Elokuvaelämyksiä: Guled & Nasra, Mailman kaunein poika ja Ken Loachin Family Life

 

Kouvolan Kalalampi 21.11.2021, Kuva Ume

Mikä sen parempi keino pimeän kestämiseen kuin hyvä elokuva.

Teema & Femillä on loppumassa viisipäiväinen Teeman elokuvafestivaali, joka  järjestetään jo kymmenennen kerran. Festivaalin ajankohta on juuri oikea. 
Tällä kertaa en ole vielä katsonut mitään, tallentanut kyllä paljon, ja löytyväthän nämä elokuvat myös Yle Areenasta. Tänään tallensin Ali Jaheransarin ohjaaman tragikomedian Teheran, rakkauden kaupunki, jossa seurataan kolmen henkilön rakkauden kaipuuta, joka onkin kai persialaisessa runoudessa yleisempi aihe kuin rakkauden täyttymys. 
                    ..........

Olin odottanut elokuvaa Guled & Nasra, ja nyt se lopulta tuli meidän teattereihimme. Guled & Nasra on kansainvälisessä levityksessä nimellä Gravedigger's Wife. Se on ensimmäinen Afrikassa kuvattu suomalainen elokuva. Elokuvan kieli on somali, jolla kielellä ei ole liiemmin tehty elokuvia. Näyttelijät sekä tuotantoryhmä ovat kansainvälisiä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ayderus Ahmed muutti Somaliasta Suomeen 16-vuotiaana ja asuu nykyään vuoroin Helsingissä ja Pariisissa, pääosan esittäjistä Omar Abdi on helsinkiläinen ja Yasmin Warsame kanadalainen. Nelikymppisestä ohjaajasta on kerrottu, että hänen tiensä elokuva-alalle ei ole ollut helpoimpia ja että hän on lähes itseoppinut. Kunnioitettavaa. 

Elokuva on saanut huomiota sekä Cannesissa että Torontossa suomalaisena elokuvana ja voittanut Afrikan suurimman elokuvafestivaalin Fespacon pääpalkinnon. Kaiken lisäksi Somalia on ilmoittanut haluavansa asettaa Guled & Nasran maansa Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjaan.

Mietin ensin, miten se noin menee ja miksei Suomi, mutta sitten muistin, että Suomea edustamaanhan on jo valittu Hytti nro 6.  Voi miksi? Minä olisin valinnut toisin. Guled & Nasra on teemaltaan paljon isompi, universaali välittämisen ja rakkauden kuvaus, kaunis ja puhutteleva. 

Rutiköyhä djiboutilainen haudankaivaja Guled yrittää pelastaa perheensä. Vaimo Nasra on vakavasti sairas, ja leikkaus joka pelastaisi hänet maksaa liikaa. Perheen poika Mahad tuottaa huolta vanhemmilleen. Hänen pitäisi keskittyä kouluun, mutta kavereiden seura vetää puoleensa ja äidin sairauden pelko ajaa pois kotoa. Pojan esittäjä Kadar Abdoul-Aziz Ibrahim on luonteva roolissaan pikkuilmeitään myöten. 
Kaiken surkeuden keskelle käsikirjoittaja on kirjoittanut katsojalle suvantoja, lempeitä ja iloisia kohtauksia, joissa välittyy yhteisön voima ja tuki: Guledin työporukan leikinlasku, ujon nuoren miehen ihastuminen ja vaikeus lähestyä ihailunsa kohdetta, naiset rupattelemassa arkisissa askareissaan, pikku vintiöt jahtaamassa toisiaan toripöytien välissä. 
Guledin ponnistelussa on lähes satumaista vaaran ja ponnistelun tuntua, joka lopuksi kääntyy pienen detaljin avulla koomisen puolelle. En kerro enempää. Menkää katsomaan!
                    ..........

Maailman kaunein poika on dokumentti Björn Andrésenista. Luchino Visconti valitsi hänet vuonna 1970 ympäri Eurooppaa, Suomeenkin, ulottuneen etsinnän tuloksena elokuvansa Kuolema Venetsiassa toiseen päärooliin, Tadzioksi, jonka kauneudesta kuolemaa odottava vanha säveltäjä Gustav von Aschenbach lumoutuu. 

Dokumentti saa miettimään, miten traumatisoivaa lapsitähteys saattaakaan olla. Björn Andrésen oli 15-vuotias, kun joutui julkisuuden pyöritykseen "maailman kauneimpana poikana", ei siis aivan pieni enää, mutta hänellä oli jo valmiiksi traumoja, joita olisi pitänyt hoitaa eikä tyrkätä poikaa sellaisten ihmisten käsiin Japaniin saakka, jotka halusivat vain tehdä hänellä rahaa.
 
Rakastan elokuvaa Kuolema Venetsiassa ja rakastan Tadzion viileää kauneutta siinä. Elokuva on kuin proosaruno. Se pohjautuu Thomas Mannin vuonna 1912 kirjoittamaan novelliin.
Tapahtumapaikkana on ylellinen kylpylähotelli Venetsiassa, jonne Tadzio saapuu lomalle perheensä kanssa. Kun hän ensimmäisen kerran ilmestyy näyttämölle, olikohan hotellin aulaan tai aamiaishuoneeseen, kamera poimii hänet joukosta kuin harvinaislaatuisen kukan tai eläimen. Hänessä tiivistyy nuoruus ja täydellisyys ja hänestä tulee von Aschenbachille kuin harhanäky kuoleman edellä tai kuolemaan johdattava enkeli. Minkä illuusion Visconti loikaan!

Oli huikeaa nähdä Andrésen dokumentissa vanhana, kuihtuneen oloisena miehenä. Kun dokumenttia katsoi pitempään, niin alkoi huomata, että kyllä vain - hän se on, Tadzio. Olisin suonut hänelle helpomman elämän. 

Maailman kaunein poika löytyy Yle Areenasta. Dokumentin tekijät ovat Kristina Lindström ja Kristian Petri. 
Mistä mahtaisin löytää elokuvan Kuolema Venetsiassa. Olisikohan Mubissa? Se on ainoa suoratoistopalvelu, jota käytän. 
Luovuin Netflixistä, koska en ole enää löytänyt sieltä katsottavaa.
                    ..........

Viimeisenä elokuvana ennen kuin jätin Netflixin katsoin sieltä Ken Loachin varhaisen elokuvan Family Life (1971) , jossa Loach kuvaa sukupolvien kuilua vanhoillisessa brittiperheessä ja ajan suhtautumista mielenterveyden hoitamiseen. 

Nuori nainen, Janice, on jäänyt istumaan metrolaiturin penkille, ja poliisi saattaa hänet siitä kotiin. Kotona Janice joutuu hurjan syyttelyn ja manipuloinnin kohteeksi. Vanhemmille näyttää olevan tärkeintä oman syyttömyyden todistaminen. Mielenterveyspalveluissa tapahtuu se tavallisin: potilas palautetaan yhä uudelleen oloihin jotka ovat hänet sairastuttaneet ja tilanne pahenee. Kun löytyy avoin osasto, kokeilu, jossa psykiatri käyttää aikaa potilaisiinsa ja jossa Janicekin on jo matkalla löytämään oman minänsä, osasto lakkautetaan tehottomana.
Tästä elokuvasta nousi mieleeni Claes Anderssonin työ mielenterveyshoidon kehittäjänä. Hän toi suomalaiseen mielenterveyden hoitoon uuden hoitoajattelun, jossa tarkastellaan sairautta yhteiskunnallisena ilmiönä. Tietyt tilanteet ajavat ihmisen umpikujaan, ei vain aivojen kemia, ja paranemiseen tarvittaisiin irtiotto sairaasta ympäristöstä. Andersson kirjoitti 70-luvun alussa pamfletin Kuvien takana. Sen sanoma on sama, mitä Loachin elokuvan psykiatri edustaa. Janice ja muut hänen laillaan särkyneet paranevat vain jos heidän olojaan muutetaan ja he saavat toipua tuettuina ajan kanssa. 
                    ..........

