Minua on petetty!
Varasin kirjastosta Henriette von Schirachin omaelämäkerran Herraskansaa, Elämäni natsieliitin sisäpiirissä, koska olin lukenut jostain kiinnostavan jutun tästä kirjasta. Huomasin kirjaston sivulla samalta kirjoittajalta toisenkin kirjan, Ihanuuden hinta, jonka tietysti uteliaana kirjarohmuna varasin.
Kotona huomasin, että kyseessä onkin sama kirja, vuonna 1956 julkaistun kirjan Der Preis der Herrlichkeit, Erlebte Zeitgeschichte kaksi suomennosta. Elli Ristimäen suomennos Ihanuuden hinta on vuodelta 1962, kuusi vuotta alkuperäisen kirjan julkaisusta, ja Maija Isolan suomennos Herraskansaa on tältä vuodelta.
Mieheni alkoi lukea vanhempaa kirjaa ja minä uutta. Ihmettelin, kun hän, vähän edellä lukevana, mainitsi kiinnostavia kohtia ja minun lukukokemukseni tuntui paljon tylsemmältä.
No, en ihmettele enää. Olen vertaillut käännöksiä ja tullut siihen tulokseen, että vanha on paljon, paljon parempi. Käännöksellä on väliä!
Verrataan.
Vanha käännös:
Kochelissa oli 250 neekeriä, ja meille jäi heistä pieni muistokin, yksi tytöistäni sai lapsen neekerille. Lapsi on tätä nykyä jo iso poika, hän puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Oikeastaan hänen nimensä on Maurice, minkä nimen hän oli kasteessa saanut isänsä, ison, vaaleansinisen Lincolnin ajajana toimineen kersantin mukaan.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes meistä tuli 'sotarikollisia'.
Uusi käännös:
Kochelissa asui 250 mustaa sotilasta. Meille jäi siitä muistoksi eräälle apulaisellemme syntynyt tummaihoinen vauva. Nykyään hän ei ole enää mikään vauva, vaan iso poika, joka puhuu Baijerin murretta ja on nimeltään Moritz. Kasteessa hänen nimekseen tosin annettiin Maurice hänen isänsä mukaan. Hänen isänsä oli kersantti, joka ajoi suurella, vaaleansinisellä Lincolnilla.
Kaikki oli hyvin kunnes meistä tehtiin sotarikollisia.
Miksi 50-luvun puhetapa on muutettu? Silloin ja vielä monta vuosikymmentä myöhemminkin puhuttiin neekereistä. Tästä tulee sellainen kuva lukijalle, että Henriette von Schirach oli aikaansa edellä.
Vanhan käännöksen virkkeet ovat soljuvampia. Uusi käännös tuntuu vanhaan verrattuna tylsältä selkokieleltä.
Täysin pahat teot ulkopuolelle jättävä lause Kaikki oli hyvin kunnes ... on vanhassa käännöksessä lainausmerkkeineen puhuvampi ja tekee lauseen kirjoittajasta elävämmän.
En tiedä, miten alkuperäinen saksankielinen teksti menee, mutta epäilen, että siinä on pitkiä virkkeitä, ajan kirjoitustapahan oli koristeellisempi kuin nykyinen.
Vanhan käännöksen käänteiset sanajärjestykset on muutettu suoriksi, mikä myös vie pois viehättävää vanhanaikaisuutta ja autenttisuutta.
Sävy muuttuu, kun vanha tyyli nykyaikaistetaan. Minusta näin ei saisi tehdä, elämäkerrassa.
Vanha käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on 'rodullisesti täysin arvoton'. Siinä on jälleen hyvä esimerkki koko rotuintoilun päättömyydestä. sillä se, että Wien on sellainen kuin on, johtuu juuri rotusekoituksista!
Uusi käännös:
Hitler sanoi minulle kerran, että Wien on rodullisesti täysin arvoton. Se on taas yksi esimerkki siitä kaikesta rotuhölynpölystä, sillä Wienin olemus kumpuaa juuri kansojen sekoituksesta!
Kansojen sekoituksesta! Mutta silloin uskottiin rotuihin, niin Hitler kuin rouva von Schirachkin. Tämä sana kyseenalaistettiin vasta paljon myöhemmin, kuten edellä mainittu neekeri, jota jotkut nykyään karttavat niin paljon, että käyttävät termiä n-sana.
Miksi kääntäjä puhdistaa elämäkertakirjoittajan kieltä nykypäivän käytänteiden mukaiseksi! Tämä tuntuu pahasti lukijan holhoamiselta enkä näe siinä mitään hyvää.
Nielen harmini. (Tai ehkä luen vielä tuon vanhan kirjan. Mitä siitäkin tulee, että haluan nykyään lukea kirjat moneen kertaan! No, ehkä on parempi lukea yksi syvästi kuin kaksi harppoen.)
Vanhalla kirjalla on parempi nimi, ja sen luvuilla on paremmat nimet, esim. luku "Jail on vankila" on uudessa käännöksessä nimellä "Vankilassa". Kirjassa on paljon kulttuurisesta kohtaamisesta amerikkalaisten kanssa, "Jail on vankila" virittää lukijan odottamaan näitä kohtaamisia.
Henriette von Schirach kertoo elävästi elämästään natsipäällikön vaimona. Eihän hän nähnyt, mitä oli edessäpäin liittyessään innokkaana keskiluokkaisen nuorison kansanliikkeeseen ja tutustuessaan lehden toimituksessa nuoreen juuri Amerikasta palanneeseen filosofianopiskelijaan, Baldur von Schirachiin. Yhdessä he lumoutuivat vallankumouksellisesta kansanjohtajasta, Henrietten lapsuuden perhetutusta, joka muuttui myöhemmin hirviöksi. Kun Baldur sai Hitlerin valtaan noustua hienoja virkoja, myös Henriettellä alkoi ihana elämä.
