Aino Kivi, Joutonainen

 

Seksistä joutuu aina maksamaan, ajattelen, kun herään sen työhuoneella ja huomaan nukkuneeni pommiin koulunkäyntiavustajan töistä. (- -) Ei se ole minun tyyppiäni, armoton nörtti, mutta nappasin silti kaverin. Se vaikutti riittävän epätoivoiselta.

Aino Kivi on kirjoittanut kirjan, joka on päällisin puolin kevyt, mutta kevyen kuorrutteen alla on isoja teemoja. 
Joutonainen kertoo Annusta, joka ei osaa asettua paikalleen, vaan hyppii pätkätyöstä toiseen ja asuu kavereitten ja puolituttujen nurkissa siirtäen omaisuuttaan kangaskassissa kämpästä toiseen. Myös miessuhteet ovat lyhyitä ja pinnallisia, kunnes hän jumittuu varattuun mieheen, joka ei koskaan edes lupaa hänelle mitään oikeaa suhdetta. Siinä ohessa Annu sohii sivuun tavaratalon kausityössä joulupukkihommissa tapaamaansa nuorempaa miestä, jolle pelkkä ystävyyssuhde ei riitä. 
Annun ainoa pysyvä ja rehellinen ihmissuhde on veli, joka yrittää patistaa häntä johonkin pysyvään ja turvalliseen.  

"No, mut kai säkin haluisit jotain? Uran? Rahaa? Hei kato mua, mitä sä oikeen haluut? Haluutsä perhettä? Puolison? Talon? (- -) Että sä tietäisit missä oot puolen vuoden päästä? Eikö sulla oo horisonttia tulevaisuuteen?"
Veljen joulusaarna uuvuttaa. Haen kaapista palan saaristolaisleipää ja lätkäisen suolakurkun Tartexin päälle. Mussutan vastalauseen.
"Mikä sua vaivaa? Miksi et usko, että mulla on kaikki hyvin näin? Mä en haluu mitään enempää."
"Etkö tosiaan?"

Annu arvostaa vapautta ja veli vakautta pikkutarkkuuteen asti. Niin vastakohtaisia kuin heidän elämänmuotonsa ovatkin, ne ovat lähtöisin samasta tilanteesta, lapsuuden turvattomuudesta ja nuoren aikuiselämän orpoudesta. 

Annua irrallisuus, johon liittyy köyhyys ja epävarmuus ei hänen rehvakkaista puheistaan huolimatta kuitenkaan tee onnelliseksi.
Mieli tekisi matkustaa, mutta rahaa on vain lentoasemalle asti. 
Tarrautuminen mahdottomaan rakkaussuhteeseen muuttuu Annulla pakkomielteeksi ja välillä hän tajuaa itsekin olevansa vaarallisen pohjalla. Hippielämä pohjoisessa kylmässä maassa rikkinäisissä maihareissa ei onnistu kuten jossain Kaliforniassa. "Hippi" on tässä vanhentunut sana, tiedän, mutta mikä olisi parempi? Tulee mieleen Aikuiset-sarjan nuorten maailma, jossa sitoutuminen ja pysyvyys ovat vaarallisia ja vältettäviä asioita. 
Annu kokee myös yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta ja katkeruutta itseään paremman taustan omaaviin, jotka ovat vanhempiensa avulla osanneet valita sopivia kouluja ja saaneet vakituisia työpaikkoja jo ennen valmistumistaan samaan aikaan kun hän on hakenut hanttihommia henkilöstövuokrauspalvelun kautta. 

Yksi niistä on julkaissut kirjan, jossa kertoo juoruja itsestään. Sitä nimitetään romaaniksi, mutta kuulemma kaikki on totta; nettideittailu, sukupuolitaudit, abortti ja itsetuhoiset ajatukset. Lehdissä se on julistanut, kuinka naisen seksuaalisuus kuuluu vain naiselle itselleen. Kumma kyllä, tämän naisen seksuaalisuus tuntuu kuuluvan kaikille, myös niille, joita asia ei kiinnosta. 

Annun silmin näemme somemaailman ja eritoten julkkisnaisten sometilien onttouden. Kaiken turhuuden huippuesimerkki on varatun miehen vakityttöystävän sisustusputiikki ja sen mainostaminen sometilillä. Annu kutsuukin putiikinpitäjää nimellä Romukauppias.  

Joutonainen-romaanin takakannessa sanotaan, että kirja on "irrallisten sukupolven kuva". 
Jään miettimään tätä. Mielestäni hyvin monet nuoret nykyään elävät kuitenkin erittäin konservatiivisesti ja turvatusti verrattuna esim. omaan sukupolveeni. 
Työpaikoista on nykyään enemmän kilpailua kuin joskus ennen, mutta yhteiskunnan turvaverkko on aina läsnä, minkä voi ilolla todeta näin itsenäisyyspäivän alla. 
 
Joutonainen on Aino Kiven toinen romaani. Ensimmäinen Maailman kaunein tyttö (klik) oli HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Onnistuneesta kansikuvasta kiitos Anna Makkoselle!

Havaintoja ja mietittyjä asioita, hieman rönsyillen

Huomaan, että minulla on luettuna kolme kirjaa, joista kaikista tekee mieli kirjoittaa. Ennen sitä otan yhden kirjoituksen verran vauhtia kirjoittelemalla kaikkea mieleni päällä polttelevaa.
Laitan kuitenkin kirjoitukseni kuvitukseksi kuvat ja pienet maininnat näistä kolmesta kirjasta, niin tiedätte mitä odottaa. 

Sodanjälkeistä kurjuutta pakoon lähetetyt lapset Viola Ardonen teoksessa Lasten juna ja samanaikaiset viestittelyt pietarilaisen tuttavani Olgan kanssa, joka ei käsitä, miksi hänen pitäisi tuntea sympatiaa ukrainalaisia kohtaan, jotka eivät ymmärrä ottaa vastaan Venäjän apua (!), saivat aikaan oudon pessimistisiä tuntemuksia siitä, että maailma ei muutu, ennen kuin humaanius kasvaa ihmisissä ja nousee aatteena yli poliittisten ideologioiden. Kasvaako se? 

Olen ottanut yhteyttä Olgaan aina silloin tällöin 24.2. jälkeen ja kysellyt, miten menee. Häntä on ärsyttänyt kysymykseni siitä, miten hänen sukulaisensa Ukrainassa voivat. Hyvinpä tietenkin, koska siviilikohteisiin ei erityisoperaatiossa kosketa ja itse hän elää yltäkylläisyydessä Pietarissa, jossa hänellä on kaikki herkut saatavilla kaupoissa ja niin hyvin lämmitetty asunto, että ovea on pidettävä auki parvekkeelle.
Olga sanoi, että minun ei pitäisi seurata massamediaa, joka antaa väärän kuvan Venäjän toimista. Massamediaa? Minä selitin, millaista se media on, mitä minä seuraan  - maailman korruptoitumattomimpiin vuodesta toiseen rankattu suomalainen media, BBC ja Al Jazeera - ja kysyin, millä perustein hän pitää Venäjän propagandamediaa niin ylivoimaisena. Sodan ajan mediahan on sodan osapuolilla aina tarkoituksellista ja värittynyttä. Olga tästä hieman loukkaaantui ja kysyi, eikö minun pitäisi huolestua ensisijaisesti omasta maastani Suomesta, jossa kaikki menee päin mäntyä ja ydinaseitakin on tuotu läjäpäin rajalle, hän kysyy vaan miksi.
Olga ei pystynyt kutsumaan sotaa sodaksi, kysyin asiasta. Lopuksi olikin vain todettava, että turha jatkaa keskustelua tästä aiheesta. Kokeilen taas joskus toiste. Olga on itse kotoisin Ukrainasta ja hänen tyttärensä on asunut Suomessa jo parikymmentä vuotta, mutta ilmeisesti ei seuraa sanomalehtiä eikä uutislähetyksiä televisiosta.

Katsoin eilen dokumenttielokuvan Ansa Moskovassa, jossa nuorten keskusteluryhmään soluttautuneet käräyttäjät johtavat heitä ansaan saadakseen varoittavan esimerkin siitä, miten "vallankumouksellisuus" johtaa yliopisto-opiskelijat pitkiin kotiaresteihin ja vankeustuomioihin. 
Toivon, että venäläiset näkisivät tämän dokumentn. Eivät tietenkään näe, ja jos näkisivät, niin suurin osa pitäisi sitä lännen valheina.  

