Tommi Melender flaneeraa ajatusten kaduilla

Tämän kirjan tekstit eivät tarjoa lopullisia ja kaiken selittäviä tulkintoja aikalaishulluutemme syistä ja seurauksista. Tarkastelen maailmaa uteliaana kansalaisena esseistisin keinoin. Ihannekuvani esseististä on ajatusten flanööri, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa.

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen on hänen viides esseekokoelmansa, lisäksi hän on kirjoittanut yhdessä Timo Hännikäisen kanssa pamflettityylisen esseeteoksen Liberalismin petos ja Sinikka Vuolan kanssa romaanien loppuja käsittelevän Maailmojen loput. 
Esseiden lisäksi entinen toimittaja, nykyään vapaa kirjailija on kirjoittanut runokirjoja, romaaneja ja lehtijuttuja.

Ihmisen näköisessä Melender tarkastelee Venäjän, Yhdysvaltojen ja Euroopan historiaa sekä nykytilannetta, muuttuvan maailman esiin nostamia nostalgian muotoja, liberalismin ongelmia, sosiaalisen median keskustelukulttuuria, onnellisuutta, taiteen holokaustikitschiä, jota on kehittynyt joukkotuhon ympärille, kun siitä on etäännytty. Hän kirjoittaa myös kirjailijan työstä ja kirjailijoista, jotka ovat asettuneet väärälle puolen.
Melender nostaa esiin ajatuksia, siteeraa toisia ajattelijoita ja antaa lukijalle aineksia pohtia omaa ajatteluaan.
Olen tämän kirjan luettuani hakeutunut etsimään tietoa kirjan käsittelemistä asioista ja siinä siteeratuista henkilöistä. Näin hyvä esseeteos toimii, se tekee lukijastakin ajatusten flanöörin.

Kaikki, mitä kirjailijat kirjoittavat, on jo tuolla ulkona, yhtenä suurena sanamateriana. Sitä he louhivat tahoillaan, järjestävät irtoilevaa  ainesta kirjan muotoon. Jokainen hyvä kirja sisältää mailman kaikkien kirjojen kollektiivista viisautta, koska hyvän kirjan kirjoittaminen vaatii tuhannen kirjan lukemista. 

Minua viehättää yllä olevan sitaatin louhimiskuva. Sitä on hauska kuvitella katselevansa.
Niin, onhan se kaikki siellä, mutta taito on siinä, että löytää ne aarteet ja osaa yhdistellä niitä kiinnostaviksi ja aina uudelta tuntuviksi kokonaisuuksiksi. 
Melender osaa. Kiitän kirjasta!

Nyt jätän tämän näin lyhyeksi - minulle epätavallista, mutta ehkä jopa positiivista. (Onhan horinaton helmikuu pitkästi tarinoivalle aina parempi kuin hölisevä helmikuu.)
  
Muista viime aikoina lukemistani on jäänyt mieleen Minna Lindgrenin synkkä, humoristinen tragedia Soteorpo muistisairaan ja hänen omaishoitajansa elämästä yhteiskunnan sotepalvelujen mentyä pieleen hyvinvointialuejaossa. Viiltävää yhteiskuntakritiikkiä tilanteesta, jossa kotona hoipertelee ilman apua kaksi yhtä väsynyttä ihmistä, "vaativa ruumis" ja "elävän leski".

Olen lähdössä yhden lapsenlapsen (kolmannen jo!) vanhojen tansseihin Turkuun. Turun lukiolaisilla tämä tapahtuma on ajoitettu ystävänpäivään. 
Toivotan kaikille blogissa käyville hyvää ystävänpäivää!

        

Vähän lisää Replikasta, assosiaatioita ja oivalluksia

Hannu Aaltonen, Avignon

Tämä kilpiteos ei liity mitenkään Sinikka Vuolan kirjaan. Se vain jotenkin tuntuu sopivan alkukuvaksi nyt kun käytin kuvaa kirjan kannesta jo edellisessä kirjoituksessani. Kuvasin Huittisten keskustan katutaidetta siellä käydessäni pari päivää sitten. Pienessä Huittisten kaupungissa on hienoa ympäristötaidetta: Doris, Boris, Ympyrähullut ja monia muita. Samalla reissulla luin Sinikka Vuolan Replikan kolmannen kerran. En tiedä, sanooko kolmas kerta toden, mutta junamatkan lukutuokioissani sain hurjasti erilaisia assosiaatioita ja oivalluksia.

Kirjan nimi Replika
Replika tarkoittaa kopiota, joka on muunnelma alkuperäisestä. 
Kirjassa on kaksi satua, joihin palataan yhä uudestaan, Carlo Collodin 1883 kirjoittama Le avventure di Pinocchio ja Charles Perraultin 1697 julkaisema La Barbe bleue. Vuola ei toista tarinoita sellaisenaan, vaan muuntaa ja kehittelee niitä eteenpäin eri variaatioiksi. Näinhän meidän tarinoiksi kehittelemämme muistotkin muuttuvat, ne ovat alkuperäisen tapahtuman replikoita.
Toinen asia, missä replika-teema toteutuu on kirjan henkilöhahmot. Ne ovat kuin hieman muuntuneita kopioita toisistaan, pahoinvointiaan läheisiin purkavat miehet, kaltoinkohdellut vaimot ja laiminlyödyt lapset. Jossakin kohtaa ajattelin, että Leipurin poika on sama kuin kertojapoika, samoin kaksi läheisiään pahoinpitelevää isää, joista toinen on läsnä vain kaipauksessa ja kynnyksen tahrassa. Oikeastaan olen yhä sitä mieltä, että pojat liukuvat yhdeksi ja samaksi lopussa, jossa kertoja tarkastelee tarinaa kaikkien myrskyjen jälkeen. 

Tapahtumapaikka 
Ehkä joku pikkukaupunki USA:n etelävaltioissa tai Etelä-Amerikan puolella. Ihmisten jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin on elämää määrittävä tekijä. Aika ei ole aivan nykyaikaa. Elokuvia katsotaan projektorilla ja Polaroid-kamera on uusi ihme.
Minulle nousi lukiessa mielikuvia elokuvasta Beasts of the Southern Wild (2012), joka kertoo lapsen kasvusta ja selviämisestä uskomattoman köyhässä ympäristössä mielikuvitusmaailmansa avulla. Hushpuppy-tyttönen kokee isänsä sairastuessa samaa kuin Replikan pikkupoika. Lapset näkevät kauneutta ympäristössä, jonka lukija/katsoja näkee rumana, leikki-ikäisen lapsen tapa nähdä maailma surrealistisena on suojaava tekijä.

Kasvun kertomus
Aluksi poika on yhtä äidin kanssa.
Keinuin syliturvassa, pehmeän meren suolainen puhe kuin rakkain huivisi ympärilläni, olimme ainoa ja jakamaton, olit toinen minä, välissämme ei mitään.
Kodin esineet  ovat pienelle lapselle eläviä, ja hän hallitsee oman pienen reviirinsä itsevaltiaana ja elämän toisteisuudesta turvaa tuntien.
Joka päivä kahvipannu puhuu meille sihisevällä äänellä ja paksu veitsi puhuu meille hakkaavalla äänellä ja hana puhuu meille vuotavalla äänellä: ne puhuvat meille lauseita jotka ovat enemmän kuin lauseita, tiheämpää kuin puhe. 
Tässä aloin muistella Emma Donoghuen romaania The Room, jossa äitinsä kanssa kellarihuoneessa siepattuna elävä poika pitää esineitä kavereinaan. Pieni lapsi ei tarvitse paljon pärjätäkseen, kunhan hän saa rakkautta. 
Sitten paratiisiin saapuu käärme, uhmaikä.
Toistan:EI, EI! Puen vaatteni itse, pukeudun kokonaan itse ja sanon aamusta iltaan:Ei. Vartalo ja raajat jäykkinä kuin puunukella huudan: Ei. Kyynelet poskilla valuen minä huudan yhä uudestaan:Ei!
Esineet lakkaavat puhumasta, vaikka niitä kuinka löisi ja purisi ja Äidistä, "tämän maan ainoasta vaaleasta", hohtavatukasta, tulee ruma kauhtunut Äitimuukalainen. 
Äiti on siis ainoa valkoihoinen tummemman väristen yhteisössä, kuten valkokankaan vaalea jumalatar, marilii, jonka elokuvia käydään katsomassa koulun ainoassa luokkahuoneessa. 
Uhmäiän pöydän naputus tam tam tararam ja tamburiinin äänen muutos, tuovat mieleeni Günter Grassin Peltirummun pikku rummuttajan, joka ei halua kasvaa aikuisten maailmaan.
Lopussa murrosiän valtaisa muutos, joka huuhtoo pois entisen ja pakottaa rakentamaan sen muistosta taas uuden replikan. Viisitoistavuotispäivien vietto on sellainen visuaalinen tykitys, että se olisi kiinostava nähdä valkokankaalla. 

Kirjan ydinlauseet
Kävin lukemassa monia blogikirjoituksia. Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogin haastattelussa Imagessa Vuola kertoo, että jokainen hänen kirjoistaan lähtee jostain voimalauseesta tai joistain ydinlauseista. 
Luulen, että yksi niistä on tämä: Lapsuus ei katoa ihosta vaikka kuinka hankaisi. Välistä se on muodossa, vaikka miten viiltäisi tai pistäisi. 
Toinen voisi olla Siniparran lausuma: Odotahan vain. Kaikki maailmassa muuttuu, kun se valmistuu. 

Muuta
Vuola oli kuunnellut Replikaa kirjoittaessaan näyttämömusiikkia ja barokkimusiikin muunnelmasarjoja ja kertoo, että halusi siirtää musiikin tekniikoita kieleen. 
Replika on myös kirja kielestä, kielen uudistamisesta, minkä vapauteen päässeet Leipurin sokeutettu vaimo ja hakattu poika kirjan lopussa ilmaisevat näin uljaasti: 
Ja oikea puhe syntyy meidän kauttamme: aito ääni joka kuullaan ympäri koko tätä maata. Se ei ole Leipurilta opittua kulunutta kieltä, se ei ole matkittua eikä toistettua, vaan uusi ja alkuperäinen kieli joka sopii suuhumme täydellisesti: kaikkien sanojen avain. 


Lisäys 15.5 aamulla.
On tämä kirja melkoinen kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Leipurin sokea vaimo? Tajusin sen sokeuden aika myöhään, vaikka heti alussa oli vihje, että Leipurin vaimo ei mennyt elokuviin toisten mukana, koska mitäpä hän siellä tekisi. José Saramagon kirjat Kertomus sokeudesta ja Kertomus näkevistä ja niiden ainoa näkevä, silmälääkärin vaimo!
Ehkä löydän liikaakin yhteyksiä, mutta tekisi mieli lukea nuo kirjat tähän perään. Samoin Leena Krohnin esseekirja 3 sokeaa miestä ja 1 näkevä. 

Kevättä Tukholmassa ja kotona

Elisabeth Bucht,  Möte med lejon

Käväisimme mieheni kanssa Tukholmassa parissa näyttelyssä.
Historiallisen museon aulassa on vastassa tekstiilitaiteilija Elisabeth Buchtin pukema leijona. Alunperin leijonapatsas on seissyt Pireuksen satamassa, tämä on kopio siitä. Neuleen etuosan teksti kuuluu: Min identitet ligger i din blick och förändras varje gång du blinkar. Niin totta!

Toinen kohteemme oli valokuvataiteen museo Fotografiska. 
Paras  sen näyttelyistä oli minulle Cooper & Gorver, I Know Not These My Hands, amerikkalaisen Sarah Cooperin ja itävaltalaisen Nina Gorverin yhdessä rakentamat valokuvamaailmat. Nämä naiset kuvaavat paljon alkuperäiskansoja ja herättävät kuvillaan eloon vanhoja tarinoita, myyttisiä satuja ja fantasioita. 

Näyttelyn nimi tulee Adelaide Crapseyn runosta: 

Amaze

I know
Not these my hands
And yet I think there was
A woman like me once had hands
Like these.

Upeat valokuvat ja vahva, unenomainen tunnelma matkalla lukemassani Sinikka Vuolan romaanissa Replika saivat minut tallaamaan mietteliäänä Tukholman katuja. Miten kaunista ihminen voikaan saada aikaan!

Ja pahaa. Pysähdyimme Åhlensin tavaratalon luona. Siinä oli paljon muitakin katselemassa kukkia ja viestejä, joissa ihmiset koittivat valaa toisiinsa uskoa hyvän voittoon terrori-iskun jälkeen.

Laivalla tuijotimme merta ja juttelimme kokemastamme. Kannelle ei tullut muita kuin eräs thaimaalainen ravintoloitsija, vanha mies pojanpoikineen. Hän antoi meille käyntikorttinsa ja kutsui kunniavieraaksi omaan ravintolaansa Phuketissa paitsi että minä en kuulemma kestäisi sitä kuumuutta. Minä? Minähän olen syntynyt väärään ilmastoon ja suorastaan rakastan hellettä.  

Helsingin Sanomissa oli juttu omasta elämästään kertovista bloggaajista, elämäjulkaisijoista, joista parhaat tienaavat aloittelevan toimittajan verran kertomalla jutustelunsa ohessa vaivihkaisesti tuotteista ja palveluista.  
Mainostamisen alkuaikoina oli ihmisiä, jotka kävelivät kadulla iso mainospahvi kaulasta riippuen, elävinä mainoksina esim. jollekin ravintolalle. Onko ammattimainen elämäjulkaiseminen siis ikäänkuin digiversio tästä, nykyaikaa?

Minähän olen elämäjulkaisija amatööritasolla, välillä kirjoja, välillä silkkaa elämää.
Hitto vie, jos olisin vähänkään ammattimaisempi, pyytäisin Fotografiskasta palkkion, kun kirjoitan ihaillen heidän näyttelystään ja Joutsen-firmalta myös pienet provikat päälläni olevan untuvatakin esittelystä. Hatun perhonen on Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisistä, vetoketjuista tehty käsityö. Eihän käsityöläisiltä voi pyytää palkkiota mainostamisesta, ei voi. Heille mainostaisin ilmaiseksi. Huulipuna on Lumenen, siinähän on iso menestyvä firma. Varmaan maksaisivat, jos kertoisin, miten upealta tuntuu huulilla puna nimeltä Nordic Seduction.

Retkeilemme usein Ahvionkoskilla. 

Ahviolla on kaunista kaikkina vuodenaikoina. Minä otin viime käynnillämme kuvia sammalista ja mieheni kuvasi vesiaiheita.     

Tänään kävelimme Kymijoen rantaa.  Unto kuvasi linnun kodin, tässä vaiheessa vielä tyhjänä. 

Huomasin, että blogissani oli käyty hakusanalla "yrjö on päälä toivo on mennyt". Älähän nyt hyvä ihminen, aina on toivoa. Hyvää vapun jatkoa!