Kotkaniemi-foorumi ke 7.8. 2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta

Kotkaniemi Luumäellä oli Suomen kolmannen presidentin P. E. Svinhufvudin pitkäaikaisin koti, jossa perhe asui vuodesta 1908. Nykyään  se on kotimuseona ja kokouspaikkana. Talon keittiöstä on tehty kahvila, jonka nykyinen nimi on Ellen presidentin rouvan Ellen Svinhufvudin mukaan. Talo sijaitsee todella kauniilla paikalla Kivijärven rannalla, sama järvi jonka eräässä monista saarista meillä on mökki. Isolla piha-alueella on huolella hoidettu puutarha ja rantasauna sekä metsässä luontopolku, jonka varrella on myös Svinhufvudin perheen uimapaikka. 

Kotkaniemen piha-alueella järjestettiin eilen kolmatta kertaa Kotkaniemi-foorumi, turvallisuuspoliittisia teemoja käsittelevä seminaari, jonka järjestävät Kotkaniemi-säätiö, Etelä-Karjalan liitto ja Luumäen kunta. 
Foorumin nimi Rajamaa uuden äärellä kertoo tilanteesta, jossa Suomi nykyisin vihamieliseksi käyneen Venäjän naapurina ja uutena Naton jäsenmaana joutuu elämään. 
Emme ole päässeet edellisiin seminaareihin päällekkäisten menojen vuoksi, mutta nyt onnisti, ja kylläpä kannatti mennä. 

Presidentti Sauli Niinistö, Kotkaniemi-foorumi 7.8.2024. Kuva: Ume

Sauli Niinistö oli otsikoinut alustuksensa Mikä on ase, mitä on sota? 
Niinistö pohti joko paljon puhuttu eskalaatio on meneillään, kun kaikin mahdollisin nykytekniikan mahdollistamin keinoin pyritään heikentämään ja vahingoittamaan viholliseksi nimettyjä valtioita. Joku keskustelijoista mainitsikin myöhemmin, että Venäjälle sodankäynnissä 80 % on hybiridivaikuttamista ja loput, vain viidesosa, varsinaista sotaa. 
Putin on määritellyt Venäjän ideaksi laajentumisen ja on puhunut länsimaisista ihmisistä degeneroituneina hedonisteina, helppoina nujertaa. No, sehän on nähty Ukrainan kohdalla, että ei se ihan niin helppoa ole. Nyt onkin tärkeää paitsi olla vahva ja yhtenäinen myös näyttää vahvalta ja yhtenäiseltä sodan (sen varsinaisen) välttääkseen. Hybridimaailma on arvaamaton ja Venäjä arvioi meitä muiden länsimaiden ohella kaiken aikaa, joten on myös käytettävä mielikuvitusta ja koitettava ennakoida Venäjän sabotaasit.

Niinistön iso huolen aihe oli se, miten huonoon jamaan moni Europan maa on päästänyt puolustuksensa. Kun Suomen kokoinen maa on paitsi suhteellisesti niin myös absoluuttisesti parhaiten varustautuneita valtioita Euroopassa, niin voi kysyä, mitä ihmettä ne muut tekevät. 
Myöhemmin tilaisuudessa Ruotsin valtiopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, entinen puolustusminiteri Peter Hultqvist mainitsi, että Ruotsi on lisäämässä puolustusmäärärahoja tuntuvasti.
 
Ei tietenkään ole hyvä, että joudutaan aseistautumaan, mutta mielestäni on naiivia ajatella, että olisi parempi heittäytyä laajenemishaluisen naapurin hyväntahtoisuuden varaan. Suomi rajamaana on saanut olla valppaana aina, nyt koko Eurooppa alkaa tajuta, että uhkailu on totta eikä retoriikkaa. 

Kuvassa vasemmalta oikealle, toimittaja Kari Lumikero, ulkoministeri Elina Valtonen, suurlähettiläs Mikko Hautala, Viron kansainvälisen puolustustutkimuskeskuksen varajohtaja Kristi Raik,
Ulkopoliittisen insitituutin vt. johtaja Mikael Mattlin ja toimittaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Tilaisuuden juonsivat eläkkeellä olevat toimittajat Kari Lumikero ja Marja Manninen. Molempien selkeästä tyylistä olen nauttinut ennenkin, Lumikeroa olen kuullut Helsingin kirjamessuilla ja Mannista meidän Reuna-kustantamon tilaisuuksissa. 
Paneelin aihe: Kansainvälisen politiikan jännitteet ja vaikutukset rajamaahan.

Mieleeni jäi tästä paneelista joitain asioita, vaikka muistiinpanoni ovatkin erittäin niukkoja ja aukkoisia. En suinkaan nukahtanut, vaan keskityin niin kovasti kuuntelemaan.
USA:ssa Suomen suurlähettiläänä toimiva Mikko Hautala kertoi, miten viralliset tapaamiset myös venäläisten diplomaattien kanssa sujuvat ja yhteydet on säilytetty, vaikkakin keskustelujen sävy on erilainen kuin ennen.
Mikael Mattlin totesi, että yhteys kansalaisjärjestöihin ja yksityishenkilöihin Venäjällä on tällä haavaa mahdotonta, koska rehellinen mielipiteidenvaihto on vaarallista, mutta Venäjä-tuntemusta ja venäjän kielen taitoa on syytä pitää yllä. 
Elina Valtonen selvensi, että Venäjä-tuntemustakin on monenlaista, paljon muutakin kuin se ruohonjuuritaso. 

Pauliine Koskelo, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva:Ume

Kahvin ja Ellen Svinhufvud -leivoksen jälkeen puhui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari, entinen Suomen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, ja hyvin puhuikin. 
Alustuksessa vastattiin kysymykseen horjuvatko oikeusvaltion periaatteet Euroopassa. Eivät horju. 
Tämä kysymyshän on nostettu esiin erään tehokkaan hybridiaseen, välineellistetyn maahanmuuton, yhteydessä. 

Koskelo nosti esiin Olaf Scholzin 27. helmikuuta 2022 puheessaan Saksan liittopäivillä - vain muutama päivä Venäjän Ukrainaan suuntaaman suurhyökkäyksen jälkeen - käyttämän sanan Zeitenwende (käännekohta, ajanmuutos), josta tuli  Saksassa vuoden sana ja jota on paljon sen jälkeen siteerattu. 
Lait ja yhteiset sopimukset vanhenevat, mikään ei ole kiveen hakattua. Se mikä toimi pakolaisten palauttamisessa 50-luvulla ei toimi enää tällä hetkellä näissä olosuhteissa. 
Jos vieras vihamielinen valtio kontrolloi toisen valtion maahanmuuttoa, toteutuvatko silloin ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet pakolaisten tulomaassa? Onko meidän pakko ottaa jopa aseistautuneita rajan yli pakolaiseksi tulevia, koska aivan eri oloihin, vainoja pakenevien pelastamiseksi suunniteltu järjestelmä on kaapattu sodankäynnin välineeksi?  
Koskelo nosti esiin myös pakolaisten oman vastuun. Miksi he lähtevät jonkun somehoukuttelun perässä Venäjän kautta länteen? Kaikki on nykyään netissä, kyllähän heidän täytyy tietää myös näistä hybridi-iskuista, onhan niitä järjestetty muillakin rajoilla, mm. Valko-Venäjältä käsin Puolan suuntaan. 
Mietin jälkeenpäin, että eri juttu on jo aiemmin Venäjälle tulleet, joille annetaan vaihtoehto tykinruuaksi sotaan tai rajan yli Suomeen.
Vaikea kysymys, mikä on ollut tarkoituskin. Venäjällä halutaan osoittaa meidän humaanien ihmisten (hedonististen ja heikkojen, hah) rakentamien sääntöjen toimimattomuus ja se miten me rikomme omia sääntöjämme ja olemme huijattavissa.  

Vasemmalta oikealle juontaja Kari Lumikero, Energiateollisuus ry:n toimitusjohtaja Jukka Leskelä, entinen pääministeri, pääministeriyden  jälkeen OECD:n apulaispääsihteeri ja Kaupan liiton toimitusjohtaja Mari Kiviniemi, eduskunnan puolustusvaliokunnan pj. ja Etelä-Karjalan maakuntahallituksen pj, Jukka Kopra, strategisen viestinnän asiantuntija Anneli Ahokas 
ja juontaja Marja Manninen. Kuva: Ume

Toisen paneelin aihe kuulosti erittäin tärkeältä: Miten Suomi vastaa hybridivaikuttamiseen?
Juontajat olivat tarkkoina konkretiasta, siitä, että kerrotaan ihan seikkaperäisiä esimerkkitapauksia siitä, mitä hybridivaikuttamista on ollut ja mitä uuttta mahdollisesti voisi tapahtua. Tulevia kukaan ei pysty tietämään, pitää olla valppaana. Kaikki epämääräinen, hämärä toiminta on rekisteröitävä.
Jo tapahtuneesta on paljon esimerkkejä. Me tiedämme isoja ja pieniä vahingontekoja meillä ja muualla. Kykymme tunnistaa niitä on kasvanut. 
Jos johonkin yhtiöön hiippailee tyyppi kyselemään huonolla suomella Penaa, käynnin tarkoitus on todennäköisesti paikan ja sen turvatoimien nuuskiminen tulevia tihutöitä varten. 
Hämärretyissä, ei vielä sodaksi laskettavissa teoissa on usein kohteina vesi, energia, tietoliikenne, ruokahuolto ja terveydenhuolto.  
Venäjä pyrkii heikentämään meidän luottamustamme virallisiin instituutioihin paitsi yrittämällä osoittaa niiden haavoittuvuuden ilkiteoilla myös pommittamalla meitä jatkuvalla informaatiovaikuttamisella. Trolliarmeijat soluttautuvat keskusteluihin luotettavan tuntuisina hahmoina ja moitiskelevat milloin mitäkin tahoa tai toimijaa korruptoituneeksi ja puolueelliseksi kähmijäksi. Meidän suomalaisten luottamus viranomaisiimme on kuitenkin yhä suurta, 82% luottaa siihen, että viranomaiset osaavat tehtävänsä ja suojaavat meitä kriisin tullen. Eurooppalainen keskiarvo on 53%. 
Hybridivaikutuksia on lievistä teoista vakaviin, äärimmäisinä oudoissa olosuhteissa onnettomuuksiksi lavastetut murhat.