Aiheesta toiseen.
Kävimme kyläilemässä ystävien luona mukanamme keskustelukortit, joiden mainostetaan vievän keskustelun pintaa syvemmälle. Näitä kortteja myy Keskustelupakka ja niitä on neljä erilaista korttipakkaa: Klassikko, Perhe, Parisuhde ja Muksut. Kussakin kortissa on kolme erilaista kysymystä ja kortteja on 60 - 61, joten sytykkeitä riittää useampaankin keskustelutuokioon. Käytimme kortteja niin, että joku meistä luki ääneen kortin kolme kysymystä ja kuka tahansa saattoi alkaa puhua heti kun siltä tuntui. Nämä toimivat!
"Miksi oikein toimiminen on joskus hankalaa? Jos saisit poistaa jonkin kokemuksen elämästäsi, mikä se olisi? Listaa kolme asiaa, jotka pännivät sinua eniten maailmassa."
Vastauksemme kysymykseen meistä kirjoitetun elämäkerran nimestä olivat niin osuvia, että pysähdyimme ihmettelemään niitä pitkäksi aikaa. Minä se olin, Mitäpä minusta, Ujo poika Mutin kylästä ja Tästäkin selvitään. Viimeinen on tietysti minun. Käytin samaa otsikkoa kommentissani Heidille (Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogi), joka nosti esiin sellaisen huomion, että hän kirjoittaa aina uudelleen ikään kuin samaa blogikirjoitusta. Niinhän sitä teen minäkin, ja kirjoitan myös yhä uudelleen samoja reipas tyttö -kirjeitä. Jos minua haastateltaisiin kuolemansellissä, niin luulen, että toteaisin iloisesti "Tästäkin selvitään!" ja uskoisin myös niin. 
Haastankin teidät tämän kirjoitukseni lukijat vastaamaan kysymykseen, mikä olisi sinun elämäkertasi nimi. Yleensä se ensimmäisenä mieleen tuleva on paras. 

Asko Sahlbergin romaanissa Marraskuun mies (ajankohtainen nimi!) kysytään myös, kuka minä oikein olen ja etsitään elämälle merkitystä. Luin kirjan, koska mieheni kehui sitä niin paljon. No, Asko Sahlbergin kielikuvathan ovat ainoita laatuaan. (Maltan mieleni... sitaatteja toisella kertaa.)

Mietin kielen monia ulottuvuuksia myös vastatessani erääseen lehtikilpailuun jossa arvotaan Lancômen Idôle Nectar -hajuvesi. 
"Hajuvesi on puhdas, säteilevä ja viettelevä kukkaistuoksu, joka koostuu värikkäistä päärynän, pionin ja magnolian latvatuoksuista, joita säestää ruusuinen sydäntuoksu. Tuoksu yllättää räjähtävän suolapopcornin ja lämpimien toffeen sävyjen yhdistelmällä. Tässä ihastuttavassa tuoksukokemuksessa korostuvat sekä Isparta-ruusu että bourbon-vaniljauute, jotka ovat molemmat kestävästi viljeltyjä." 
Toivon, että onnetar suosii minua, koska kyllähän tuo tuoksu tekee varmaan mimmistä kuin mimmistä suorastaan syötävän suloisen. 

Aino Kiven joutonainen Annu ajelehtii eikä paljon hajuvesiä ostele, saattaa kyllä pihistää. Luin tämän kirjan Jyväskylän junamatkalla. Kiven edellisen Maailman kaunein tyttö luin Tallinnan laivalla mutama vuosi sitten. Lukukokemuksissa oli muutakin yhteistä kuin kulkuneuvossa lukeminen. Pohdin paljon nuorten naisten maailmaa, mistä pohdiskeluista lisää myöhemmin. 

Nyt on menossa Yle Teeman elokuvafestivaaliviikko. Tänäänkin tulee laatuelokuvia. 

Eilen katsoin järkyttyneenä elokuvan Quo Vadis, Aida. Elokuva kertoo serbien järjestämästä kansanmurhasta bosnialaisille Srebrenicassa heinäkuussa 1995 YK-sotilaiden seuratessa voimattomina vierestä. Elokuva on yhdeksän maan yhteistuotantoa, palkittu ja palkintonsa ansainnut.  
Tämä elokuva vei tietenkin ajatukseni Ukrainan kärsimyksiin ja keskusteluihini pietarilaistuttuni kanssa. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää minua, kun kirjoitin humaanien johtajien paremmuudesta ja siitä, miten Venäjän pitäisi laajenemisvimmansa sijaan käydä läpi omaa kauhutekojen historiaansa, kuten Saksa on käynyt läpi natsiaikaa ja pystyttänyt Berliiniin lukuisia muistomerkkejä ja rakentanut museoita. Ettemme unohtaisi.
Kansallisylpeys ei saisi tehdä ihmisistä sokeita. Me emme Suomessa pienen demokraattisen maan kansalaisina voi tajuta, miten on mahdollista, että asioita ei seurata eikä olla kriittisiä. Me olemme tottuneet osallistumaan, vaikuttamaan ja arvostelemaan päättäjiämme.