22.11.
Palaan vielä aamusella tänne hetkeksi.
Lisään Guled & Nasri -elokuvan mainoksen. Maisemilla ja ympäristöllä on myös elokuvassa tärkeää sanottavaa. Hiekkaa, kiveä, ei missään vihreää, vettä vain pulloissa. Joku kriitikko on kehunut maisemien kauneutta. Itse en näe sitä. 

Jos joku lukijoista on katsonut noita Teeman festaripäivien elokuvia, niin vinkatkaa, mistä piditte. 

En haluaisi käyttää aikaani turhanpäiväisiin, joiden vuoksi jätin Netflixinkin. Siellä on timantteja, mutta niitä joutuu etsimään hehkutetun roskan joukosta. 

Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of True Love -dokumenttisarja on helmistä kirkkaimpia. 

Tämän sarjan vuoksi kannattaa ottaa Netflix, eihän kuukausimaksu, alin 7.99, ole edes yhden elokuvateatterissa katsotun elokuvan hintainen.

Kuusi tarinaa on kuvattu kuudessa eri maassa, hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tekijät ovat paikallisia. 
Yhteistä näille kuudelle elokuvalle  on se, että niissä kuvataan pitkässä avioliitossa eläviä vanhoja ihmisiä. Nuorimmat parit ovat eläneet yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, kaksi vanhinta jo kuusikymmentä vuotta. 
Filmiryhmä on seurannut pariskuntia vuoden ympäri. Kussakin jaksossa vietetään uutta vuotta 2020. Koronapandemia oli jo aluillaan, mutta se on jätetty kuvauksen ulkopuolelle. Ensimmäisessä jaksossa, joka tapahtuu Vermontissa USA:ssa, pariskunta keskustelee puiston penkillä istuessaan ja mainitsee, että kahviloita on kiinni. 

Dokumenttien tyyli on rauhallinen, onhan monen kuvattavan askelkin hidas. 
Vaikka elokuva keskittyy kahden ihmisen suhteen kuvaukseen siinä tulee kuvatuksi myös erilaisia yhteisöjä, elinkeinoja sekä kulttuuria. Pääsemme mukaan niin amerikkalaisten 4th of July -juhlintaan kuin japanilaiseen temppeliin, jonne poiketaan rukoilemaan sairaalamatkan varrella ennen vakavaa leikkausta.
Kuin sivutuotteena syntyy kuva siitä, millaista on vanheta eri oloissa ja olisiko lottovoitto syntyä ko maahan. 

Huomasin, että monilla näissä elokuvissa esiintyvillä vanhoilla ihmisillä ei ollut silmälaseja, he siristelivät ja käyttivät suurennuslasia lukiessaan. On uutisoitu, että suomalaiset ovat huonosilmäisiä, koska meillä on niin paljon silmälaseja käyttäviä. Onko kuitenkin niin, että me vain voimme hankkia lasit helposti ja vaihtaa niitä heti kun on tarpeen. 
Jokaisesta parista jommalla kummalla tai molemmilla näytti olevan vaivoja lonkissa tai polvissa. Kuljettiin kävelykeppiin nojaten ja ontuen. Ehkä keinonivelleikkaukset eivät ole kaikille saatavilla kuten meillä. 

Mikä takaa, että rakkaus kestää? Vermontilainen David Isham sanoo, että heillä oli työikäisinä molemmilla omat roolinsa ja että he kohtelevat yhä toisiaan hyvin.
Ei kai se sen kummempaa.
Jäi sellainen tuntu, että nämä parit tarvitsivat toistensa läheisyyttä. He olivat kasvaneet yhteen ja tiesivät edelleen roolinsa kaikessa, kyselemättä.