Mitä tavallinen kansalainen voi tehdä torjuakseen itseensä kohdistuvan hybridivaikuttamisen? Medialukutaito on tärkeintä. Kriittinen silmä. Ei pidä uskoa kaikkea, sosiaalinen mediahan on itse asiassa vain mielipidealusta. Pitää osata epäillä, syväväärennykset on tehty taitavasti.

Tässä muutamia esille tulleita asioita. En pannut ylös, kuka sanoi mitäkin, mutta tärkeintähän on se yhteinen viesti, mitä myös Peter Hultqvist korosti englanninkielisessä puheessaan, joka oli kuin juhlapuhe, vaikuttava ja ylevä.

Peter Hultqvist, Kotkaniemi-foorumi, 7.8.2024. Kuva: Ume

Hultqvist piti pohjoisen yhteistyötä erittäin tärkeänä. Viestin Ukrainan tukemisesta on oltava yhtenäinen, vahva ja kirkas. Kyseessä on paitsi Ukraina myös koko maailmanjärjestys. 
Myönnytykset imperialistisesti toimivalle Venäjälle johtaisivat vain uusiin sotiin. 
Hultqvist mainitsi Mauno Koiviston kirjan vuodelta 2001 Venäjän idea vanhana tietokirjana, joka on tullut ajankohtaiseksi.
Mitään ei tapahdu nopeasti, arveli Hultqvist, vaan edessämme on vuosien jopa vuosikymmenten uhka. 
Hultqvistin puheesta jäivät kaikumaan sen loppusanat:"Unity, unity, unity." (yhtenäisyys)

Kotkaniemen päärakennus.
Museoon kannattaa tulla muutoinkin kuin tapahtumien aikaan. Siellä on pysyvän kotimuseonäyttelyn lisäksi myös vaihtuvia teemanäyttelyjä. Talon historia on mielenkiintoinen. Ellen -rouva piti yläkerran huoneissa täysihoitolaa 1910-luvulla miehensä ollessa karkotettuna Siperiaan. Talossa on jäljellä entisajan tunnelma. Kuva: Ume

Järjestelyt seminaarissa toimivat hyvin. Kuljetukset hoidettiin muutaman kilometrin päästä parkkialueelta koko päivän sukkuloivilla pikkubusseilla, kahvitarjoilu 400 ihmiselle sujui mutkattomasti, koska kahvipisteitä oli niin paljon. Tilaisuuden alussa olisi ollut myös lounas, mutta jätimme sen väliin. Ensi vuonna varaamme myös lounaan, koska pöydät idyllisessä puutarhassa näyttivät niin houkuttelevilta paikoilta nauttia soppaa ja keskustella. Talon vessojen lisäksi alueelle oli tuotu bajamajoja, niissäkään ei syntynyt ruuhkaa. 

Pidän plussana sitä, että tilaisuudessa keskityttiin asioihin, myös yleisökysymyksille oli varattu aikaa eikä ryhmäselfietouhuilua ollut.
Eikö sitä tapahdu nykyään melkein kaikissa asiatilaisuuksissakin?

Mietimme muutaman ihmisen kesken, oliko miinusta, ettei eri tavalla ajattelevia ollut väittelemässä, esim. tuosta hybriditulijoiden palauttamisesta. 
Mielestäni tähän tilaisuuteen ei ollut hyvä tuoda kiistoja. Unity, unity... sitähän me haluamme viestiä. 
Kyllä tätäkin tapahtumaa on tarkkailtu, ja kaikkea mitä siitä kirjoitetaan voidaan myös väärentää, tehdä pilkkameemejä, korostaa pieniäkin mielipide-eroja jne.
Minun mielestäni me toimimme terveen järjen ja itsesuojelun periaatteen mukaan, kun emme anna Venäjän valita meille tulijoita. Olen myös iloinen siitä, että me luotamme viranomaisiimme ja tajuamme epäillä lukemaamme.

Kotkaniemen Ellen Svinhufvud -leivos, 6.8.2024. Kuva: Ume

Henning Mankell, Leopardin silmä

 

Ruotsalainen kirjailija ja teatterissa monissa tehtävissä toiminut Henning Mankell (1948 - 2015) vietti pitkiä aikoja elämästään Afrikassa ja tunsi hyvin maanosan kulttuuria. Useat hänen romaaneistaan sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista ja alueen ongelmista.

Leopardin silmä (1990) on trillerimäinen romaani, jossa Sambiaan käymään tullut norlantilainen, identiteettiään etsivä lakiopiskelja Hans Olofson päätyy sattuman kautta kanatilalliseksi syrjäiselle tilalle ja jää lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pelko on aina läsnä ja mustien työntekijöiden ajattelua on mahdoton ymmärtää. 
Olofssonilla on kaksisataa työläistä. Hän pyrkii parantamaan heidän olojaan ja toimimaan oikeudenmukaisemmin kuin maassa pitempään asuneet kyynistyneet naapurimaatilojen omistajat, mutta huomaa tehtävän vaikeaksi. Hänen idealisminsa ei toimi juuri itsenäistyneessä levottomassa maassa, jossa rasismi ja eriväristen ihmisten viha toisiaan kohtaan ja korruptio sekä räikeä oman edun tavoittelu estävät kehittämisyritykset. 