Tämä sota-aika ja sodan laajenemisen pelko ja jännitys ovat saaneet minut ajankohtaislähetysten tuijottamisen ohella keskittymään vastapainoksi joulunajan valoihin ja koristeluihin. Ensimmäinen amaryllis on jo nupulla, joululahjat rakkaimmille suunnitteilla ja joulukortit hankittu.
Maahan tuli viime yönä hieman valkoista. Toivon, että sitä tulisi niin paljon, että naapuritalon yhä puussa olevat omenat saisivat kauniin kuorrutteen ja voisin ottaa niistä tunnelmallisia kuvia. 

Marrasomenia,
marraskuun puolivälissä 2022

Aino Kivi, Maailman kaunein tyttö

Ajattelen kuplaa, joka ihmisiä ympäröi, kun he ovat lapsia. Se on kuin kenno, jonka läpi asiat suodattuvat. Maailman räikeät värit häämöttävät jossain kaukana. Mitä ympärillä tapahtuukaan lapsi näkee siitä vain osan: tapahtumat nimettöminä ja vailla alkua ja loppua. Tilanteiden värit, mutta ei muotoa.
Ja siksi lapset kestävät. He kannattelevat vanhempiaan, kun muut sortuvat ympäriltä. Kun ihminen siirtyy aikuisuuteeen, kupla puhkeaa, kaikki pinnalle kerääntynyt räjähtää iholle. Nuori on kuin vastasyntynyt, rääpäle veren ja paskan ja liman peitossa. On synnytettävä itsensä. Kätilöitä riittää vain harvalle.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö mennään syvälle teinityttöjen maailmaan, eikä suinkaan vain mihinkään vaaleanpunaiseen suloisuuteen, kuten otsikko antaisi ymmärtää, vaan neljän sisaren murrosiän kipuiluun, juuri siihen käännekohtaan, jolloin lapsuus väistyy ja tyttö on alttiina vaaroille enemmän kuin koskaan elämässään.

Perheessä on kaunis äiti, huolehtiva isä ja neljä täydellisen kaunista ja etevää tytärtä, Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Äidistä on itsestäänselvää, että hänen tyttärensä yltävät mihin vain haluavat, harrastavat hienoja harrastuksia ja valmistuvat hyviin ammatteihin. 
Ensimmäisessä osassa eletään 90-lukua. Kaksi vanhinta tytärtä ovat murrosiässä, Aliisa 14 ja Ada 13 vuotta, toisessa osassa kahdeksan vuotta myöhemmin Anni on 15-vuotias ja viimeisessä luvussa nuorin Alma on jo aikuinen opiskelija, mutta myöhästynyttä murrosikää viettävä hänkin. 

Ainoa tytöistä, joka ei esiinny kertojana on Aliisa. Silti hän on se, joka on mukana kaiken aikaa, ensin perheen keskipisteenä ja sisarensa Adan ihailun ja kateuden kohteena ja myöhemmin sisarten huolen aiheina. Maailman kaunein tyttö Aliisa on se, jonka lapsuuden kupla räjähtää rikki rajuimmin. Lopussa Alma palaa selvittämään, mitä tapahtui sinä mökkikesänä, jolloin hän itse oli vauva ja Aliisa sekosi Kurt Cobainin kuolemasta ja omista kasvukivuistaan. 

Minua alkaa ärsyttää. Minua ärsyttää ärsyttää ärsyttää Aliisan täydellinen iho, hänen täydelliset silmänsä, hänen täydellinen vartalonsa, Aliisa maailman kaunein tyttö Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa Aliisa, tönäisen Aliisaa ja Aliisa tönäisee minua ja minä Aliisaa.
"Älkää tönikö", huutaa isä, mutta minä tönin silti ja Aliisa tönii, kunnes Anni alkaa itkeä. Isä repii meidät erilleen. Katson Aliisaa ja silmäni sanovat: tule lähemmäs niin lyön. Aliisan silmät vastaavat: tätä et saa anteeksi.

Tyttöjen maailmassa ulkonäkö on tärkeimpiä asioita. He halveksivat aikuisia ja näiden tylsää elämää. He miettivät yhtä aikaa elämän tarkoitusta ja omaa viehätysvoimaansa. He kiinnostuvat seksistä ja miehistä aiemmin ja enemmän kuin aikuiset ikinä kuvittelevat. Jotkut heistä myös tekevät asioita, joista vanhemmilla ei ole hajuakaan. Muutokset tytöissä ovat ällistyttävän nopeita. Hyljeksitystä, koulun kunnollisimmasta hissukasta tulee sopivan ystävän löydettyään pelätty ja arvostettu pahistyttö. Tyttöjen ystävyydestä saattaa kehittyä symbioottinen rakastuneiden suhdetta muistuttava riippuvuussuhde.
Usein murrosikäinen tyttö on joko täysin sisäänpäin kääntynyt tai liian ulospäin suuntautuva, liian avoin ja altis.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa. HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. 