Tiesikö Henriette, mitä tapahtui? Kyllä hän tiesi, ainakin osan, ja yritti jopa kerran vaikuttaa Hitleriin, lapsuuden hyväntahtoiseen setään, lapsuudenystävänsä Evan mieheen, kertomalla, mitä oli nähnyt juutalaisille tehtävän, mutta totuuden kertominen sai Hitlerin raivokohtauksen valtaan ja Henriette joutui pakenemaan tämän vihaa. Hitler ei hyväksynyt "tunteilua".
Kirjassa on mielenkiintoisia kuvauksia aikalaisista, taiteilijoista ja poliitikoista, joita kirjoittaja tapasi ylettömän loisteliaissa juhlissa.
Uuteen suomennettuun kirjaan on liitetty monenlaista lisämateriaalia.
Alussa on historioitsija Steffen Bruendelin historiallis-kriittinen katsaus ja kaksi kirjoitusta kirjan kirjoittajalta, vuoden 1976 kirjoitus "Esipuheen asemesta" ja vuoden 1981 "Lisä toiseen painokseen". Henriette von Schirach painottaa molemmissa näissä, miten hänen aikansa naiset antoivat miesten hallita ja omaksuivat itse naiivin roolin. Hän toivoo, että hänen muistelmaansa ei nähtäisi haikailuna menneeseen loistoon vaan kannustuksena naisille itsetunnon lisäämiseen.
Kirjan lopussa on kirjoittajan pojan Klaus von Schirachin äitinsä jäämistöstä sinne liittämiä kirjoituksia, mm. "Hitler tapaa Nietzschen siskon", ja loppusanoina Klaus von Schirachin "Sananen äidistäni", jossa hän sanoo kiinnittäneensä taas kerran äitinsä kirjaa lukiessaan huomiota siihen, miten tämä ei mainitse ihmisoikeusrikkomuksia, joihin hänen isänsä osallistui eikä Nürnbergin tuomioistuimen tuomiota, jolla tämä määrättiin 20 vuodeksi Spandauhun vankilaan. Ehkä miehen asiat eivät enää niin kiinnostaneet avioeron jälkeen, jonka Henriette haki tuomion jälkeen solmittuaan uuden romanttisen suhteen.
Omaa vankileiriaikaansa Henriette pitää kohtuuttomana.
Henriette von Schirach tosiaan suree natsijohtajien ja heidän perheidensä kohtaloa sekä maanmiestensä kärsimyksiä sodassa, mutta tuhotuista juutalaisista ja muista ns. kansanvihollisista hän ei mainitse muuta kuin tuon yhden kohtauksen, jossa hän uhmasi Hitleriä.
Haluan vielä lainata aivan muistelmien lopusta varoitusta:
Mutta koska nuorten narrien varasto on ehtymätön, kasvaa uusia aina tilalle. Jolleivät meidän arpemme, kyynelemme ja hautamme riitä heille opetukseksi, on kaikki ollut turhaa.
Inhimillisen typeryyden karuselli on niin helppo panna liikkeelle. Puhallus vain vihellyspillillä ja vallan koneisto lähtee käyntiin.
Karuselli houkuttelee loistollaan, pettävän viattomilta näyttävillä värikkäillä hahmoillaan. Mutta niin pian kuin joutuu siihen mukaan, kiihtyy vauhti kiihtymistään, eikä sitten enää voikaan hypätä siitä pois ...
Tämä on vanhan käännöksen vanhantyylistä kuvausta.
Vanhan kirjan alussa on alkusanat, jotka uudesta on jätetty pois. Ne olisi voinut pitää.
Todellisuus ei noudata järjen lakeja - Aldous Huxley
P.S. Olen kirjoittanut aiemmin lakimies-kirjailija Ferdinand von Schirachin kirjasta Rikoksia (klik).
Ferdinand on Henrietten pojanpoika. Hänen kirjoistaan näkee, että vaikeat asiat painavat sukupolvesta toiseen.
Lisäys 23.5.
Aloin nyt sitten lukea eläytyen vanhempaa kirjaa. Kun pääsin kohtaan, jossa käytetään kaunista vanhaa futuuria (olla-verbi + partisiippi), niin en malttanut olla kurkkaamatta, miten se oli suomennettu uudessa käännöksessä. Arrgh, tähän kiteytyy se, mitä yritin sanoa tyylin ja kauneuden häviämisestä "selkokielikäännöksessä".
Myös Much tuli tervehtimään, Much, vuoristo-opas, joka nyt oli vielä entistäkin laihempi ja sitkeämpi näyttäen jo olevan melkein 'pelkkää henkeä koko mies', niin kuin Tyrolissa sanotaan, ja joka seuraavana talvena erästä vuorille eksynyttä pelastaessaan oli paleltuva kuoliaaksi.
Sama uudessa käännöksessä:
Paikalle saapui myös vuoristo-opas Much, josta oli tullut vielä hieman luisevampi ja vaivalloisemmin liikkuva, "ihmisen varjo, kuten Tirolissa sanotaan. Much paleltui kuoliaaksi seuraavana talvena vuorikiipeilyllä.
Makuasioitahan nämä ovat.
Ei mahda mitään, minä näen tällaisen yksinkertaistamisen kuin tv-ohjelman tekstityksenä, jossa tila vaatii lyhentämään.
Muoto "oli paleltuva" on hieno; samaa käyttävät tyylikeinona jotkut nykykirjailijatkin, mm. Pirkko Saisio eräässä kirjassaan.
Tulee mieleen, mitä kaikkea me käännöksissä mahdamme menettää. Kääntäjät, pyydän, säilyttäkää alkuperäisen teoksen tyyli!
