Tämän kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla 'Syömisen tarkoitus on nälän karkoitus', koska kirja tarkastelee vääriä merkityksiä, joita ruokaan ja syömiseen yhdistetään. Syö mitä mielesi tekee tarkoittaa sitä, että monesti ihmiset seuraavat syömisessä kuten muussakin kuluttamisessa impulsiivisia mielihalujaan, vaikka normaalitilanteessa, terveenä ja rauhoittuneena, ihmisen mieli tietää intuitiivisesti, mitä oma keho oikeasti tarvitsee, kuinka paljon ja milloin.
Ollikainen on erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hänen kirjansa ei ole dieettikirja. Loppuosassa esitellään muutamia toimivia ruokavalioita, mutta korostaen, että ne ovat turhia niille, jotka vaistomaisesti syövät oikein pysyen samanpainoisina. Mitään ruokavaliota ei myöskään kannata aloittaa jos tietää, ettei pysty pitämään sitä. Jonkin valmiin mallin orjallista seuraamista parempi syömisongelmaiselle on yksilöllisesti suunniteltu, ihmisen persoonan huomioonottava ruokavalio, joka ei ole mikään kuuri, vaan jota voi noudattaa pääpiirteissään koko loppuiän.
Ihmiset syövät eri syistä liikaa.
On persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat ylisyömiselle, kuten levottomuus, stressialttius, nautiskelunhalu ja auktoriteettivastaisuus, mikä johtaa helposti hälläväliä-asenteeseen. Ihminen alkaa yhdistää mässyttelyn kieltämisen hauskan elämän kieltämiseen, mikä on huono tie, koska ison ylipainon kantaminen ei ole hauskaa ja johtaa usein masennukseen.
Pitää kuitenkin muistaa, etteivät kaikki nautiskelijat ole masentuneita ja että on paljon laihoja masentuneita.
Jos painon hallinta muuttuu ongelmaksi itsesyyttelyineen, ryhdistäytymisineen ja repsahtamisineen ei ole ihme, että masentuu. Masennus taas ruokkii ylipainoa. Masentuneelle syöminen saattaa olla itsehoitokeino, ainoa ilon ja lohdun hetki. Kun masennusta hoidetaan psykoterapaissa, laihtuminen on usein tyypillinen sivutuote.
Joillekin painon tarkkailu voi olla keino välttyä isompien asioiden pohtimiselta. Löytyy asia, johon voi vaikuttaa ja piiloutua muulta. Näin käy anoreksiassa, bulimiassa ja ahmimissairaudessa. Ortoreksiassa syödään pakonomaisen oikeaoppisesti, mikä typistää elämää.
Erilaisissa muotihössötyksissä keskitytään yksipuoliseen syömiseen kuin ei maailmassa muuta olisikaan, tilataan ihmeellisiä terveysmarjoja, vaikka omat metsämarjat ovat parempia. Niitä taas välitetään ulkomaalaisille ruokahifistelijöille.
Ollikaisen kirjassa on ansiokasta, selkeää ongelman tarkastelua.
Luvussa Ylipainoiset ajattelevat eri tavalla, hän toteaa, että ylipainoinen sekoittaa nälän ja haluamisen tuntematta koskaan itseään kunnolla kylläiseksi. Hänen tavoitteenaan on jatkuva kylläisyyden tila, jolloin aterian viivästyminen saa aikaan katastrofin tunteen, kun taas normaalipainoinen nauttii nälän ja kylläisyyden vaihtelusta ja voi olla pitempään ilman ruokaa, jos jokin muu asia vie mukanaan.
Ollikainen kärsi itse ylipainosta ja pettyi dieettikirjojen yksinkertaistettuun maailmaan. Siksi hän alkoi tutkia ilmiötä ja haastatella ylipainoisia.
Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ongelmani ei ollut oikean ruokavalion, ihmelääkkeen tai oikean liikuntamäärän löytäminen - ongelmani olin minä itse: lyhytjänteinen, helposti motivaationsa menettävä, elämästä nautiskeleva ja impulsiivinen ihminen.
... Painoindeksitaulukot, kalorisuositukset ja "helppoa ja hyvää kevyesti" -ruokaohjeet ovat kaikki sinänsä tärkeää tietoa mutta eivät auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen lihonnut ja miksi minun on vaikea pitää ruokavaliosta kiinni.
Kun tunnesyöjälle tulee epämääräisen levoton olo, joka voi olla pelkoa seuraavan päivän työstä, pitkästymistä tai läheisyyden kaipuuta, hän on jääkaapilla ennen kuin itsekään huomaa. Hän torjuu sen tunteen, joka oli nousemassa ja tuntee helpotusta jo syömisen ajatuksesta. Kun hän näin yhdistää syömisen mielenrauhaan, hän alkaa tehdä herkkutarjottimen valmiiksi jo ennen epämiellyttäviä aistimuksia. Ruuasta tulee itselääkintää, joka ei edes vaikuta kovin pitkään, tuopahan pienen tauon kurjuudesta.
Huuto sisimmästä-kirjan kirjoittaja Arthur Janov on pannut merkille, että eräs hotkijoiden suosikeista, vaniljakermajäätelö, muistuttaa kaikista elintarvikkeista eniten äidinmaitoa. Kehityspsykologiassa varhainen rakkauden antaja on yhtä hyvin isä tuttipulloineen eli kyse ei ole rintamaidosta vaan yhteisyydestä. Ahmiminen tyydyttää levottomuutta, kuten vanhemman antama turva on tyydyttänyt.
Ollikainen lupaa kirjassaan, että ihmisen ei tarvitse jäädä ongelmasyömisen loukkuun. Kirjassa on paljon keinoja itseymmärryksen lisäämiseksi ja ohjeita, miten välttää väärää ajattelua ja korvata itseen kohdistuva viha empatialla.
Ehdottomuus, armeijakuri, projektit, ihmedieetit, liiallinen liikkuminen, kaikki tällainen on vain pahasta.
Light-tuotteet saavat aivot hurjistumaan petoksen vuoksi, ja ne voivat aiheuttaa riehakasta ahmimista.
Lääkkeiden käyttö ilman terapiaa voi olla jopa vahingollista. Lääke ei opeta mitään, kun taas psykoterapiassa opitaan uusia ajattelun, tuntemisen, toiminnan ja suhtautumisen tapoja.
Vaaka ei kerro kovin paljon.
Selitykset epäreilusta aineenvaihdunnan erilaisuudesta ja luulo, että joku toinen saa syödä mielinmäärin, kun taas itse ei siedä katsoa herkkuihin päinkään, ovat itsepetosta.
Olen vuosien mittaan lukenut paljon kirjoja syömähäiriöistä sekä asiaa, fiktiota että elämäkerrallisia teoksia selättääkseni oman oireiluni ja selittääkseni sitä itselleni.
Minusta on yleensäkin hurjan kiinnostavaa lukea kaikkea ihmisen psyykeen liittyvää.
Aloin kärsiä anoreksiasta pian 10 vuotta täytettyäni. Me lapset olimme aina saaneet kauppa-autolta Eskimo-jätskin. Minä en enää halunnut sitä, vaan paasasin, ettei meidän talouteen pitäisi ostaa myöskään kahvia ja keksejä eikä ranskanleipää. Ajattelin lapsenaivoissani, että me saisimme säästyneillä rahoilla kotiin mukavuuksia, joiden puuttumista häpesin. En huolinut kouluun lähtiessä rahaa munkkeihin, joilla meidän porukallamme, linja-autoa odottavilla oppikoululaisilla, oli tapana herkutella baarissa yhteisen läksyjen tekemisen ohessa. Kohta minä en enää edes kulkenut bussilla, vaan halusin polkea kouluun 12 kilometrin matkan. Kotiväki naureskeli aluksi minun touhulleni, mutta pian se oli otettava vakavasti. Paraneminen tapahtui vähitellen, loivempia ja jyrkempiä vaiheita sisältäen. Muistan, miten tuijotin avoimen inhoten meillä päivällisellä olevan serkkuni leivän voitelua. Pidin sitä voimäärää tuhon tienä.
Sama kuvio toistui myöhemmin parikymppisenä opiskelijana, kun pidin entisessä koulussani kielten kesäkurssia. Opetin seitsemän täyttä tuntia yhteen putkeen ja söin vasta neljän jälkeen evääni, omenan, ennen kuin polkaisin lapsuudesta tutulle taipaleelle. Olin hurjan tyytyväinen, kun mahduin 15-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin.
Opiskeluaikana saatoin joskus järjestää hemmotteluja itselleni, useampi leivos kerralla, ja sitten tuli morkkis päälle. Nämä johtuivat luultavasti liian vähästä syömisestä ja rakkauden kaipuusta. Olin kova tyttö ohjeistamaan itseäni. Kaipasin varmaan siihen kurinalaisuuteeni pieniä lomia. Tiukkuus ja itsesyyttely johtivat ahdistukseen tietenkin, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Aikuisiälläkin kiinnitin pitkään turhan huolestuneena huomiota normaalin alarajoilla olevaan painooni.
Olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin vapaa painon tarkkailusta. Se on tuonut onnea. Tiedän, milloin olen nälkäinen ja syön, mitä mieleni tekee. Mieleni toimii kuten pitääkin.
Jokaisen syömäongelmien kanssa kamppailevan on kuljettava oma tiensä, Oppaiden lukemisesta on monesti hyötyä, varsinkin, jos ne ovat niin viisaita kuin tämä Ollikaisen kirja.
Elämäkertakirjojen puolelta haluan mainita yhden, joka kuvaa anoreksian ongelmaa paremmin kuin mikään muu lukemani, Portia de Rossi:Unbearable Lightness. Kirjoittaja on Ally McBeal -sarjasta tuttu suloinen nuori näyttelijä. Tuon sarjan kuvausten aikanahan (90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa) sarjan naisnäyttelijät kilpailivat laihuudesta, jos muistatte.
Ote Ollikaisen kirjasta, 33-vuotiaan Satun kertomaa:
Mulla oli ylipainoisena tapana haukkua itseäni päivittäin. En voinut ohittaa peiliä ilman, että sisäinen koulukiusaajani sanoi läskiksi. Siitä tuli ihan automaattista. Jossakin välissä tajusin. miten hirveää vahinkoa aiheutan koko ajan itselleni tällaisella. Tämä sisäinen puhe ahdisti ja masensi minua, ja sitten taas söin liikaa niiden tunteiden takia. Tajusin, etten voi edes kuvitella laihduttavani, ellen opi ensin hyväksymään itseäni. Opettelin ajattelemaan, että nämä kilot ovat kaikki mun omia, ne on mun ruumista.
Kun teini-iässä pelkäsin syödä, kävin seuraavan keskustelun isoäitini kanssa.
- Mamma, oletteko Te ollu aina samanpainonen?
- No en mä o koskaan puntaris käyny, mutta kyllä mar mä nuarempana vähä painavampi olin, ko kaikki ruaka maistu niin hyvin.
Sillä lailla! Sääli, että elintason parantuessa näin mutkaton suhtautuminen ruokaan on monelta hämärtynyt.