Ei se, että me olemme yhdessä, minä ja Susanna, ole pelkää raivoa ja kapinaa. On paljastamisen hetkiä. Pelon, kivun ja vereslihan hetkiä. Susanna itkee välillä minua vasten ja hänellä on lukuisia surullisia tarinoita.  

Aino Kivi onnistuu tekemään jokaisesta neljästä tytöstä hyvin elävän hahmon. 
Ada on käytännöllisin ja järkevin kaikista, hänen varassaan maailma pysyy pystyssä. Hän hoitaa pikkusisaret, kun isosisko haaveilee ja äitiä väsyttää. Hän pitää aikuisenakin sisaristaan huolta. Hän on myös valinnut itselleen lääkärin ammatin, jossa saa auttaa ihmisiä. Hänen murrosikäänsä varjostaa sisarkateus ja oman ulkonäön aiheeton vähättely.
Annin murrosikä on kaikkein kauhein, mutta niin vain hänkin selviää aikuisuuteen. Alma kehittyy hitaimmin, mihinkäpä hänellä kiire, kuopuksella.  
Traagisin on Aliisa. Hän on eräänlainen Marilyn Monroe -hahmo, kaunis ja hauras. Hänen romahtamisensa vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 
Kun Ada kirjan loppupuolella kaivaa esiin siskonsa teini-iän päiväkirjat, suru menetyksestä valtaa lukijan. Teinitytön kirjoittama teksti tuntuu niin aidolta yliviivauksineen. Missä on se kaunis, lupaava tyttö? Mihin katosivat unelmat ja äidin ruokkima kaikkivoipuus. 
Aliisa Amanda. 
Maailman kaunein tyttö. 
Hän, jota pelko eikä häpeä ole hipaissutkaan.  

Olen paitsi itse ollut nuori tyttö, niin myös seurannut 13 - 16 -vuotiaiden tyttöjen elämää opettajan työssäni neljällä vuosikymmenellä. Olen nähnyt monenlaista teini-iän ahdistusta ja koen Kiven kuvauksessa paljon tuttua. Silti - ja siksikin - se riipaisee.
Minulle nousee kirjan tunnelmista mieleen Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides, jonka olen nähnyt elokuvana ja Monika Fagerholmin kirjojen tytöt. 
Kiven tytöissä on myös samaa kuin Toni Morrisonin Sulassa ja Nelissä (klik). Harva on osannut kuvata näin hyvin tyttöjen eroottista heräämistä ja oman viehätysvoimansa heille antamaa vallan tunnetta.  

Minä kiertelen kaupungilla, kerään katseita. Jätän takin auki, käytän liian paljastavia paitoja, verkkosukkia ja sortseja. Tunnustelen sitä, miten minua halutaan. Minua kadehditaan ja himoitaan, kurotellaan. 

Otin kirjoitukseni alussa olevan kuvan Tallinnan laivalla tiistaina. Kun on kirja mukana viihtyy missä vain. Toinen kuvan kirja on Rony Smolarin Elämäni kahdeksas päivä. Mieheni luki sitä silloin ja minä nyt. 

Laitan loppuun vielä Anni Kiven kuvan kirjan taitteesta. Nykyään on suuntauksena kuvata kirjailijoita kirjan kansiin synkkinä ja syvämietteisinä. Kiva nähdä vaihteeksi tällainen rento, valoisa kuva.
Kivi on teatteriohjaaja, näytelmäkirjailija ja draamaopettaja. Hän on saanut kiitosta ohjauksistaan Joensuun kaupunginteatterissa, jossa toimi muutaman vuoden ennen kuin siirtyi tämän vuoden alussa taiteelliseksi johtajaksi Myllyteatteriin. 
Näemmekö ehkä joskus Maailman kauneimman tytön teatterisovituksena? Elokuvana tarina toimisi erityisen hyvin. 
Maailman kaunein tyttö on Kiven esikoisromaani. Se kilpaili Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnosta vuonna 2016, jolloin palkinnon sai Hanna Weseliuksen Alma.
Luin jostain, että Kiveltä olisi tulossa uusi romaani. Sitä odottamaan.