Kirja etenee kertoen vuorotellen Olofsonin nuoruudesta Ruotsissa ja elämästä Afrikassa. Malariahoureissaan hän on köyhässä lapsuudenkodissaan merelle kaipaavan alkoholisoituneen isänsä kanssa, puutalo alkaa ajelehtia merta kohti, kauas pois... 

Afrikasta tuli minulle tapa. Oivalsin etten koskaan pysty suhtautumaan tähän haavoittuneeseen ja raadeltuun maanosaan täysin tyynesti.

Joka aamu vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin hämmästelen herätessäni sitä, että olen yhä hengissä. Joka ilta tutkin revolverini, pyöräytän patruunalipasta sormieni välissä, tarkistan, ettei kukaan ole vaihtanut patruunoiden tilalle tyhjiä hylsyjä. 
Minä, Hans Olofson, olen oppinut sietämään mitä suurinta yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ole koskaan ennen ollut näin paljon ihmisiä, jotka vaativat huomiotani, ratkaisujani, mutta jotka samanaikaisesti vaanivat minua pimeässä, näkymättömiä silmiä, jotka seuraavat minua odottaen, ounastellen. 

Levottomuus vaivaa Olofsonin mieltä. Hän kokee lähteneensä pakoon elämäänsä Ruotsissa ja kysyy, onko hän saanut mitään tähdellistä aikaan Afrikassa ja onko ainaisessa pelossa eläminen tasokasta elämää, vaikka siitä riittääkin lähetettäväksi hulppeita summia ulkomaisiin pankkeihin.

Lähtöpisteessä oli mahdollisuus, hirvikoiran hajuinen lapsuus, joka saattoi olla ankea, mutta silti aivan minun omani. Olisin voinut jatkaa pyrkimysteni toteuttamista, lieventävien asianhaarojen vartiointia.

Vakavan asian ohessa Mankell kuvaa koomisia hahmoja. Kiristäjäpoliisi mister Pihri ja intialainen kauppias Patel ovat korruptiossaan erittäin suoria ja selkeitä. Pihri lupaa pitää vaikeudet loitolla, ja toteaa seuraavassa lauseessa, että vaimo on nähnyt kaupassa hyvän ompelukoneen. Patel kertoo huolestuneena, että tavaran toimittaminen ja valuutan siirto on entistä vaikeampaa, ei 10 prosenttia vaan ehkä jopa 25 prosenttia vaikeampaa. Olofson oppii maan tavoille ja päätyy siihen, että korruptiota on Ruotsissakin, menetelmät vain ovat hienostuneempia. 

Olofsonin elämään mahtuu lähes pelkästään huonoja ihmissuhteita rasistisista valkoisista tilallisista ja petollisista työläisistä omaa hyötyään etsivään avustustyöntekijään. Roistot ja leopardinnahka selässään liikkuvat vallankumoukselliset murhaajat pitävät yksinäistä miestä kauhun vallassa. 
Kaiken ruman ja rujon keskellä loistaa kuitenkin hänen ystävyytensä neljän tyttären leskiäitiin Joyce Lufumaan, jonka vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa hän arvostaa. 
Olofson näkee, että Afrikan tulevaisuus on naisissa. Iso maanosa on väkivallan areena, länsimaiden pettämä ja riistämä, mutta tulevaisuus alkaa yhden tai kahden sukupolven päästä. Se ei ole sen kauempana.

Vaikka Olofson ei koskaan opi ymmärtämään Afrikkaa, yhden asian hän huomaa hyvin nopeasti. 

Eurooppalainen totuus lakkaa pätemästä loputtomalla savannilla. 

Viimeaikainen maailman järjestäytyminen on nostanut esiin Olofsonin/Mankellin huomion erilaisista totuuksista. 
Kun presidentti Sauli Niinistö teki keväällä matkan Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, hän totesi, että sinne ei mennä tarjoilemaan omia viisauksia vaan kuuntelemaan. Afrikka hakee omaa asemaansa ja liittolaisia. Siirtomaa-ajat ovat kipeinä mielessä, varmaan myös niiden jälkeinen toiminta, joidenkin avustustyöntekijöiden ylimielisyys, itsekkyys ja rikokset. 
Niinistö totesi, että demokratian tunnustavat maat ovat vähentyneet maailmassa ja kysyi, olemmeko me häviämässä taistelun afrikkalaisten sydämistä. Kenen kanssa vaurastuva Afrikka haluaa tehdä yhteistyötä?

Olen huolissani siitä, että Afrikan maat eivät kaihda sitoutua ihmisoikeuksia omissa maissaan sortavien maiden kanssa, Kiinan ja jopa Venäjän. Länsimaisten demokratioiden tarjoama moraalikäsitys ei ole vakuuttanut, ja taloushan on äärimmäisen tärkeää. Jos eurooppalainen tulee "valistamaan" ja kiinalainen lahjoittaa koulun ja kaivon, niin kumpi vieras mahtaa olla mieluisampi? 

Jotain hyvääkin...

Osuin kerran sellaiseen kolumniin, jossa siteerattiin saksalaista sotien jälkeen julkaistua äidinkielen kirjaa. Sitaattiin oli otettu suositelluista aineotsikoista eräs, joka tuntui makaaberilta.
(Ensin pitää selventää sana 'aine'. Ennen koulussa kirjoitelmia tai esseentapaisia kutsuttiin aineiksi. Aluksi oppilas sai vain otsikon, mutta myöhemmin alettiin antaa vihjeitä asioista, joita kirjoitelmassa olisi hyvä käsitellä. Ylioppilaskirjoituksissakin äidinkielen osaamista testattiin aineen kirjoittamisella, vain sillä. Aiheotsikot olivat tiukasti eri reaaliaineisiin liittyviä asia-aineotsikkoja, paitsi yleensä joukossa oli joku, josta saattoi kirjoittaa kaunokirjallisemman tuotoksen. Itse kirjoitin vuonna 1969 aiheesta 'Me emme elä yksinomaan leivästä'. Se oli  tarkoitettu uskonnon aiheeksi, mutta rohkenin lähestyä aihetta aivan muusta näkökulmasta, taiteen ja elämysten merkitystä korostaen.)
Se kolumnistin esiin ottama saksalaisen oppikirjan otsikko kuului 'Sodasta seuraa jotain hyvääkin', ja vihjeissä kehotettiin pohtimaan, missä tämä hyvä näkyy, kulttuuri nousee uuteen kukoistukseen, kirjallisuus saa aiheita jne.

Kun olin nuori opettaja, eräs minua parikymmentä vuotta vanhempi kollega huokaili aina kun joku napisi turhasta, että kyllä tarvittaisiin uusi sota.
Joten kai niistä huonoista ajoistakin aina jotain hyvä seuraa, ainakin näköala avartuu ja tyytyväisyys tavalliseen arkeen lisääntyy. 

Luonteeltani positiivisena listaan, mitä hyvää näen pandemian saavan aikaan nyt tässä vaiheessa, jossa emme ole edes kokeneet pahinta. 
Toisen listan aika on sitten, kun elvymme ja alamme rakentaa hyvinvointiamme uudelleen. Tietenkään pandemia ei lopu kuten sota rauhan julistukseen, jolloin ihmiset halailevat toisiaan kadulla. Ei, se hiipuu yhtä vähitellen kuin tulikin, emmekä me tiedä hetkeä, milloin uskaltaisi halata. 

1. Huomaamme arvostaa yhteiskuntaa, joka huolehtii. 
Me Suomessa elämme uusimmankin listauksen mukaan parhaiten onnellisuuden mahdollistavissa puitteissa.

2. Solidaarisuus lisääntyy. Se näkyy monin tavoin. 
Yksilöt ja ryhmät lupaavat apua niille, jotka eivät voi liikkua kotoaan korkean iän tai heikon kuntonsa vuoksi mihinkään. Kuntosaliohjaajat pitävät ilmaiseksi kuntopiirejä netissä. Konsertteja järjestetään ilman yleisöä ja näytetään netin välityksellä. 
Koronan pahimman vaiheen (toivottavasti pahimman, voihan se ryöpsähtää uudestaan) kokenut Kiina vei asiantuntijaryhmän Italiaan antamaan neuvoja katastrofin keskelle. Myös ainakin Saksa, Kuuba ja Venäjä ovat auttaneet Italiaa. Espanja on jo lähes yhtä pahassa jamassa kuin Italia, toivottavasti apua löytyy.

3. Kotitaidot kasvavat karanteeniolosuhteissa. 
Siivotaan, kokataan ja laitetaan paikkoja kuntoon. Sulatetaan pakastin, pestään ikkunat, tehdään pikku remontteja.

4. Kiireen aiheuttama stressi vähenee. 
Sen sijaan, että olisi aivan pakko rientää ryhmäharrastuksesta ja elämyksestä toiseen keskitytään harrastamaan perheen kesken ja yksin. Ehkä lukeminenkin lisääntyy. 

5. Löydetään lähiluonto. 
Monella kiireisellä ei ole ollut aikaa huomata kevään merkkejä sitten lapsuuden: puroja, pajunkissoja, kevään ensimmäisten kukkien nuppuja ja muuttolintujen saapumista. 

6. Luonto kiittää. 
Ilma kirkastuu siellä missä saastuttavat tehtaat ovat vähän aikaa pysäyksissä ja sameat vedet selkenevät siellä missä turistit ovat nyt poissa. 

6. Someriitely ja toisten mollaaminen ei enää tuota nautintoa, kun on isompia huolia.

7. On mahdollista tutkailla itseään, kun ei ole minne mennä. 
Eräs läheinen sanoi, että hiljainen viikonloppu muistuttaa sitä, miten me oltiin Kuhmossa asuessa, ei käyty ulkona lounaalla ja kahviloissa, ei shoppailemassa eikä järjestetyissä tilaisuuksissa kovin usein, vaan elettiin perhekeskeisesti ja keksittiin itse tekemistä.  
Presidentti Sauli Niinistön haastattelunsa loppuun valitsema Kassu Halosen (sävel) ja Vexi Salmen (sanat) kappale kuvaa hyvin näitä tunnelmia
...
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää…

8. Otetaan yhteyttä ystäviin, kaukaisempiinkin, kun on aikaa ja mieli herkistynyt elämän arvaamattomuuden vuoksi. Soitellaan, kirjoitellaan ja lähetetään kuvia.


Osa edellä mainitsemistani ei koske niitä, joille epidemia on aiheuttanut isomman kiireen kuin normaalisti. Lääkärit ja hoitajat työskentelevät yli voimiensa. Opettajat tekevät valtavasti suunnittelutyötä ohjatessaan koululaisia etänä. Kaupan väki täyttää hyllyjä tarpeisiimme, toppuuttelee rohmuja ja järjestää kotiinkuljetuspalveluja. Tiedottajilla on kiire tuottaa ajantasaista tietoa. Monella on yhtä aikaa vilkkaita lapsia kotona hoidettavana ja etätyöpiste jossain kodinhoitohuoneen nurkassa. 
Osa ihmisistä puurtaa, osa (sosiaalisemmat meistä) tylsistyy kotona ja osa (epäsosiaalisemmat ja stressaantuneet) nauttii, kun ei tarvitse osallistua mihinkään.  

Huomasin sellaisen vinkin, että me turvassa karenssissa olevat voisimme askarrella ikkunoihin sydämiä kiitokseksi niille, jotka tekevät työtä meidän hyvinvointimme eteen tänä vaikeana aikana. 
Löysin värikalvoja ja leikkasin sydämiä kotimme ikkunoihin. 
Kertovathan nämä myös, että hyvin täällä elellään ja sydän sykkii. Minulla tuli sellainenkin ajatus, että entä jos minä jo sairastin tuon koronan, jos se olikin syy keuhkokuumeeseeni, joka kaiken lisäksi on ollut lievempi kuin mikään aiemmista neljästä. No, näin onnellisesti asia ei varmaan ole. 

Osa perheestämme on jo altistunut virukselle, joku sairastaa sen sorttisesti, että se saattaa olla viruksen aiheuttamaa. Ajattelen heitä koko ajan. 

Taudin huippua ei ole saavutetttu. Tällä hetkellä tilanne Euroopassa on paha, mutta virus on vasta leviämässä Afrikkaan.  

Eräs lapsi esitti erittäin tärkeän kysymyksen Lasten tiedekysymyksissä perjantain Helsingin Sanomissa: Onko kaikkiin kysymyksiin vastaus? - Ei ole, siihen meidän on tyytyminen. 
Jotkut käyttäytyvät nyt sillä tavalla närkästyneesti koronan suhteen ikään kuin heitä olisi petetty, kun ei viranomaiset, hallitus eikä edes presidentti osaa sanoa, milloin se on ohi ja pitääkö nyt ihan oikeasti perua kaikki menot, mitä on suunnitellut.  
Virus on vihollinen, jota vastaan ei voi käydä aseilla. Amerikassa aseiden myynti on lisääntynyt. Onko jenkeille pyssy siis samanlainen turvariepu kuin meille vessapaperi?  

Eräs suuri pettymys minulle oli se, kun luin että Etelä-Suomesta oli alettu ajaa kiireellä pohjoisen lomakeskuksiin ennen kuin Uusimaa tai jokin alue siellä ehkä tautipesäkkeenä eristetään. Siis mitä! Viemään virusta eteenpäin ja rasittamaan pikkupaikkakuntien terveydenhuoltoa, joka on mitoitettu paikkakuntalaisille sopivaksi. Röyhkeyden huippu. 
Onko noin vaikea pysyä paikallaan kaikkien yhteiseksi eduksi? Ja omaksi. Luonnossa saa kävellä vapaasti, Helsingissäkin, toistaiseksi, mutta ei kannata mennä sinne minne kaikki muutkin menevät. Helsingin keskustan puistoissa on väljää, kun kaikki haluavat kävelylle meren rantaan. Eilen uutisissa oli videokuvia näistä paikoista. 
Meillä on Kouvolan seudulla kaikkialla väljää. Eilen ulkoilimme mieheni kanssa Tirvalla, ketään ei tullut vastaan.  

Laitan tänne loppuun vielä kokonaan edellä siteeraamani Maailma on kaunis -laulun sanat. Tämän laulun on esittänyt aika moni artisti. Siinä on paljon samaa viisautta ja lyyrisyyttä kuin Eino Leinon runoissa.  

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
(Vexi Salmi)

Sauli Niinistön virallisesta muotokuvasta - eeei...

No, nyt se on nähty. 

Kerroin aiemmin (täällä), että sain julkistamistilaisuuden lehtikuvista ja jutusta sellaisen epämiellyttävän ensivaikutelman, että tämä teos ei ole kuva presidentti Sauli Niinistöstä vaan sadan tekijän kuva itsestään. Niinistö näyttää jäävän tuonne tilkkutäkin alle, ja mistä ihmeestä nuo kuvat kertovat. 

Kävin eilen Ateneumissa katsomassa taulua. Se on todellisuudessa pahempi kuin kuvissa.

Kun ajatellaaan, että tehdään muotokuva henkilöstä, niin minusta ensimmäinen ja tärkein, itsestäänselvä vaatimus kuvalle on, että se kertoo kohteestaan. Nykyään on niin paljon  valokuvia, että muotokuvan tai patsaan ei todellakaan tarvitse olla valokuvamainen toteutus henkilöstä, mutta sen pitää kertoa hänestä. Mielestäni. 

Mitä nämä kangastilkut, puunpalat, tekstiilipinnat, kivet, pikkutytöt, söpöt bambit, ledvalo, folionpalan näköinen klöntti ohimolla ja toinen oksennuksen näköinen olkapäällä kertovat? 
Liittyvätkö nämä jotakin kautta Niinistön elämään, uraan, persoonaan  tai harrastuksiin? Epäilen, että ei. 
Kuvan alla pöydällä oli numeroitu kartta, jossa sata nelikulmiota ja lista niiden tekijöistä. Saisi olla myös tekijöiden selitys omasta palastaan.  

Osa neliöistä työntyy ulos teoksesta, kuten esim. tuo vuohen näköinen eläin presidentin korvan kohdalla, sen yllä olevat kivet ja folion näköinen materiaali, samoin valkoinen möykky. 
Kuva on paljon räikeämpi kuin minun puhelimella ottamissani kuvissa. Nenäpala esimerkiksi on voimakkaan viininpunainen. 
Pahoittelen kuvieni tasoa. Menkää katsomaan!

Seinällä on teksti, jossa kerrotaan, että tämän yhteistaideteoksen taiteilijat ovat nuoremman sukupolven kuvanveistäjiä, graafikkoja, kuva-, valokuva-, video- ja performanssitaiteilijoita ja että jokainen on saanut vapaat kädet oman osuutensa työstämiseen.   
"Muotokuva heijastaa nykytaiteen monimuotoisuutta, samalla kun teoksen mosaiikkimainen rakenne vie ajatukset digitaaliseen pikselitekniikkaan". 
Jaahas, viekö? 

Seurasin toisia kuvaa katsomaan tulleita. Huomasin hämmästeleviä ilmeitä ja keskustelua poskipalasta, joka on toisen henkilön valokuvasta. 
Itse en kyllä haluaisi omaan muotokuvaani toisen poskea, varsinkaan, jos kävisi ilmi, että sen palan tarkoitus on moittia minua. Tekijähän kertoi isosti Helsingin Sanomien haastattelussa haluavansa tällä turvapaikanhakijan posken osalla (punertava pala) näpäyttää presidenttiä siitä, ettei tämä ole tuominnut tarpeeksi rasismia. Tämä on niin tätä aikaa, huokaus. Olisinko joskus elänyt samankaltaisen vaiheen...Mistä ihmeestä tämä ulkomailla asuva taiteilija Päivi Koskinen tietää meidän presidenttimme kannanotot! Ja mistä tällainen röyhkeys. Hesarin haastattelussa hän toteaa: "Sadiq Bahroozin tarina on vähintään yhtä kiinnostava kuin presidentin oma tarina." Niin varmaan onkin, mutta tämä teos on presidentti Sauli Niinistön muotokuva, ei Bahroozin. 
Eikö muotokuvan tarkoitus ole kunnioittaa kohdettaan?

Kävin välillä katsomassa upeaa italialaisen taiteen näyttelyä Fantastico! ja palasin sitten vielä takaisin Sauli Niinistön ns. muotokuvan äärelle. 
Nyt olin jo saanut rohkeutta kysellä toisilta mielipiteitä. 
- Klovnimainen.
- Sitä sun tätä, pelleilyä.
- Tämä ei ole presidentin muotokuva.
- Vähintään tekijöiden oman hännän nostoa, mutta jopa pilkkaava.
- Ei sovi viralliseksi muotokuvaksi.
- Kokoaja ei ole ollut tehtävänsä tasalla. 
- Aikansa kuva, ei presidentin.
- Hassu. 

Toivoin, että joku olisi kehunut kuvaa ja olisin kuullut perusteluja. 
Mieheni nauroi taka-alalla, kun minä leikin toimittajaa. Sanoi, että oli niin kova pulina, että vartija kävi jo tarkistamassa, mistä on kyse. 
Ihastelin italialaisista töistä mm. alla olevaa  muotokuvaa.  

Ubaldo Oppi, Pojan kasvot, 1928

Tässä on poika ja hänen maisemansa. Jos mosaiikkia halutaan, niin tuolla taustassa voisi olla paloja pojan elämästä. Olen nähnyt näin toteutetun perhekuvan, maalauksen perheestä ja heidän elämästään Se oli kiinnostava ja kertova. 

Makuasioita...

Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa

- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta. 
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä. 
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.  
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista. 

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva? 
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.  

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.  
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä. 

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni jonkun paitulin minäkin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
 Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa. 


Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia (2007)

Tämä kirja sisältää esipuheen lisäksi 16 esseemäistä novellia. Myös esipuhe on esseetyyliä.

     Valtaosa ihmisistä ei ole näkyviä menestyjiä; useimmat tapahtumat ovat tavallista arkipäivää.                                               
     Mutta  jokaisen ihmisen takana on tarina, jokaisella tapahtumalla jokin merkitys ainakin jollekin.
     Sellaisista tämä kirja kertoo. Niiltäkin osin kuin päänäyttämönä on tsunami tai presidentinvaalit, olen yrittänyt etsiä pikemminkin pieniä inhimillisiä havaintoja kuin suuria selityksiä.

Novellien aiheet vaihtelevat kenialaisen juoksijan suuresta ratkaisusta pelastusarmeijan vanhan työntekijän vaatimattomaan elämään ja amerikkalaisen vaihto-oppilaan, Timin, uskomattomiin petoksiin isäntäperheessä.

Ameriikan poika, jossa Tim rötöstelee on yksi suosikkinovellini. Novellissa on huumoria ja myötätuntoa. Luikuri palautetaan kotiinsa, mutta hän ei häviä kirjoittajan elämästä. Parin vuoden päästä tulee kirje Idahosta, jossa korkea-arvoisaa suomalaista suosittelijaa, oikeusministeriä, pyydetään ottamaan selvää, missä hänen suosittelemansa, epätarkkoja asiakirjoja collegelle toimittanut opiskelijanalku mahtaa piileksiä. Suomalainen Dad oli kyllä huomannut nipun käyntikorttejaan kadonneen muun tavaran ohessa, nyt selvisi tarkoituskin.

Ei se Tim paha ollut, ei hän tarkoituksella muita loukannut. Hänellä ei vain ollut mitään käsitystä oikean ja väärän erosta. Eikä hänelle sitä käsitystä taida koskaan tullakaan. Huonompi asia Amerikassa, nollatoleranssin maassa, missä päätyy vähästä vankilaan. Minne liekin Tim kadonnut?

Toinen suosikkinovellini on Surun siluetit, jossa Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 tsunamissa mukana ollut suomalainen poliitikko, Niinistö itse, osallistuu kahden vuoden päästä muistotilaisuuteen ja käy läpi kokemaansa. Novelli on rakennettu taitavasti muutaman henkilön kautta. Kertoja seuraa aamiaispöytien tapahtumia. Taustoiltaan ja lomatoiveiltaan erilaiset ihmiset viettävät leppoisaa aamua, joka on pian muuttuva. Nuori ruotsalaisäiti, Maria, on ilmoittanut kaksi pikkupoikaansa elefantti-uimakerhoon. Äiti suunnittelee jäävänsä uimapaikan lähelle kaiken varalta poikien huomaamatta. Hän aikoo samalla ottaa viimeiset kuvat koosteeseen, jonka lähettää kotiväelle. 

Pian vaarin puhelimeen ilmaantuu kaunis kuvakooste. Maria hymyili ajatukselleen, varmasti kuvia näytettäisiin naapureillekin.
Tämä kohta sai minussa aikaan tunnekuohun. Olenhan ollut itsekin aurinkolomalla kahden pienen pojan kanssa. Titanic-elokuva, jossa myös tiedetään alusta lähtien, mitä tulee tapahtumaan, kosketti minua vähemmän kuin tämä vahva novelli. Myöhemmin tapaamme saman aamiaispöydän ruotsalaisäidin autossa, jolla pelastuneita kuljetetaan sairaalaan. Hän ei kuule eikä näe, mutta toistaa uudelleen ja uudelleen:"Miksi päästin heidät?" Kysyessään hän ojentaa kätensä kuin pitääkseen kiinni heistä, joita ei pystynyt pitelemään. Niinistö poimii novellissaan esiin muutaman seuraamansa henkilön tarinan. Kaikista niistä nousee esiin yhteinen tekijä: sattuma. Miksemme lähteneet käymään kylällä? Miksi nukuimme sinä aamuna liian pitkään? Miksemme viettäneet joulua kotona? Novellin lopussa päivitetään katastrofipäivänä kuvattujen henkilöiden elämä. Joku hävisi kokonaan, joku teki ison lahjoituksen paikalliseen kouluun. Maria on perustanut miehensä kanssa säätiön, joka kantaa heidän menettämiensä poikien nimeä ja joka auttaa tsunamin uhreiksi joutuneita ruotsalaislapsia. 

Kolmas hieno novelli on nimeltään Maailman parasta maalaria etsimässä. Siinä Niinistö pohtii, mikä taide jää elämään ja mikä ei. Hän jakaa taiteilijat kolmeen ryhmään: enemmistö häviää unohduksiin, joku harva häviää omassa ajassaan, mutta löydetään uudelleen, ja vielä harvemmat eivät häviä koskaan. Sitten hän esittää kysymyksen: entä jos kaikkein kaunein teos onkin löytämättä jossain pölyisellä ullakolla tai taidetta ymmärtämättömien seinällä, siihen unohtuneena.

  

     Ja sitten yhtäkkiä tajutaan, että tuossa se on! Vika on ollut vain tähänastisten katsojien silmissä, eivät ole tajunneet. Tässä meillä on maailman paras maalari ja hänen paras maalauksensa!

Voisiko saman pohdiskelun liittää kirjojen arviointiin? Piileksiikö jonkun edesmenneen tai aikalaisemme pöytälaatikossa - muistitikulla - maailman hienoin kirjallinen teos!

Kun sain tämän kirjan käsiini, ajattelin, että tämä on taas näitä vaalikirjoja. Hämmästyin. Niinistö kirjoittaa hyvin. Hänen tyylinsä on pohdiskelevaa, selkeää, ironista ja surumielistä. Hänen teemojaan ovat elämän hetkellisyys ja ainutlaatuisuus, myötätunto ja tappio. Nyt haluan lukea myös hänen aiemman teoksensa Viiden vuoden yksinäisyys (2005).

Löysin Hiljaisten historian kirpputorilta, jossa tätä presidenttimme kirjoittamaa kirjaa oli parikymmentä kappaletta pinossa, 5 euroa kappale, uusia kirjoja. Rupesi hihityttämään, kun ajattelin vastaavaa tilannetta jossakin diktatuurissa tuolla Aasian suunnalla. Jos joku veisi Suuren Johtajan, Loistavan Ajattelijan kirjoituksia, vaikka muistilapun, pölyiseen kirppiksen nurkkaan, niin johan mahtaisi päitä katketa!