Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin. 
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä

Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä. 
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen. 

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana. 
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole." 
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa. 

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki. 

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua. 

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan. 
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat. 
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.     

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.
 
He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.  

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista. 

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa. 

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa. 
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran. 

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti. 

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan. 

Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.   

Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.

Koronan aikaan

Olen lukenut muutamia kelpo kirjoja ja mietin, mistä eniten haluaisin kirjoittaa, Domenico Starnonen vanhenemista ja kunnianhimoa pohdiskelevasta  kirjasta Kepponen, Elina Kilkun kielletystä suhteesta kertovasta romaanista Ihana tyttö vai kahdesta Amélie Nothombin teoksesta. Kesken miettimiseni löysin  työhuoneeni hyllystä (se aakkosjärjestys pitäisi tehdä vihdoin nyt tässä koronakaranteenin aikana!) Albert Camus'n romaanin Rutto ja nyt en mitään muuta halua tehdä niin paljon kuin syventyä tähän kirjaan uudelleen yli viidenkymmenen vuoden jälkeen.  Aloittelen vasta ja tutkin teini-ikäisen itseni tekemiä muistiinpanoja ja alleviivauksia. Tämän kirjan lukemisesta tulee todellakin myös muistelemista ja tutustumista siihen millainen olin lukion toista luokkaa käyvänä tyttönä. Ensimmäinen mikä yllättää minut on silloinen kaunis käsialani. Nykyään en tahdo saada muistiinpanoistani ja kauppalapuistani selvää. Ensimmäiselle sisälehdelle poimimani ajatus siitä, mihin meillä on aikaa, viehättää minua. (Jos et näe sitä hyvin, niin klikkaa kuva suuremmaksi.)

Ensimmäinen alleviivaamani kohta kirjassa on "rakastaa tunnettaan tarkkailematta" ja olen lisännyt sen viereen sulkeisiin (hippie). Niin, tässä on kyllä kyse siitä, että ihmisillä ennen ruttoa ei ollut kaiken menemisensä keskellä aikaa syventymiseen ja siksi oli pakko rakastaa tunnettaan tarkkailematta, mutta 60-luvun lopun tunnelmat saivat minut katsomaan tätä hippiaatteen näkökulmasta. Näin aika vaikuttaa meidän tulkintoihimme. Tämän jälkeen olen nostanut esiin sellaista mitä nytkin pidän tärkeänä. Olinko hieman pikkuvanha 17-vuotias?

Ruton päähenkilö on lääkäri Rieux, joka kirjaa, mitä näkee, kun Oranin kaupunki joutuu epidemian valtaan. Rutto on kirjassa myös symbolinen asia, ei vain sairaus, mutta jokainen voi miettiä, mitä se rutto voisi olla. Joka tapauksessa epidemian kuvaus on nyt ajankohtainen. 

Olen luonteeltani sellainen, että haluan kriisitilanteissa ennen kaikkea saada tietoa ja selvittää asioita. Ymmärrän, että jotkut valitsevat mieluummin ohittamisen ja kääntävät katseensa muualle. Meillä on opitut selviämiskeinomme, joita joudumme ottamaan enemmän käyttöön lähiaikoina. Me olemme vasta alussa koronakriisissä.

Edellisessä kirjoituksessani löysin karanteenielämän hyviä puolia, ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin, mutta tietenkin elämme nyt vaikeaa aikaa. 
Kauheinta ovat tragediat, joita jotkut ovat jo kokeneet. Jokaisen tilastoidun kuoleman takana on surevia läheisiä. 
Kauheaa on myös talouden ongelmat, työpaikkojen menetykset ja taloushuolet perheissä. 

Olen katsellut eri maiden tartuntakäyriä ja miettinyt, pitäisikö muuallakin ottaa käyttöön Etelä-Korean käytäntö, jossa testataan paljon ja eristetään sairaat. Meillä, kuten monissa muissakin maissa testataan vähän ja laitetaan terveet karanteeniin, mikä pysäyttää normaalin elämän ja saa pitkään jatkuessaan ihmiset voimaan huonosti. Jos taudin huippu Suomessa on juhannuksen tienoilla ja hiipumisvaihe kestää syksyyn, niin niinkö kauan me jatkamme rajoituksia ja karanteenia? Aivan viimeinen tieto (katson kaikki koronalähetykset) on, että Saksa olisi ottamassa käyttöön Etelä-Korean mallin. 
USA:ssa taudin käyrä on lähes pystysuora. Mitä siellä oikein tapahtuu? Entä Venäjällä, josta tietoa ei paljon saada? Toisella puolen naapurissamme Ruotsissa on oma linjansa. Jää nähtäväksi, millainen lähestymistapa on ollut paras. 
Miten Afrikan väkirikkaat valtiot pärjäävät? Entä Venezuela, jossa on muutoinkin ollut äärimmäiset poikkeusolot pitkään ja ihmiset kuolleet hoidon puutteeseen tavallisissakin sairauksissa? Mikä on tilanne Turkin ja Kreikan rajalla? 

