Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edith Södergran. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edith Södergran. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. elokuuta 2024

Millariikka Rytkönen, Täysin auki

Kuvasin Millariikka Rytkösen kirjan mökin saunaterassin
vanhalla penkillä ja taitoin äitienpäiväruusustani kuvaan
oksan kiitokseksi kirjan kirjoittajalle sekä tästä kirjasta
että hänen kaikista maailmaan auttamistaan vauvoista!


Kiitos kirjasta, Millariikka Rytkönen! Tekisi mieli kirjoittaa sinulle kirje, kuten sinä elämäkertakirjassasi kirjoitat useille ihmisille ja myös monille asioille kuten julkisuudelle, synnyinpaikkakunnallesi Hyvinkäälle, joululle (joulukortin) ja mahallesi, johon sinulla on/on ollut ongelmallinen suhde.
Kirjoitan kuitenkin vain kirjasi esittelyn, omalla tyylilläni, ja arvosteluntapaisen, koska pelkään että kirjeestäni tulisi liian tunteellinen. 

Täysin auki - onpa todella hyvä nimi kätilön kirjoittamalle teokselle!

Rytkönen on kätilö ja ay-pomo, Tehyn puheenjohtaja. Häntä on kehuttu vahvaksi mimmiksi, mutta sen vahvuuden takana on paljon suruja, pahin niistä lapsena rikottu suhde ruokaan ja sitä seurannut syömishäiriö ja oman kehon vihaaminen. 

Rytkösen syömishäiriön kuvaus ja selitys on parhaita tästä aiheesta kirjoitettuja. On ihmisiä, jotka eivät käsitä, miksi ruuasta tulee jollekulle ongelma. Suosittelen Rytkösen kirjaa heille. 

Joku löytää lohdun pelaamisesta, toinen seksistä. Minä löysin sen syömisestä ja sinä päihteistä. Lopulta kovuus kerrostuu sielun päälle, jos sisintä ei kukaan silitä. Reipas voi olla myös rikki. 

Se, miksi selviän elämästä on uskoakseni avoimuuteni. Se, että puhun ihmisille ympärilläni. Puhun sen kun vituttaa ja sen kun ihastuttaa. Puhun siitä, miten jokin asia on satuttanut ja siitä, miten haluaisin kostaa, mutta en tee sitä. 

Kätilöys toi minulle valtavan kunnioituksen ihmiskehoa kohtaan. Ihmetyksen, ihailun ja nöyryyden kaiken sen edessä, mihin se kykeni. Kätilön silmissä kaikki kehot olivat upeita, ja koska näin kerta toisensa jälkeen sen uskomattoman voiman ja viisauden, joka jokaisee kehoon on talletettu.

Myös synnyttäjissä on naisia joiden kehohäpeä on niin suuri, että vaa'an lukemaa ei saa sanoa ääneen eikä varsinkaan aviomiehen läsnäollessa.
Miten paljon ihmiset satuttavatkaan toisiaan! Jos pikkutyttö laitetaan vihanneskuurille ja hänen pientä pömppömahaansa kommentoidaan ivallisin, mukahauskoin letkautuksin, joita jopa ikuistetaan teksteinä kotialbumin kuvien oheen, niin mitä sillä saadaan aikaan - elinikäinen haava. 

Luokkatietoisuus heräsi nuoren Millariikan mielessä jo varhain. Työväenluokkaiset vanhemmat odottivat hänen toteuttavan heidän aloittamansa luokkahypyn. Tytär ei kuitenkaan ollut kotonaan elitistisen musiikkiluokan nuorten haaleassa joukossa, vaan enemmän jenginuorten väkevämmässä seurassa.    
Lukiossa oli yksi aikuinen, joka uskoi häneen ja teki poikkeuksen tiukkaan arvostelulinjaansa antamalla oppilaalle esseestä täyden kympin - se oppilas oli Millariikka.

Kesti aikaa ymmärtää, että sinä, Risto, olit minun senseini. Minun Opettajani. Hetken vierellä, mutta tänne saakka rinnallani. Usko toisen kykyihin nimittäin kantaa iäti. 

Risto-opettaja kannusti hyvää kirjoittajaa opiskelemaan suomenkieltä ja kirjallisuutta, mutta hänen etevin oppilaansa päätti lopettaa lukion kesken päästäkseen vapauteen ja eroon perheestä, jolle ei tulisi koskaan kelpaamaan. 
 
Rytkönen ei ole niitä julkkiksia, joilta kustantamot ovat tilanneet kirjoja, koska julkisuus myy.
Rytkönen osaa kirjoittaa. Hän on kirjoittanut kaiken aikaa, pitkin matkaa itselleen ja nyt meille.

Hänen tekstinsä on pitkälle mietittyä ja hyvin muotoiltua ja hänellä on hyvä ote kieleen. Pidän siitä, miten hän maistelee sanoja. 

Selailin päämäärättömästi näköislehteä ja huomasin nimesi, koska se on niin kaunis. Kuin pieni runo, Alva Forsius. Sinä kuulostat lähes linnunlaululta kesäaamussa. Oma nimeni pärähtää kuin riehaantuneet maissinjyvät kattilassa.
(Ote fanikirjeestä 1900-luvun alussa vaikuttaneelle porvoolaiselle kätilölle ja yhteiskunnalliselle vaikuttajalle.)

K
irjassa on neljä osaa: Lapsuus, Nuoruus, Aikuisuus ja Työ.
Osa teksteistä on kirjemuodossa ja osoitettu itselle eri elämänvaiheissa (Sweet sixteen
[#oletusarvoille]), tietyille henkilöille (Tyttärelleni, Pojalleni), ryhmille (Joukkokirje miehille elämässäni) ja asioille (Erolle [voiko avioero koskaan olla maitokahvinvärinen?]), osa on esseetyyppisiä kirjoituksia (Ystävyydestä, Ruumiinavausraportti) ja osa ironisia pakinoita (Kirje äideille [äitimyytti paskaksi]) tai kolumnin tyyppisiä (Onnellisen kansalaisen muistilista). 

Rytkösen feminismi on järkevää, oikeisiin epäkohtiin puuttuvaa, perinteistä humaania feminismiä, jossa ei ole mitään turhia termeistä nipottamisia, vaan täyttä asiaa. Suorasanaisesti ja selkeästi esitettynä. 

Naisvaltaiset alat, hoivatyö eritoten, ovat alttiita häirinnälle ja väkivallalle.
On ihmisiä jotka kutsuvat hoitajia mehulasinvaihtajiksi, jotka saavat yöllä turhasta lisää, koska eihän yöllä tapahdu mitään. Jaahas, ei vai... Sitten on myös näitä ukkeleita, jotka ilahduttavat julkisuudessa toimivia naisia ytimekkäillä viesteillä.

Miten tylsää elämäni olisikaan ilman teitä, jotka jaksatte kannustaa vuodesta toiseen minua työssäni napakasti sanomalla:"PANISIN!".
   
Rytkönen hymähtelee keskustelulle siitä, kuka on keksinyt klitoriksen laajan rakenteen. Olen itsekin kummastellut näitä intoiluja uudesta löydöstä ja erästä kiiteltyä, ruotsalaista sarjakuvapiirtäjää, jonka mukaan asia on ollut hämärän peitossa ja vasta hiljattain ymmärretty. Rytkönen kertoo, että hänen opinnoissaan vastaava tieto oli Norjassa vuonna 1992 painetussa oppikirjassa.
Olen siitäkin samaa mieltä, että kyllähän pikkutytöt tämän nautinnon ovat aina keksineet ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin istua bussin tärinässä oivaltaakseen, miten kivaa on olla tyttö. 

Mietin, mikä kirjan teksteistä olisi mielitekstini. Pidän monista. Ruumiinavausraportti ehkä. Se on väkevä kuvaus siitä, miten elämän jäljet näkyvät avatun kehon sisällä, kaikki hyvä ja paha mitä sille on tehty. Tästä tulee myös mieleeni eräs Edith Södergranin runo, jossa hänen ruumiinsa viedään professorille avattavaksi ja sisäelimet, mustuneet keuhkot ja kaikki muu, tutkitaan yksi kerrallaan.

Rytkönen mainitsee tekstissään kätensä, joita hän on inhonnut niin paljon, että on arvellut pilaavansa perheiden valokuvat, joissa pitelee heidän vastasyntynyttä pientä ihmettään.  
Rystyset olivat kuopalla kuten taaperolla enkä saanut silmiäni irti käsieni turpeudesta, jonka alta ei paljastunut yhtäkään luuta, lihasta, niveltä tai verisuonta. Näin vain liian kohonnutta taikinaa.
Tämä on minulle ajankohtainen asia. Minullahan on nivelrikon paksuntamat ja vääntämät sormet, kädet kuin juurakot. Niissä todellakin paljastuvat luut, nivelet ja siniset verisuonet. Piilottelen käsiäni valokuvissa ja rajaan kuvia niin, että kädet jäävät ulkopuolelle.
Rytkönen kuvailee minun ihailemani kädet, joissa liha peittää luut ja rystysissä on hymykuopat. Ihailin tällaisia käsiä juuri meillä vierailleilla nuoremman polven sukulaisilla. Yhdistän ne nuoruuteen ja terveyteen. Ymmärrän, että Rytköstä ne muistuttavat painosta painostamisesta ja häpeästä. 
Kehonkuva on monelle kipeä asia. Tällaiset kirjat saavat ajattelemaan, miten tärkeää on vahvistaa lapsilla tyytyväisyyttä omaan ulkomuotoon.
Mikä ihme sai minut vihaamaan käsiäni, vaikka ne olivat valtavan taitavat kädet? 