Ginger ja David hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tila on luovutettu nyt pojalle. Se on jäänyt ainoaksi seudulla ja keskittyy maatilamatkailuun.
Joka vuodenajalle on omat tapahtumansa. Vaahterasiirapin valmistus vaikutti kiinnostavalta katsoa. Perheellä on museomainen siirappitehdas, pensasmustikkaviljelmiä, joulukuusimetsä ja kurpitsapelto. Heillä on myös juhlalato, jota vuokrataan juhlien järjestäjille.
Vanhan parin elämä näytti seesteiseltä kuolemaan valmistautumista myöten. He kävivät tekemässä testamenttinsa ja sopimassa hautapaikkansa, ettei nuoremmilla olisi kiireidensä keskellä liikaa pähkäilemistä heidän kuoltuaan.
Tästä osasta jäi nostalginen olo, niin vanhanaikaista ja yhteisöllistä elämää. Kukaan ei katsellut televisiota, somettamisesta puhumattakaan, pelattiin korttia ja vietettiin yhteisöllistä joulua. Vermontin luonto ja vuodenajat on kuvattu kauniisti.

Nati ja Augusto elävät eteläisessä Espanjassa vuoristoseudulla. Pariskunta on elänyt elämänsä pienessä kylässä manteliviljelijöinä eikä ole koskaan nähnyt merta. Augusto kehottaa "tyttöään" hankkimaan uimapuvun, koska he ovat vihdoin lähdössä seuramatkalle merenrannalle. 
Vakava sairaus uhkaa, mutta hymy on herkässä. 
Augusto pelottelee naapurin kanssa villisikoja pois tiluksiltaan ja miehet rupattelevat menneestä ja tulevasta illan pimeydessä.
Mieleeni jäi erityisesti Natin kainous. Kuvaajaryhmä oli ehkä  pyytänyt hellyydenosoituksia, mutta Natipa läpsäisee miehensä käden pois kaulaltaan posket punoittaen, höpsis. Sanallinen kiusoittelu on enemmän heille sopivaa rakkauden osoitusta. 
Vuoristotalven koleus oli erilaista kuin mihin enää nykyään on tottunut. Pariskunta lämmitteli takkatulen ääressä paksuihin vaatteisiin pukeutuneena. Kyllähän minäkin kärsin vilua lapsena puulämmitteisessä maalaistalossa, mutta aikuisena olen saanut elää koko elämäni suloisissa sisälämpötiloissa.  

Japanilaiset Kiruko ja Haruhei ovat erityisen mieleenjäävä pari. Haruheilla on Hansenin tauti eli leprasairaus ja Japanissa se on tarkoittanut yhteiskunnan ulkopuolelle laitokseen syrjäyttämistä. Monet ovat tehneet itsemurhan tai tappaneet lapsensa tämän tautidiagnoosin vuoksi.
Haruhei vietti 15 vuotta sairaalassa, jonne sattui kerran keittiötöihin eräs suloinen Kiruko. Sitten tapahtui ihme, jonka Haruhei muotoilee näin: "Jumalatar tuli ja vapautti minut." Haruhein kasvot ovat vääntyneet ja käsissä ei ole oikeastaan  sormia. Kuitenkin hän kirjoittaa nettiin päiväkirjaa ja ajaa autolla. Kun Kirukolta kysytään, miksi hän rakastui Haruheihin, hän kihertää ujosti ja sanoo, että onhan Haruhei merkittävä mies. 
Haruhei on mukana kansanliikkeessä, joka on levittänyt tietoa Hansenin taudista ja nostanut kanteen Japanin valtiota vastaan ihmisten syrjimisestä eristämällä heidät ja jättämällä kouluttamatta sairauden vuoksi. Liikehdintä on tuottanut tulosta ja valtio on maksanut korvauksia perheille.
Tämä elokuva herätti minussa ihailua molempia sekä Kirukoa että Haruheita kohtaan. 

