Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joël Dicker. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joël Dicker. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. maaliskuuta 2024

Omat sanat


Joël Dickerin jännitysromaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta on joka luvun alussa vanhemman kirjailijan ohje nuorelle kirjoittamisessaan jumiin jääneelle kollegalle. Ohje nro 15 käsittelee sanoja. 

   - No, sana on sana, ja sanat kuuluvat kaikille. Sen kun avaa sanakirjan ja valitsee sieltä mitä haluaa. Mutta sen jälkeen asia käykin kiinnostavaksi. Pystytkö tekemään valitsemastasi sanasta aivan erityisen?

Mentori Quebert selittää oppipojalleen Marcus Goldmanille, että jos tämä valitsee kirjoittaessa jonkin sanan, vaikka sanan "lokki", toistaa sitä ja tekee siitä omansa, niin ihmiset alkavat aina lokkeja nähdessään ajatella niitä Goldmanin lokkeina.  

Vasta silloin tiedät, että siitä mitä kirjoitat alkaa tulla jotain. Sanat kuuluvat kaikille, kunnes pystyt todistamaan, että ne ovat sinun sanojasi. Siitä tuntee kirjailijan. Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on  kyse vuorovaikutuksesta.

Mietin, yhdistänkö mitään sanaa tiettyyn kirjailijaan. No, madeleine-leivos on tietenkin Marcel Proustin

Elokuvamaailmasta minulle tulee mieleen "rosebud". Tämä englanninkielinen sana vetää heti ajatukset Orson Wellesin upeaan elokuvaan Citizen Kane ja pieneen rattikelkkaan. Liikutuin elokuvan lopusta ja siksi kaikki kelkat jotka muistuttavat elokuvan päähenkilön lapsuuden kelkkaa tuovat mieleeni siihen maalatun tekstin Rosebud


Maalaustaiteessa on yksi merkityksen luoja ylitse muiden, Picasso ja hänen rauhankyyhkynsä.

Ai niin, onhan minulla kirjallisuudessa yksi vahvasti tiettyyn kirjailijaan liittämäni sana: verbi "helliä" nostaa mieleeni oitis Forrest Carterin ja hänen romaaniinsa Pikku Puun kasvatus luoman pienen perheen Cherokeevuorilla, Pikku Puun, tämän ukin Walesin ja mummin Kauniin Kimalaisen.
Tämä helliminen ei ole sillä tavalla yleinen kuin nuo aiemmat esimerkkini, ehkä vain minä yhdistän tämän sanan Forrest Carteriin, ehkä se on toisille yhdentekevä.   

 
    Minä tiesin, että kun ukki yöllä sanoi:"Minä sinua hellin, Kaunis Kimalainen", että hän tarkoitti: "Minä rakastan sinua",  koska sanat tuntuivat siltä. 
    Ja kun he keskustelivat mummi saattoi kysyä: "Hellit sinä, Wales?" ja ukki vastasi: "Hellin minä", se tarkoitti: "Kyllä minä ymmärrän". Heille rakkaus ja yhteisymmärrys oli yksi ja sama.  



Puistotie on lähes sula. Kohta lapset pääsevät leikkipuiston laitteisiin. Vein nastakengät varastoon. Vielä on yöpakkasia, mutta valo lisääntyy ja kevät koittaa. Kuulin tänään titityyn. 
 
Hyvin moni on sanonut, että tämä talvi on ollut erityisen raskas. Se on niin myös omalla kohdallani.

Jos olisin kirjailija pyrkisin tekemään auringosta oman sanani.  


Ukki sanoi, että jos sanoja ei olisi niin viljalti, maailmassa olisi paljon vähemmän murheitakin. Hän sanoi minulle kahden kesken ollessamme että kaiken maailman hupsut vasiten keksivät sanoja, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin ärsyttää ihmisiä.
Ja niin kai se on. 


PS Linkki aiempaan kirjoitukseeni Pikku Puun kasvatuksesta (klik).


perjantai 23. helmikuuta 2024

Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija


Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä
 haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku


(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 


Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen! 
    


- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 



Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman ...