vanha mies kauhomassa vuohenmaitoa tonkastaan ostajan astiaan. Riley kummastelee, miten suomalaiset alkoivat juosta rantapromenadilla ja miten sen jälkeen juoksemisesta tulikin 'must' kaikkialla.
Nauratti, kun tunnistin niin monesta kohdasta oman mieheni. Haikailu juoksemisen perään, halu korjailla paikkoja vuokra-asunnoissa... "Kato miten kevyt askel, voi kun vois vielä itsekin juosta... ääh, jäi se monitoimityökalu kotiin, poiketaan ferreteriassa (rautakauppa) katsomassa olisko siellä samanlaista." Riley ihmettelee lääkärien ja mainosmiesten (kalliit tossut ja muut vermeet!) juoksemisen ylistystä ja kysyy, hyppivätkö harmaantuvat gorillat muka puiden latvoissa.  
 
Kirjan alla kuvassa on muistiinpanoja varten ostamani vihko, jonka kansitekstissä kehotetaan värittämään rajaviivojen yli. Hieno ohje! Siitä vaan. 

Näkymä yksityiskodin patiolle

Tässä asunnossa on se hyvä puoli edellisiin loma-asuntoihin verrattuna, että voimme katsoa tv:tä kuten kotonakin, suoria lähetyksiä, tallennuksia ja Netflixiä. Ainahan me asumme halvasti (pitempi aika ja vaatimaton asunto), tässäkin kämpässä on myös heikot puolensa, mutta ne tärkeimmät ovat kunnossa: hyvä sijainti, hyvä peti sekä tehokas suihku, ja bonuksena äly-tv. 

Olemme katsoneet täällä pari hyvää elokuvaa Netflixistä.
Puolalainen Unohdettu rakkaus kertoo muistinmenetyksestä ja oman menneisyyden etsimisestä. Kaunis elokuva isästä ja tyttärestä. 
Ruotsalainen Fares Faresin elokuva A Day and a Half, Puolitoista päivää, on tositapahtumiin perustuva kaappausdraama, jossa toisena päähenkilönä on Alma Pöysti. Vaikea rooli hänellä, kun pitää itkeä melkein koko ajan. Koskettavia elokuvia molemmat.

Kotona käy usein niin, että me katsomme eri ohjelmia, Unto pöytäkoneeltaan omassa huoneessaan urheilua ja minä olkkarin televisiosta Tanssii tähtien kanssa. Täällä pienessä kämpässä on tullut katsotuksi laatuelokuvia yhdessä, mikä on ihanaa. 
Uutisia en ole viitsinyt paljon katsoa. Kotona sitten taas. Apua, enää yksi viikko paratiisissa...

Torremolinoksessa 30.09.2023

Tämä on 901. blogikirjoitukseni kymmenen ja puolen vuoden aikana, 13 169 kommenttia ja keskustelujen kautta syntyneitä blogiystävyyksiä, monta miettimishetkeä, joita pelkkä lukeminen ei olisi antanut.
Eläköön ja voimistukoon kirjablogit, ja muutkin blogit! Blogeissa yleensä kait kirjoitetaan enemmän kuin muilla somealustoilla (Tiktok, Insta, X ja mitä niitä nopeita ja lyhyitä onkaan).  

Kolibrikukka, Strelitzia, asuntomme piha-alueella