Eteläkorealaiset Saegja ja Yeongsam jäivät mieleeni raatamisensa vuoksi. He ovat merikorva-nimisten kotiloiden, viljelijöitä. Kalastajan elämä on aivan liian rankkaa hennolle Saegjalle, joka on särkenyt työssä selkänsä.
Lapset ovat kehottaneet pariskuntaa lopettamaan työnteon jo kauan sitten, mutta se on vaikeaa varsinkin juuri Saegjalle, jota meri ja työ auttavat unohtamaan esikoispojan kuoleman. Se, mitä kuolemaan liittyy, ei käy ilmi, mutta itsemurha käy katsojan mielessä. 
Työn ohessa on jokunen juhlahetkikin. Kansallispukuinen pari osallistuu perinnejuhlaan ja heidät pyydetään lavalle haastateltavaksi. 
Elokuvassa soi ihana kappale, jossa toistuu kertosäe:"Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan."
Niinhän se on. Hieno huomio. 

Seuraavassa dokumentin osassa siirrymme Brasiliaan, Rio de Janeiron köyhien ihmisten favelaan.  
Naispari Nicinha ja Jurema elävät ahtaasti lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Nuorempi naisista on vielä töissä, vanhempi eläkkeellä. 
He ovat umbanda-nimisen uskonnon harjoittajia, tyttäristä vanhin on paikallinen hengellinen johtaja. 
Mieleeni jäi yhden lapsenlapsen, tyttären, hyvä koulumenestys. Jospa hän onnistuu ponnistamaan luokkahypyn favelasta parempiin kaupunginosiin ja hyvään ammattiin. 
Meillä on kolmatta kesää ilmalämpöpumppu viilentämässä kotia; Nicinhan ja Jureman porukalla sellaista vasta tarvittaisiinkin. Heillä on unelma merenrantatalosta, joka olisi vain heidän. Se näyttää toteutuvan. Rannalla on  vilpoisempaa ja siellä he saavat olla iälleen sopivasti rauhassa kahdestaan.
Useamman sukupolven perhehän toimii vain niillä kenellä on varaa elää väljästi. Dokumentin ensimmäisen osan pariskunnalla on näin, oma talo yhteisessä pihapiirissä.

Viimeisessä elokuvassa ollaan Intiassa. Satyabhama ja Satva työskentelevät yhdessä puuvillapelloilla, vaikka eivät enää jaksaisi. He ovat kuvitelleet tässä vaiheessa elämäänsä elävänsä jo nuorempien tukemana lapset jatkamassa samaa ammattia lähellä asuen, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä satoja myös kotiin viimeisenä jääneen pojan ja miniän on pakko lähteä tehtaille. Koska lastenhoitoa ei ole järjestetty he jättävät pienet lapsensa isovanhempien hoitoon. 
Pienemmälle lapselle ei edes kerrota, miten pitkästä ajasta on kyse, kuukausia menee ennen kuin heidät voidaan hakea kaupunkiin. Pieni tyttö oirehtii ja muuttuu aluksi mykäksi. 
Kaksi väsynyttä vanhaa ihmistä ilman mitään muuta elantoa kuin se minkä saa fyysisessä työssä raatamalla. Pakko siinä on tukeutua toisiinsa. Hymyssä suin.

Dokumenttien lopussa näytetyt vanhat valokuvat kertovat nuoresta onnesta ja menneistä ajoista. 
Ne tuovat hienon perspektiivin ja saavat miettimään ajan kulua. Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan. 

Siinä mitä ylle kirjoitin saattaa olla muistin aiheuttamia virheitä yksityiskohdissa. Olen katsonut sarjan jo jokin aika sitten ja nämä asiat ovat siitä jääneet mieleeni. Vermontilaisen parin tarinan katsoin uudelleen virittäytyäkseni tunnelmaan. Ginger on ryhdikäs nainen, juuri sellainen minkälainen itsekin haluan ikääntyessäni olla.

Rakkaus oli näiden elokuvien aihe, mutta minulle nousi tärkeimmäksi rivien välissä (kuvien välissä) ilmennyt elintasoero. Eipä ole vanhuus, kuten ei mikään muukaan, mitenkään tasa-arvoista tällä pallollamme.
Me saatamme ruikuttaa pienistä harmeista täällä onnekkaiden maassa, vaikka meillä olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. 

