Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on lumoava kirja. Se vetää imuunsa heti Esinäytökseksi nimetystä alkutekstistä, jonka alaotsikko paljastaa, että "siinä äitini etsii tulesta sovitusta ja pillit alkavat soida". Kenen äiti?
Kuka on minäkertoja joka välillä tunkee tekstiin mukaan, keinuttaa ja paksuntaa sitä?
... ja mistä sä tuut?
Sieltä mistä unet tulevat ja minne unelmat hukkuvat. Minä hymyilen huuleni halki ja erkanen hiidenkivestä: ahdas nahka hiertää ylläni, luut painavat kuin kärväät täynnä mennäkesäistä mätäheinää ja takanani huohottaa pirunpelto; ja routa savuaa louhikosta, pakkanen iskee kipinää, ja kaiken yllä kajahtelee nauruhaukan musta messu, minun ääneni, ja havuilta varisee hiutaleita, hopeista hietaa.
(Vastaustekstin alkusanat keinahtelevat alaspäin, en pysty sitä tässä toistamaan. En myöskään tummennusta, käytän omapäisesti kursiivia.)
Alussa on rakkaustarina. Jo vanhaksipojaksi ehtineelle Rauno Karumaalle tyrkytetään vaimoksi naapuritilan uhkeaa Kustaavaa, mutta Raunopa ohittaa Kustaavan taitojen esittelyn, kun äkkää kissanpoikiaan hellivän pikkusiskon Laimi Inarin.
Juuri kun Kustaava nipisteli sulhaspiirakoita huultensa lailla tirrilleen ja näperteli Raunolle pikkusievää hymyä, virmasi pirttiin Kylmän kuopustytär Laimi Inari. Hän oli neito elämänsä keväässä, norja ja heleä kuin nuori raita, kun taas Kustaava oli jo ehta vaatimeksi ja kernas kupeistaan mukuloita purkamaan. Inarin uuma oli yhtä ritvaa, rinnat kukillaan ja katse pehmyt ja lempeä kuin pajunkissalla.
Jo näistä sitaateista huomaa, miten monipuolista Kyllösen teksti on.
Siinä on vanhahtavaa jylhää sanastoa ja rytmiä, kalevalaista alkusoinnuttelua, aivan tavallista nykypuhekieltä, runollisuutta, alakoululaisten lastenkieltä, rivoja sävyjä ja realismia, inhorealistista ruumiin toimintoja ja eritteitä kuvaavaa kieltä, Raamatun kaikuja, kainuulaisia murresanoja ja kirjailijan omia keksimiä sanoja. Omia sanoja on kuitenkin vähemmän kuin luulisi; tarkistin itselleni vieraat termit ja vain yksi kohta jäi epäselväksi (siitä myöhemmin). "Kärväs" esim on heinäseiväs.
Sana "vainajaiset" on luultavasti keksitty sana. Se tuo mieleeni vainajat ja hautajaiset, vainonkin. Vainajaisia piisaa, saahan Laimi elävän lapsen vasta yhdeksännellä odotuksella.
Häntä ennen vauvoja on mennyt kesken niin Raunon isoäidillä kuin äidilläkin, jonka varhaiseen kuolemaan liittyy sikiön mystinen katoaminen. Siitäkö asti jo lähti liikkeelle välitilaan jäänyt henki, joka etsii itselleen kehoa?
Yksi Kyllösen tekstin piirre on huumori, joka ilmenee niin sanoissa kuin tilannekuvauksissakin. Kun kertoja kuvaa tilannetta juhlavasti ja kömpelöiden henkilöiden käyttäytyminen on arkista, syntyy koominen ristiriita.
Enpä ole tavannut missään niin herkullista punkkarinuorten kuvausta kuin Kyllösellä. Kun kirjailija ohimennen kertoo, miten koko olemuksestaan epävarma Hertta näpeltää rannevitjaansa, tiskialtaan tulpanketjua, niin lukija näkee nuoret itsensä etsijät juuri sellaisina kuin he ovat, ihmisen raakileina huolimatta suurista puheistaan ja karmeista teoistaan autiotalossa, Manalassa.
Vanhenemisen rappion kuvauksessa Kyllönen yltää hurjiin kuviin. Laimi Inari suree nuoruutensa katoamista, ottaa Raunon rakastaman Inari-nimen sijasta käyttöön ensimmäisen etunimensä Laimin ja päähänsä permanentin ja laimenee kaikin tavoin.
"Kituvuodet" ovat raastaneet pois naisen kauneuden ja kun hän vahingossa saunassa katsoo virttynyttä itseään, hän muistaa katkerana, miten täydellinen kerran oli, "uuma oli ollut kaita ja korea kuin sukkanauha, häpykin silkkipitsiä".
Perheessä ihmissuhteet ovat monesti koetuksella, kun ihmiset kaatavat katkeruuttaan toisiinsa. Sukujen nimet Karumaa ja Kylmä eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Vanhaemäntä, Raunon kasvattanut mummi Sylvi, on Laimin hoidettavana petipotilaana, mikä ei tee hyvää naisten suhteelle.
Omilla teillään kulkevasta Raunosta kuuluu inhottavia juoruja, jotka saavat Laimin raivon valtaan. Missä on se mies, jonka sylissä hän oli "katsonut kauneimmat unensa" ja jonka "iho oli ollut mettä ja maitoa".
Kun kauan odotettu lapsi vihdoin tulee, liian myöhään, hän ei ole sellainen mitä on odotettu, vaan kuin outo vaihdokas. Vanhemmat tajuavat, että he ovat tästä eteenpäin elinkautisesti kiinni ihmisenalussa, josta on vaikea sanoa, onko hän onni vai onnettomuus. Poika on itsekin ymmällään oman persoonansa vuoksi ja koittaa opetella lapseksi matkimalla muita. Veikko parka.
Vaikka Kyllönen keskittyy ihmismielen kuvaamiseen, niin myös miljöö ja sen muutokset 50-luvulta 90-luvulle tulevat kuvatuiksi värikkäästi. Kaupunki laajenee maalle, ja maataloudesta eläneiden sukujen nuorempi polvi joutuu etsimään töitä kotitilan ulkopuolelta. Raunosta tulee taksikuski ja Laimista laitosapulainen.
Yö oli kulonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa. varpusten ja rastaitten uutterat puuhat olivat hiipuneet kujanvierun puskista, eikä risukko sipissyt enää siellä kytevästä elämästä, siilipesueen rasakoista askareista. Pimeys oli palanut kiinni kerrostaloihin ja kivettyihin teihin, kun Laimi louskutteli mankuvan kirkkokitkan hangassa pikkukaupunkia kahtia. Hänen varjonsa vikuroi perässä ja yritti harpata tarakalle jokaisen lyhtypylvään juurelta.
Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa.
(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)
Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?
Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä.
Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa.
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.
Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus.
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia.
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."
Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä.
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin.
Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten?
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!
Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa.
(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)
Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?
Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä.
Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa.
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.
Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus.
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia.
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."
Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä.
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin.
Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten?
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!
