Elämän värit -kirjan kannessa on Anne Friedin aviomiehen Theodore Friedin
maalaus Zwei Schlafende, Kaksi nukkuvaa.
Menneisyys tuntuu nyt unelta. Uneksumisen arvoiselta.
Friedin elämä käsittää neljä erilaista elämää neljässä eri maassa.
Hän syntyi 1903 Wienissä vauraaseen,
kulttuuria harrastavaan, kosmopoliittiseen, ei uskontoa harjoittavaan
juutalaiskotiin. Hänellä oli onnellinen lapsuus.
Fried vietti opiskeluvuotensa 1920-luvulla Saksassa ja valmistui kirjallisuustieteen
tohtoriksi. Tämä elämänvaihe kehitti hänen elämänfilosofiaansa, johon kuuluu
uskontojen etiikan arvostaminen yli uskontorajojen ja toisten ihmisten
auttaminen.
Kolmas elämä koitti, kun Fried muutti valmistuttuaan ystävättärensä kanssa
Pariisiin, jossa asui kymmenkunta vuotta, rakastui ja avioitui unkarilaisen taiteilijan Theodore
Friedin kanssa. Pariskunta eli puutteessa. Theodore maalasi, Anne katseli,
luki, kirjoitti runoja ja teki satunnaisesti
käännöstöitä. Hän muistelee, miten he välillä haaveilivat löytävänsä kadulta
rahaa, jolla ostaisivat ensiksi orvokkeja ja leivän, ja jos löytyisi lisää,
niin vielä viiniä ja ostereita.
Vuonna 1938 Anne Fried muutti pienen poikansa Christopherin kanssa Amerikkaan. Avioliitto oli tullut tiensä päähän,
Fried toteaa lyhyesti. Elämä Amerikassa kesti kolmekymmentäyksi
vuotta. Fried suoritti sosiologian opinnot, opetti collegessa ja päätyi
tekemään uraauurtavaa työtä sosiaalialalla New Yorkin pahamaineisilla alueilla.
Neljäs ja viimeinen elämä alkoi, kun Fried muutti Suomeen vuonna 1969
ollakseen lähellä poikansa perhettä. Poika oli löytänyt suomalaisen vaimon ja
muuttanut tämän kotimaahan. Christopherista tuli Risto, Jyväskylän yliopiston psykologian professori. Anne Fried opetteli 66-vuotiaana Suomen kielen niin
hyvin, että on jopa kääntänyt runoja suomesta englantiin, Thank you for
these illusions – translations of poems by Finnish women writers, 1981.
Fried teki Suomessa käännöstöitä, luennoi ja kirjoitti kirjoja: esseitä, aforismeja
ja kirjan saattohoidosta.
Muistan, miten katsoin erään tv-haastattelun, jossa Fried puhui hidasta ja
kaunista suomea tyylikkäänä kuten aina valkoisessa paitapuserossa ja paksut hiukset
nutturalla. Hän oli haastattelussa 90 vuotta. Kysyttäessä tämän kosmopoliittisen naisen kotimaata, hän vastasi vakavana:"Taivas ja maa."
Elämän värit on upea ja älykäs elämäkerta, jossa Fried kertoo myös
vanhempiensa ja isovanhempiensa historiaa. Fried suhtautuu arvostaen kaikkeen
kokemaansa ja oppimaansa. Vanha sivistyspohja kantaa läpi vaikeiden aikojen.
Laajan kokemuksen ja sivistyksen saanut ihminen näkee asiat laajalla
perspektiivillä. Uudesta kotimaastaan Suomesta hän
kirjoittaa vähän, koska kokee, että meneillään olevaa elämää ei voi paljastaa.
Minä tulin asumaan Suomeen.
Unohtumaton on talvi 1970. Paksun hangen talvi, metsiä,
jotka eivät vielä ole joutuneet kaupunkiasutuksen leviämisen uhriksi,
äärimmäisen hiljaisuuden talvi. Kuusentuoksu yöllä –punatulkkuja parvekkeen
pehmeässä lumessa.
Kirjoitin eräälle ystävälle:”Voiko ihminen päästä iäiseen
autuuteen vielä maan päällä ollessaan?”
Elämäkerran julkaistuaan Fried eli vielä yli kymmenen vuotta. Hän kuoli
95-vuotiaana vuonna 1998. Viimeisinä vuosinaan tämä kaunis nainen harmitteli fyysistä raihnastumista.
Hän tunsi turhamaisuutensakin kärsivän, kun mahdollisuudet näyttää
viehättävältä heikkenivät. Moni nainen alkaa nykyään murehtia ulkonäköään jo
nelikymppisenä. Friedin oli vaikea hyväksyä ruumiinsa haurastumista tietenkin
myös siksi, että hänen hauraassa ruumiissaan eli niin nuori ja innokas sielu.
Minulla on Friediltä myös pieni kirja, jota hän kokosi viimeisenä
elinvuotenaan ja jonka Harri Markkula työsti valmiiksi, Anne Friedin
ajatuksia, 1998. Fried sekä kirjoitti että kävi luennoimassa yli
yhdeksänkymppisenä. Ajatus viimeisestä kirjasta syntyi syksyllä 1997, kun Fried
oli yhdessä Markkulan kanssa luentomatkalla Jyväskylän yliopistossa ja puhui
aiheesta ”Taide ihmisyyden puolustajana”. Kunpa olisin ollut paikalla.
Yleensä
ajattelemme vain itseämme: Mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut ja mitä
se merkitsee minulle: Kaikki on minä ja minä. Kuitenkin on välttämätöntä sanoa:
Nyt en ajattele itseäni vaan koko maailmaa. Suljen pois itseni, keskityn kuuntelemaan
hiljaisuutta ja ottamaan vastaan, mitä se antaa, mitä se opettaa ja puhuu.
Mitä voisin
tehdä kohdalleni tulevan ihmisen puolesta, että hänen olisi hyvä olla? Jos
ajattelisimme enemmän toisten hyvinvointia, elämä olisi paljon parempaa. Kun
ajattelemme vain itseämme ja omaa hyvinvointiamme, ei elämä voi olla hyvää.
Hiljaisuus on
tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman
itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri
nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka
haluan olla? Olla yksin itsensä kanssa ja ajatella, mitä haluaa olla ja tehdä.