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä

Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.

Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi. 
Hän on yksi mieliohjaajiani. 

Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.

Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen. 

Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullmann, Ingrid Thulin, Max von Sydow...

Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein. 

Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.  
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.  

Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen. 

Kysymys 1: Onko Bergman tuttu? 
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?

Elokuva-elämys, Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen

Luen paikallislehdestä, että tämänvuotinen Anjalankosken elokuvapalkinto menee Virpi Suutarille hänen puutarhanhoitoa ja parisuhteita käsittelevästä dokumentistaan Eedenistä pohjoiseen. Mielessäni käy, voiko se olla noin hyvä. Puutarhanhoitoa? Tämähän näytettiin televisiossa syksyllä kahdesti, mutta minulta jäi katsomatta.
Opistokinossa, jossa käyn katsomassa tasokkaita elokuvia silloin tällöin torstaisin, innostava vetäjämme, elokuvaharrastaja Antero Peräkasari, kutsuu elokuvan ystäviä palkintojuhlaan ja epäilee, että dokumentti ei ehkä vedä katsomoa täyteen. Virpi Suutari on tulossa hakemaan palkintonsa. No, olisi hauska kuulla Suutarin haastattelu. "Eiköhän mennä", esitän miehelleni. 

Juhlapaikka, paikallinen elokuvateatteri, on meiltä viiden minuutin kävelymatkan päässä. Menemme varmuuden vuoksi varttituntia ennen, koska joskus on jääty jopa ovien ulkopuolelle, kun palkittava elokuva on ollut suosittu. Elokuvapalkinto annetaan "henkilölle, joka edellisenä vuonna on merkittävästi ja omaperäisesti rikastuttanut maamme elokuvakulttuuria". Tämä on jo 31. palkintovuosi, itse Kinosunnuntaita on vietetty 46 kertaa, se on maamme vanhin vuosittainen elokuvatapahtuma. 
Saamme mielipaikkamme takaa, mutta kohta väkeä lappaa paikalle niin että tarvitaan jopa muutama lisätuoli. 
Suutari on sivutilassa median haastateltavana ja pujahtaa eteen juuri ennen kuin elokuva alkaa. Tilaisuuden juontaja Peräkasari  esittelee hänet ja avaa tilaisuuden ja sitten....

Olen kesässä. Lähikuvia kukista, tuuli heiluttaa lehtiä, linnut laulavat. Vanha pariskunta tutkii pensasta, magnoliaa. Vanha herra nauttii sen tuoksusta, mutta rouva harmitteleee, ettei tunne tuoksua. Ah, magnolia, yksi minunkin mielituoksuistani. Hitaasti kuvattu luonnon kauneus pakahduttaa ja nostaa kyyneleet silmiini.

Tämä magnolia on Elimäen arboretumista

Kukas tuolla valtavassa puutarhassa möyrii, selkä heiluu, kun olento etenee määrätietoisesti. Ollaan kainuulaisella tilalla, jossa pellot on pantu pakettiin, ja emäntä on sen jälkeen alkanut muuttaa niitä jättipuutarhaksi. Hänellä on yli 3000 lajiketta, Kainuun korkeudella! "Onhan se menny sillä vähä yli. Siellä se kuppovvaa kaiken päivää ja yöllähi. Pittää sen saaha sitä tehä, se nauttii siitä", sanoo Veikko-isäntä. Puuhakas Kyllikki ehtii myös hetkeksi kuvaan hyttysverkko päässään. Iltahämärissä kuvatuissa otoksissa hän heiluu ulkona otsalampun valossa. Isäntä toteaa lempeästi, että piha-alueelle on ilmestynyt myös kettu seuraksi emännälle:"Sillä on siitä seuraa. Ne on yöeläjiä, kummathi."

Elokuvassa seurataan seitsemää hyvin erilaista pariskuntaa limittäin. Muillakin kuin Kyllikillä on mennyt vähän yli. Markon touhuista puoliso sanoo, että tämä on touhottanut ympäri Suomea tapahtumissa vaihtamassa taimia mummojen kanssa. Myös eläimet ovat tällä tilalla lisääntyneet suunniteltua nopeammin. Marko pitää luonnonmukaisuudesta, hän työskentelee paljolti alasti.