Camus lopettaa kirjansa tilanteeseen, jossa tauti on ohi, mutta Rieux miettii, ettei hänen kronikkansa ole lopullisen voiton kronikka.
Kuunnellessaan kaupungista kohoavia ilon huutoja Rieux muisti senkin, että tuota iloa oli aina vaanimassa vaara. Hän tiesi, mitä riemuissaan remuava väkijoukko ei tiennyt ja mistä se, joka tahtoi, sai lukea kirjoista: ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi jäädä kymmeniksi vuosiksi uniseen elämäänsä huonekaluihin ja vaatteisiin, se voi odottaa kärsivällisesti asuinhuoneissa, kellareissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja jätepapereissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin se ihmisten onnettomuudeksi ja varoitukseksi ajaa rottansa kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia. 

Epidemiat tulevat tietyin väliajoin, 10 - 20 vuoden välein, joskus lievempinä, joskus paljon ihmisiä tappavina pandemioina, jollainen covid-19-pandemia näyttää olevan. Paitsi että ihmisiä kuolee, niin taudin vaikeasta muodosta selvinneille voi jäädä ikäviä muistoja keuhkoihin. 

Deadline torstaina -blogissa oli epidemioiden toistuvuus mielessä tehty sellainen päätelmä, että EU:ssa pitäisi perustaa terveydenhoidon "puolustusvoimat". Pitäisi olla hyvin varustettuja tehohoitosaleja, lääkäreitä, hoitajia ja lentäjiä valmiustilassa. Mikä tärkeä huomio! Jos sotia varten säilytetään tykkejä, niin miksei epidemioita varten hengityskoneita?
"Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän." Lainaus on Kyösti Salovaaralta, jonka blogikirjoituksen voi lukea täältä (klik).

Rajoitusten ja karanteenin aikaa on kestänyt vasta vajaa kaksi viikkoa. Miten se tuntuukin jo nyt paljon pitemmältä? No, itse olin jo sitä ennen pari viikkoa paikallaan keuhkokuumeen vuoksi, mitä nyt istuin autossa, kun mieheni kyyti minua tiputuksiin. Nyt olen terve, kävelen reippaasti ja hengästymättä. 
Sairastumiseni takia menetin jo siskostapaamisen Huittisissa ja omat syntymäpäivät/perhetapaamisen Helsingissä, jota pojat olivat organisoineet. Naistenpäivän Erja Lyytisen konsertti jäi myös käymättä. 
Karanteeniaikana mieheni on käynyt kaupassa ja muilla asioilla. Ikävä kyllä hän ei pidä kaupoissa käymisestä ja minä kaipaan sitä. Nyt tekisi mieli mennä Kultajouseen, koska bonusseteli, jonka saimme, kun mieheni osti minulle syntymäpäivälahjaksi sormuksen on voimassa enää muutaman päivän. Ehkä hän löytää sieltä jotain kivaa itselleen palkaksi minun suojelemisestani. Hän kärsii kaiken lisäksi minua enemmän sosiaalisesta tyhjiöstä, koska on tottunut tapaamaan valokuvakamujaan ainakin kahdesti viikossa kerhoilloissa ja erilaisissa kuvausprojekteissa, jotka nyt ovat epämääräisen mittaisella tauolla.  

Juuri ennen kuin tauti levisi Suomeen olin suunnitellut kutsua pitkäaikaisen ystäväni toiselta paikkakunnalta kesäkuiseen Iitin musiikkijuhlaan. 
Miten käy kaikkien kesän festivaalien ja näyttelyiden? Helsinki Lit on tietysti peruttu. Milloin kirjastot ja museot ovat taas auki? Elokuviakin on ikävä, elokuvateatterissa katsottuna. 
Normaalioloissa olisin ollut huomenna Amnestyn kevätseminaarissa. Se peruttiin heti kun hallitus alkoi suositella isompien kokoontumisten välttämistä.

Olin jo ehtinyt murehtinut, onko tullut kerätyksi tähän kevääseen liikaakin menoa ja ihmisten tapaamista, kun tykkään olla niin paljon itsekseni. Nyt ei sitten todellakaan ole huolta, että elämä olisi liian sosiaalista.  

Pääsiäisenä meillä on ollut aina lasten perheitä käymässä. Nyt ei. Silti on tärkeää laittaa iloiset liinat pöytiin - laitoin ne jo - ja narsissikori parvekkeelle. Tuntuu, että nämä esteettiset asiat ovat nyt erityisen tärkeitä, samoin se että laittaa hyvää ruokaa ja kattaa sen kauniisti. Pieni herkkuhetki on myös tarpeen päivittäin. 
Lenkkipolulla ohitimme toisen karanteenipariskunnan ja nauroimme - turvallisen välimatkan päästä - että nyt elämykseksi riittää sitruunaperhonen ja sinivuokot, kun ennen oli tärkeää nähdä paljon suurempaa ja erikoisempaa.  

Mitä ajatuksia sinulle lukijani tulee koronan aikaan? Onko kestävyytesi koetuksella ja olosi turvaton, vai oletko ehkä sitä mieltä, että pieni flunssahan se vain on vai koetko tärkeimpänä sen, että saat rajoitusten mahdollistamana tilaisuuden levätä kaikesta hektisestä?

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana. 
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin. 

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.  

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti. 

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia. 
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.  

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.  

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat. 

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella. 

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä  syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen. 
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija  oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia. 
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä. 

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä. 
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. 
Tällaisilla kuoleman ja  rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin  suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään  hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla. 

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä. 

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista. 
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä. 

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä. 
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.  


Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan. 
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen.