Marko Annala, Kuutio

 

Aatos lysähtää kevätauringon lämmittämälle asfaltille velttona kuin kulhollinen spagettia. Jään hänen viereensä seisomaan enkä sano sanaakaan. Olen seurannut Aatun oikkuiluja jo vuosikaudet, eikä niissä ole mitään toistuvaa kaavaa, joka auttaisi minua valitsemaan oikean välineen oikealla hetkellä. Joskus tehoaa kova sana, joskus mairittelu, joskus lahjonta ja joskus harvoin jopa kiristys, mutta lähes aina valitsen väärän välineen. Nyt tarvittaisiin haarukkaa. Lusikalla ei tee velton spagettikasan kanssa mitään.

Tällä kertaa kohtaus vältetään ottamalla taksi neljän korttelin mittaiselle matkalle. Ensin isä yrittää kantaa neljäkymmentäkahdeksan kiloista poikaansa kotiin anoen mielessään, ettei tämä ihan vielä tulisi hulluksi, vielä hetki, kymmenen minuuttia, mutta kun poika hoksaa taksitolpan, peli on menetetty. 

Aatos on ns. vaikea lapsi, jolle on erilaisia määritelmiä. Aatoksen isä ei suostu poikaansa lokeroimaan. Hän koittaa kasvattaa tätä "syntymävilkasta" tyyppiä hyville tavoille ja sietämään pettymyksiä. Välillä hän tyynnyttää poikaa sylissään pitkään paniikki- ja raivokohtauksissa ja valvoo illalla tämän sängyn vierellä parikin tuntia sivellen pojan poskea unen tuloa jouduttaakseen.

Aatos ei ole vain vaikea, hän  on myös valloittava, värikkäitä sanontoja käyttävä ja joissain asioissa erityislahjakas pikkupoika. Hänellä on isänsä kanssa sama kiinnostuksen kohde, pelit. Isä tekee työkseen pelifirman verkkolehteä ja pelaa myös vapaa-aikanaan.

Joskus pojan temppuilu ajaa väsyneen isänkin raivokohtaukseen, josta hän tuntee valtavaa syyllisyyttä ja tarvetta hyvitellä lasta, joka on hänen luonaan lähes tyhjässä kodissa vuoroviikoin. 
Vaimon kanssa on tekeillä avioero, mutta sitä mies ei suostu vielä myöntämään. Hän toivoo kaiken palautuvan ennalleen. Uusi rakkaussuhdekin olisi tarjolla, mutta mies ei ole siihen valmis.
Hän jaksaa välttämättömimmän, Aatun. Mikään isyydessä ei ole ollut sellaista kuin hän kuvitteli vauvan kanssa synnytyslaitokselta lähtiessään isyyden tehtävän pakahduttaessa rintaa. Kaikki on paljon vaikeampaa ja usvaisempaa, mutta hän tietää rakastavansa Aatua enemmän kuin mitään ja ketään. 

Kun kukaan muu ei ole näkemässä, Aatun maatessa tulikuumana sylissäni myrskyn riepotteleman huoneen raunioilla tai juuri ennen nukahtamistaan, kun hän hymisee hiljaa itselleen rauhoittaakseen mieltänsä unille: silloin hänen haavoittuvaisuutensa saa minut havahtumaan ja ymmärtämään kuinka pieni hän vielä on, kuinka kesken maailmalle, ja kuinka suuri on minun vastuuni siitä, että hän jonain päivänä olisi valmis. Silloin tajuan, kuinka heikko olen hänen edessään, ja kuinka suuresti toivoisin olevani vahvempi, ja juuri silloin rakastan häntä eniten.

Marko Annala käsittelee romaanissaan Kuutio vaativaa vanhemmuutta mustalla huumorilla, mikä sopii kaaostilanteiden kuvaamiseen hyvin.

Kirja alkaa synnytyskuvauksella, minkä jälkeen isän ja pojan arjesta kertomisen  välissä on katkelmia isän kirjoitusprojektista, jossa hän kertoo oman suvun traagista tarinaa. Kirja päättyy koskettavaan tapahtumaan, joka kasvattaa sekä isää että poikaa.

Kuutiolla on tarinassa sekä konkreettinen merkitys, Rubikin kuution ratkaiseminen, että symbolisia merkityksiä. 

Pidän tästä kirjasta ja siitä, millä tavalla se nostaa esiin sen tosiasian, että vanhemmuus voi olla monenlaista. On ihmisiä, jotka oman sopuisan, "helpon" lapsensa kanssa eläessään tuomitsevat ne, jotka istuvat kyykyssä keskellä jalkakäytävää velttona makaavan tai suoraa huutoa kirkuvan kymmenvuotiaan vieressä. 

"Käyn tätä kamppailua päivittäin", toteaa Aatoksen isä. "Tämä on minun todellisuuttani."
Tiedän, että on jopa kasvatusalan ihmisiä, jotka pitävät tiukasti kiinni siitä, että kaikilta samanikäisiltä on vaadittava samaa. Mikään ei ole sen epätasa-arvoisempaa kuin joustamaton saman vaatiminen. Olen sitä mieltä, että ns. armoviitoset peruskoulussa ovat joskus ihan paikallaan. 

Marko Annala on toiselta ammatiltaan muusikko, Mokoma-yhtyeen perustajajäsen, laulaja ja laulujen tekijä.
Hän on kirjoittanut neljä romaania, Kuution lisäksi omaan elämään perustuvan Värityskirjan, Paaston ja Ylvan, jonka toisena kuvittajana on Annalan tytär Iita Annala.

 vaan pitää hä

Kaksi hyvää elokuvaa kotisohvalta katsottuna

 

Meidän mökin ope-patsas viime syksynä
ensilumen aikaan. Kuva: Ume

Koska molemmat elokuvat, joita tässä tarkastelen, tapahtuvat koulumaailmassa ja molemmissa on työlleen omistautunut opettaja, niin tämä valokuva meidän mökiltä sopii alkukuvaksi aika hyvin.
 

STEVE

Uusi brittielokuva Steve on katsottavissa vain Netflixissä. Sitä näytettiin pari viikkoa muutamassa suuressa kaupungissa USA:ssa ja Englannissa ennen kuin se siirtyi vain suoratoistona katsottavaksi. 
Näin on käynyt monelle muullekin tasokkaalle elokuvalle. On harmi, jos elokuvateattereihin jäävät vain keskinkertaiset elokuvat ja suoratoistojätit ostavat parhaat. Tämä ohjaa ihmisiä katsomaan elokuvat omilta laitteiltaan ja elokuvateatterit vähenevät entisestään.
Miksi kaikki pitää tehdä kotona? Minä haluaisin käydä elokuvissa.

Steven on ohjannut Tim Mielants ja se perustuu käsikirjoittaja Max Porterin pienoisromaaniin Shy. Elokuvan ensiesitys oli Toronton filmifestivaaleilla tänä vuonna.
Pääosan vaikeista taustoista tulevien oppilaiden sisäoppilaitoksen/koulukodin rehtorina tekee koskettavasti Cillian Murphy.
Opettajat ovat helisemässä aggressiivisten teinien kaitsijoina. Kaiken lisäksi kouluun saapuu filmiryhmä tekemään ohjelmaa näistä nuorista ja heidän opettajistaan. Ilmeisesti koulu on edistyksellinen menetelmissään ja huolenpidossaan. Sen mainitaan noudattavan suomalaista mallia. (Jaahas!)
Oppilas, josta uupunut rehtori Steve on erityisen huolissaan, on ahdistunut Shy, jota näyttelee Jay Lucurgo. Katsoja pelkää molempien puolesta, eikä suotta. 

Kun rehtori lopulta pääsee kivaan kotiinsa aamulla, sisäoppilaitoksessahan on oltava myös yövalvonta, tuntuu, että siirrymme aivan eri maailmaan. Vaimo on lähtemässä töihin ja iloiset lapset kouluihinsa.
Ikimaailmassa rehtori ei pystyisi kuvaamaan ulkopuoliselle millaista katastrofien torjuntaa hänen työnsä on.  

Elokuvassa on koomisetkin hetkensä. Kun kaaospäivän - sama kuin muutkin päivät - keskelle pyrähtää myös paikallinen poliitikko tyhjine puheineen, niin Shyn kysymys hänelle on kuin balsamia haavoihin myös rehtorille ja muulle henkilökunnalle. Ovatko poliitikot syntymästään asti tuollaisia, noin pönttöjä?  

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Tämä vuonna 1989 valmistunut ja televisiossa aiemminkin näytetty elokuva oli muutama päivä sitten jollain tv-kanavista ja löytyy ainakin Yle Areenasta.

Elokuva tapahtuu sisäoppilaitoksessa kuten Steve, mutta on miljööltään ja ajankohdaltaan aivan erilainen. Nyt ollaan rikkaitten perheitten pojille suunnitellussa brittiläistä public schoolia jäljittelevässä oppilaitoksessa USA:n itärannikolla 1950-luvulla. 

Koulussa perinne ja totteleminen ovat tärkeimpiä arvoja, mutta mitä tapahtuu, kun kouluun astelee uusi opettaja, joka haluaa kasvattaa pojat ajattelemaan omilla aivoillaan, arvostamaan runoutta ja vapautta ja tätä hetkeä, jolloin he ovat nuoria ja elossa?
Pojat ovat toteuttamassa ankarien isiensä toiveita. Kaikkein tärkeintä on valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja mitään turhaa kuten taiteita ei saa harrastaa edes vapaa-ajalla.

Steven dramaattiset hetket tapahtuivat yhden vuorokauden aikana, Kuolleiden runoilijoiden seurassa pojat ehtivät kiintyä opettajaansa ja vaalia haaveitaan pitempään, lähes lukukauden verran. 

Opettaja John Keatingin roolin näyttelee mieleenjäävästi Robin Williams. 
Poikien joukossa on tulevia ansioituneita näyttelijöitä, esim. Ethan Hawke, joka esittää aran Todd Andersonin roolin. 
Elokuva on saanut alkunsa käsikirjoittaja Tom Schulmanin omista muistoista. Mietin, että hän saattaisi olla juuri elokuvan oikeudentuntoinen Todd, jolla moraali voittaa hetkeksi arkuuden.
Ohjaaja on muitakin menestyselokuvia ohjannut Peter Weir.

Kun katson Kuolleiden runoilijoiden seuraa mietin, miten tarpeellinen pysähtyneitä käsityksiä ravisteleva nuorisoliike USA:ssa olikaan. 
John Keatingin kaltaisia ihmisiä pidettiin syystäkin lietsojina ahtaasti ajattelevissa piireissä. "Captain, my captain", pojat kutsuivat Walt Whitmania toistaen opettajaansa ja innostuivat tämän "carpe diem, sieze the day" -ajatuksesta. Heissä jäi itämään kapinan siemen, jota heidän kohtaamansa vastarinnan vuoksi vasta heidän lapsensa pääsivät enemmän toteuttamaan. 
Nykyään korostetaan "ole oma itsesi" -ajatusta, mutta se, sekään, ei näytä tekevän onnelliseksi, vaan tuottaa monelle eksyneisyyden tunnetta.      

Opettajainkoulutuslaitoksissa pitäisi katsoa nämä molemmat elokuvat ja kouluissa oppilaille näyttää varsinkin tämä jälkimmäinen, koska Steven maailman he tietävät ja se on masentava.
Kuolleiden runoilijoiden seura virkistää, innoittaa ja tuo elämänmyönteisyydellään toivoa. Se pukkaa elämään: tartu hetkeen, tämä on sinun elämäsi!

Vielä tulee mieleen yksi opettajan uraa suunnitteleville suositeltava elokuva. Bhutaniin sijoittuva Koulu maailman laidalla.  
  

Alun kuvassa on mieheni lahjaksi saama moottorisahalla tehty veistos. Olimme muuttamassa Kuhmosta 23 vuoden jälkeen. Pieni seiskaluokkalainen kantoi karhuveistoksen kouluun, ojensi sen miehelleni ja sanoi: "Kun sä nyt muutat sinne, sinne... niin me aateltiin antaa tämä sulle." Veistos on kulkenut mukanamme jo 25 vuotta. 
Se oli ensin meillä olohuoneessa, mutta veimme sen sitten mökille.
Voi, mitkä koululeikit tämän lempeän hahmon inspiroimina onkaan leikitty! Oppilaina on olleet nuo linnut, pehmolelut, Maiju-mummi (=minä) ja lapsi.

"Sivistys ja ilo" on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana. 
Minä toteutan teemaa täällä kotimaisemissa käymällä lapsenlapsen kanssa taidemuseossa, Pomppumaailmassa ja katsomassa elokuvan Ella ja kaverit.
Iloiset terveiset messuilijoille!