Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik). 

Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille.