Meillä ja Mikkelissä 2: teatteria

Sodan ja rauhan tiedekeskeus Muistin jälkeen menimme Mikkelissä vielä teatteriin katsomaan piispa Eero Huovisen muistelmakirjasta Äitiä ikävä dramatisoidun samannimisen näytelmän. 
Olen lukenut kirjan aiemmin ja pidin sen sävystä. Vanha mies ihmettelee, miten vielä hänen iässään voi olla äitiä ikävä.
Pojat Eero, Matti ja Sakari olivat pieniä äidin kuollessa lyhyen sairastamisen jälkeen, ja äiti unohtui, koska häntä ei muisteltu. 
Kun Eero isän kuoleman jälkeen pääsee tutkimaan vanhoja kirjeitä ja valokuvia, äiti löytyy niistä. Löytyy myös poika, ja Huovinen miettiikin, onko taustan tutkiminen ja kirjan kirjoittaminen yhtä hyvin löytöretki omaan itseen kuin äitiin. 
 

Kuva on näytelmän esittelylehtisestä

Olin pettynyt näytelmään. Se oli kuin haaleaa kuvitusta kirjalle.
Äitiään etsivää miestä, Huovista, esittävä Risto Kopperi oli hyvä roolissaan, muistoihin eläytyvä ja lempeästi menneisyyteen katsova. Myös Eeron vanhempia Ailia ja Lauria esittävät näyttelijät sekä mummia ja paria muuta henkilöä esittävä näyttelijä olivat taitavia, mutta kun se tärkein, dramatisointi ja ohjaus olivat heikkoja, niin silloin näytelmää ei pelastanut mikään. 

Minusta tuntui, että nyt minulle ollaan lukemassa kirjaa kronologisesti alusta loppuun - ja minä kun en halua kuunnella toisten lukemista. 
Kun Eero katselee haikeana valokuvalöytöään, kuvaa vanhemmistaan onnellisina Rooman matkalla, kääntelee sitä käsissään ja kertoo, miten äiti säteilee, niin voi miksi sitä kuvaa ei heijastettu seinälle? Ei, taustalla kulkee vain koko näytelmän ajan hitaasti liikkuen kuva lapsista, jotka esittävät Huovisen poikia. 
Oliko matkakuvaa pyydetty? Sehän on kirjan kannessakin, ei mikään salaisuus. 
Olisin katsellut mielellään muitakin valokuvia Huovisen aikamatkalta lapsuuteen, vauvakuvia, perhekuvia ja kuvia pariskunnasta ennen lapsia. Videolla esiintyvät lapsinäyttelijät olisi voinut ainakin panna näyttelemään kerrottuja kohtauksia, kuten se missä pojat keppostelevat mummille, niin että jopa sytyttävät vahingossa tämän vuoteen palamaan. 
Lopussa näemme yhden kuvan äidistä, mutta se vain alleviivaa kuvien puutetta aiemmin. 
Ehkä budjetti oli pieni ja siksi esitys oli niin niukka. Monologi olisi ehkä toiminut paremmin kuin tällainen yhdistelmä monologia ja näyteltyjä kohtauksia, joissa vanha Eero seuraa näyttämön sivussa hymyillen vanhempiensa elämää. 

Kuva on teatterin Spotti-tiedotuslehdestä

Kouvolan Teatterin musikaali Next to Normal - Melkein normaali onneksi palautti minulle teatterin lumon.
Esitys oli niin hyvä, että haluaisin mennä katsomaan sen uudelleen. 
Meiltä oli teatterissa kolmen sukupolven edustus ja pidimme kaikki näytelmästä. Se antoi aihetta keskusteluun niin väliajalla kuin kotimatkallakin ja mietityttää minua yhä.  

Tässä esityksessä ei katsojaa aliarvioitu, vaan luotettiin niin paljon, että eräs tärkeä seikka paljastui vasta kun katsoja oli jo pitkään kuvitellut näytelmän perheen tilanteen tietynlaiseksi. Kun koko totuus selkeni, yleisö ikään kuin pidätti henkeään. Minussa heräsi kysymys, ohhoh olisinko voinut tajuta tämän aiemmin. Haluaisin vielä katsoa, miten se tietty asia näkyi silloin kun katsoin toisin ja miten värit ja asetelmat näyttämöllä symboloivat tunnetiloja. Sama hieno tunne kuin luettuani haastavan tai mystisen kirjan, jonka haluan loppuun päästyäni lukea heti uudelleen oikein maistellen kaikkia sen nyansseja. 

Next to Normal on amerikkalainen draamamusikaali, jonka libreton on tehnyt Brian Yorkey ja musiikin Tom Kitt. Ensiesitys tapahtui New Yorkissa vuonna 2008 ja sitä on esitetty useissa eri maissa. Musikaali on palkittu monilla palkinnoilla, mm. Pulitzer-draamapalkinnolla, jonka vain harva musikaali on saanut. 
Joistain tämän musikaalin lauluista voisi tulla hittejä, kuten monien muiden menestysmusikaalien lauluista on tullut. Vai ovatko ne sitä jo? 
Laulut on suomentanut Mikko Koivusalo.

Näytelmä kertoo mielen sairauden monimutkaisesta hoitamisesta, menetyksestä, surusta, psykiatristen hoitojen moraalikysymyksistä ja perheestä. Esitys näyttää, miten yhden perheenjäsenen oireilu vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. 

Kaikki roolisuoritukset olivat hyvin uskottavia ja voi, miten hyviä laulajia meillä Kouvolan teatterissa onkaan. 
Annina Rubinstein esitti häilyvää epätoivoista äitiä koskettavasti ja Sami Kosola omaa suruaan sivuun siirtänyttä, perheestään huolta kantavaa isää juuri niin vakuuttavasti kuin pitikin. Tytär (Tiina Winter) halusi pärjätä ja kipuili ja poika (vieraileva näyttelijä Petja Pulkkinen), niin - hän oli aurinko. Tyttären poikaystävää musikaalissa näyttelevä Markus Waara on yksi suosikkinäyttelijöitäni Kouvolassa Annina Rubinsteinin ohella. Poikaystävä tuki ja palautti tytön maan pinnalle kerta toisensa jälkeen. Tässä näytelmässä on kilttejä ja turvallisia miehiä, mikä tuntui harvinaisuudessaan virkistävältä. Valtavirtaahan on nykyään miesten väheksyminen. Psykiatreja esittävä Veli-Matti Karén toi esitykseen huumoria. Yleisö nauroi hereästi Karénin rokkari-psykiatrille. 
Musikaalin ohjaus on Olka Horilan.
 
Teatterin ohjelmistoesittelyissä sanotaan, että Next to Normal jättää jäljen sydämeen ja kertoo ihmismielen kyvystä löytää valoa pimeyden keskeltä. Olen samaa mieltä. 
Kun me kaikista vastuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta pyrimme pitämään yllä hyvää mieltä ja huolehtimaan toisistamme, niin se on arjen sankaruutta parhaimmillaan. Tämän selviytymiskyvyn näyttäminen taiteessa jättää katsojalle puhdistuneen ja toiveikkaan olon. 

Blogisti pohtii yhä vain kuluttamista ja yksinäisyyttä

Tallasin mieheni perässä joulumarkkinoille - hänellä on niin pitkät jalat, että jään usein jälkeen tai jättäydyn, jolloin hän huomaa odottaa -  ja katsoin, miten hauskalta tuo kassi näyttää tässä tilanteessa. Ehkä se auttoi, ei ostettu kuin hyväntekeväisyysarpoja.

Huomaatteko, meillä on nyt luminen talvi. Ollut jo kaksi päivää, ja kohta ei enää.

Olen kaiken aikaa pohtinut teemaa yksinäisyys. Mietin sitä autossa istuessa, pipareita leipoessa ja Bajamajaan askeltaessa (kerron myöhemmin). Jään tuijottamaan ei-minnekään ja pyydän toistamaan minulle juuri puhutun, kun ajatukseni askartelevat ihmisessä ja ihmisyydessä.
Miten voi olla niin, että joku kokee lapsesta asti yksinäisyyttä ja toinen ei koskaan.

Ravistelevin yksinäisyysteemaan liittyvä kirjoitus oli jokin päivä sitten HS:n yleisönosastolla. Eräs äiti kirjoitti, että hänen autistisia oireita omaavalla 13-vuotiaalla lapsellaan ei ole ollut koskaan yhtään ystävää, joka juttelisi koulussa välitunnilla ja tarjoutuisi kaveriksi paritöissä. Äiti kirjoitti sydäntäsärkevästi, että olisipa palvelu, josta tilata vaikka maksullisena joku käymään ja teeskentelemään ystävyyttä edes kerran viikossa tai harvemmin. 
Tällaiseen tilanteeseen eläytyminen koskee ja saa tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä.  

Katsoin yksinäisyyttä silmiin myös Kouvolan teatterin näytelmässä Patriarkka. 
Näytelmää markkinoidaan sukupolvieroilla. Suorasukainen nuori miniä puhuu suunsa puhtaaksi perhetapaamista dominoivalle appiukolleen  ja tämän kaverille, "terapiasukupolvi" arvostelee "suorittajasukupolvea". Kuitenkaan mikään ei ole mustavalkoista, mistä kiitos käsikirjoittaja Juha Jokelalle. 
Minuun vaikutti näytelmässä eniten suorittajamies Heimon vaimon Virpin kokema yksinäisyys, joka oli alkanut, kun hän oli yksin kahden pienen lapsen kanssa miehen ottaessa mielellään vastaan ulkomaanprojekteja.
Se aika kun lapset ovat pieniä on parisuhteen koetinkivi. Monet minun ikäpolveni miehet, siis 70-luvulla nuorta aikuisuuttaan viettäneet, ovat käyttäneet lasten synnyttyä aikaansa juuri kuten ennenkin tajuamatta, että kaikki on muuttunut. "Vaimohan se imettää" oli tunnettu selitys lapsenhoidosta laistamiselle vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun ensimmäiset isyysvapaat tulivat nimellä isyyslomat, niin kuului sellaistakin, että joku isä lähti yksin matkustelemaan, koska hänellehän oli myönnetty loma ja hän oli niin tarpeeton kotona. Tässä asiassa sekä miehet että naiset ovat muuttuneet paljon, miehet pehmenneet ja naiset tomeroituneet, molemmat hyvällä tavalla. 
Ihmiset ovat aikakautensa tuotteita, myös tämän päivän ihmiset, avuineen ja puutteineen.     
Virpin roolin näytteli Nina Petelius-Lehto, joka on minulle meidän teatterimme helmi. Hän mukautuu uskottavasti pikkupojaksi (Oscar ja Roosamamma), vallasrouvaksi ja koiraksi (en muista missä näytelmissä). Hän oli hyvä Virpi, eleetön ja viisas. 

No niin, meidän vedenkulutus on nyt kaksi viikkoa minimissä. Viemäriremontti on loppuvaiheessaan. Viemärit ovat poissa käytöstä päiväsaikaan arkina ja saunavuorot on peruttu iltaisinkin. Astiat ja pyykit saavat odottaa iltaan. Pihassa on kaksi Bajamajaa kolmellekymmenelle asunnolle yhteisenä. Viikonloppuna ja Itsenäisyyspäivänä saamme nauttia ja käyttää sisävessoja, jeee! 
Minä kävin aamulla kaksi kertaa ulkohuusissa (jättimuki kahvia!), mieheni nimesi minut talon bajamajistiksi.  
Niin että kyllä täällä nyt ollaan kovasti kohtuullisia ja muistellaan aikoja, jolloin ulkohuusi oli jokapäiväistä. Silloin, muinoin, myös peseydyttiin vadissa, johon vesi oli kannettu kaivosta ämpärillä ja lämmitetty hellalla. Klapit kannettiin liiteristä, kunhan ne oli ensin pilkottu pölkyistä, ja pölkythän saatiin... no, ne olivat miesten hommia ne. Kovasti höyryävinä he saapuivat metsätöistä pakkasesta hevosen vetämällä  reellä. Voi sitä pyykin määrää, nyrkkipyykin, se taas oli naisten työtä. En kaipaa noita aikoja. 

Tehdääks niin, että energian säästämiseksi ne, jotka ovat jo eläneet alkeellisissa oloissa vähintään 18 vuotta, saavat elää kaikkien mukavuuksien ympäröimää eliittielämää ja muut, joilla on ollut juokseva vesi ja sähkö koko elämänsä, kokeilevat vuoden ajan elämää ilman niitä? Vitsi vitsi.