Leikkisyys, alastomuus ja luonnonmukaisuus ovat joillekin kuvatuista tärkeitä arvoja. Puutarha saa rehottaa. On hauska kipittää alasti ympäri pihaa saunan jälkeen. Nimi Eeden voisi viitata tähän. 
Joillakin puutarha on tiptop kymmenine oleskelukeitaineen, joissa ei ehditä olla.

Vähän yli. Siitä syntyy huumoria Samoin ihan tavallisesta arkipäivästä. Eräs pariskunta kasvattaa kurpitsoita kilpailuun. Emäntä lepertelee lemmikeilleen iltaisin nimeltä kutsuen: "Mötkäle, sinun pitää vielä kasvaa, tässä on Pullukalle vettä."

Ihmisten touhut näyttävät dokumentoituina aika omituisilta, omituisemmilta kuin monesti fiktiossa. Suutari onkin sanonut, että hän rakastaa kuvaamissaan ihmisissä "tiettyä hellyttävää kömpelyyttä". 
Kaikki henkilöt on kuvattu kauniisti ja ymmärtäen.
Miehet kertovat rakkausasioista romanttisesti ja vaimot tuhahtavat päälle pehmentäen näin pois liian juhlavuuden.
Elokuva kuvaakin itse asiassa rakkautta kumppaniin ja elämään  puutarhanhoidon kautta.

Joillakin kuvattavilla on elämän ehtoo menossa. Alussa kuvatun rouvan hajuaistin menetys selittyy. Hän sairastaa kroonista leukemiaa. Hän kertoo tarkoista suunnitelmistaan kuolemaansa varten. Katsoja unohtaa asian, kun väliin tulee kuvaa toisten höpsöttelyistä. Kurpitsojen mittaamista ja peittelyä. Isänsä ja tämän kumppanin luona kesää viettävä tyttö kiipeilemässä puussa ja lämmittelemässä isän villapaidan sisällä, liikuttavan hellä kuva. Sitten ruudun täyttääkin kuva samasta puutarhasta kuin alussa ja herra ripottelemassa tuhkaa uurnasta pensaan alle, hitaasti, rauhallisesti. Elämän kiertokulku. Ja sitten... yht'äkkiä ihana musiikki ja uuden kevään aukeaminen: silmut paisuvat ja puhkeavat kukkaan, perhonen kuoriutuu ulos kotilosta. Kaikki on voimallista, hedelmällistä ja upeaa. Elämää.

Väliajalle lähtiessä olen haltioisssani ja käyn sopertelemassa Suutarille kiitoksiani. 
Seuraamme vielä lupsakkaan haastattelun ja  palkintojen jaon. 

Palkitttu ja palkitsijat

Suutari oli kysellyt hastateltavia puutarhalehtien kautta. Hän oli haastatellut yli 70 pariskuntaa ja käynyt useimpien luona. Eräässä tapaamisessa hänelle oli selvinnyt, että hän keskittyykin elokuvassa parisuhteisiin. Hän kertoi olleensa tämän dokumentin tekemisen aikana onnellisempi kuin koskaan työssään.

Mielenkiintoista: Kansan Uutisten kriitikko Harri Moilanen on listannut Eedenistä pohjoiseen kymmenen maailman parhaan elokuvan joukkoon viime vuonna. 

Lisää mielenkiintoista: Anjalankosken elokuvapalkinto säilytetään tämännimisenä, vaikka kaupungin nimi on häipynyt Kouvolaan liittymisen vuoksi. Kannattaa säilyttää, koska palkinto tunnetaan elokuvantekijöiden keskuudessa ja sehän on joillakin elokuvapalkintolistoilla aakkosissa heti Academy Awards-oscareitten jälkeen!!! 

Linkit: tässä hyvä kuvagalleria ja tässä traileri.