Huolella rakennettu, humaaneja elämänarvoja välittävä kirja, jossa on myös 16 sivua lähteitä ja kaunis Kiitoskortti lopussa.
Erityisesti minua entisenä opettajana viehättää kiitos äidinkielen lehtorille, joka sytytti itseään etsivässä tytössä palon kirjoittamiseen. 
Opettajien työ on hoitajien työn ohella elintärkeää. Koulut ovat aloittamassa lukuvuotensa. Toivottavasti kaikille lapsille löytyy kannustavia opettajia.  


Jatkoa vielä 6.8. - jälkijäristyksiä
Aloin kertoa miehelleni tämän kirjan syömishäiriöteksteistä, mutta puheeni muuttui soperteluksi ja silmät sumeiksi. Koen empatiaa kaikkia syömishäiriöistä kärsiviä ja kärsineitä kohtaan.
Itsellänikin on historia syömisongelman kanssa. Aloin 11-12 -vuotiaana kieltäytyä ruuasta, mitä vaihetta kesti vuoden verran ja nuorena aikuisena omaksuin syömiseen ortoreksisen asenteen, jossa söin vähän ja oikein. Kun sitten vaikeasta keuhkokuumeesta nääntyneenä sain muutaman ahmimiskohtauksen, häpeäni oli valtavaa. Kärsin varmaan hivenaineiden puutteesta, mutta eniten ongelmalliseen ruokasuhteeseeni vaikutti huolet ja läheisyyden puute. Olen kiitollinen siitä, että tuo kaikki on kaukana takanapäin. Silti se tulee lähelle ja tunnen surua aina kun luen kohtalotovereista.   


torstai 8. kesäkuuta 2023

Edith Södergran, runoilija ja valokuvaaja

 


Kävin jokin aika sitten Laterna Magicassa katsomassa Edith Södergranin (1892 - 1923) valokuvien näyttelyn ja selailin myös kirjaa Maailma on minun, johon oli koottu Södergranin runoja ja valokuvia.
Kotiin tultua harmittelin, etten ostanut kirjaa, mutta sain sen kohta kirjastosta. Kiitos hyvä Suomen kirjastolaitos!
Kirjan ovat toimittaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää.

Runoilijana tunnettu Edith Södergran oli myös melko taitava valokuvaaja. Jossain vaiheessa hän oli jopa suunnitellut valokuvausta ansiomielessä, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjan toimittaneet Rahikainen ja Sillanpää kertovat esipuheessaan, että Suomen valokuvaajain liittoon kuului 1923 - 1930 yhtä paljon nais- ja miesjäseniä. Moni nainen paitsi harrasti valokuvausta myös työskenteli valokuvaajana omissa studioissaan tai museoissa. 

Södergran on ottanut suurimman osan kirjan kuvista kotioloissa Raivolassa ja pitkillä parantolavierailuillaan Sveitsissä. Kuvat ovat paitsi esteettisiä, niin myös dokumentaarisia taltiointeja.  Niissä on paljon tuntemattomia ihmisiä työssä ja vapaalla, useimmiten naisia, maisemia ja kissoja. Omakuvat Södergran on ottanut itselaukaisijalla, jotkut kuvista ovat hänen äitinsä ottamia.

Runo toisella ja valokuva toisella puolen aukeamaa kertovat usein enemmän kuin kumpikin erikseen. Lukijan mieli alkaa luoda lisää kuvia ja miettiä aikakautta. 

Tunnen hyvin ennestään jylhänkomeat runot Maa jota ei ole ("Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan...") ja Olemisen riemu ("Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä....").
Myös uhmakas ja vahva Vierge moderne on tuttu ("En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."), mutta en tiennyt, että Edith Södergran kirjoitti runoissaan myös aivan arkisista asioista kuten kuukautisista - 1900-luvun alussa! 

Nyt neidolla avaruuden
kai hankalat päivät on,
ja valkean paidan helma
tahran punaisen saanut on 
(runosta 13. joulukuuta)

Södergranin runoissa on aiheina mm. oman minän tutkailua, joka laajenee universaaliksi, alppimaisemien ja suomalaisen luonnon kuvausta, sairauden käsittelyä (hurja runo ruumiinavauksesta!), kuoleman aavistelua, naisen roolin pohtimista ja sodan kauhujen kuvaamista.

Runossaan 7.5. 1908 hän kuvaa miten hänen kuollut ruumiinsa viedään professori Lasshaftille avaukseen. Ruumiin avaus on kuvattu erittäin realistisesti, liha halkaistaan ja eri sisäelimiin mennään järjestyksessä, keuhkot todetaan mustiksi kuin vereen kastettu maa, mutta myös aivojen kaaos nähdään osasyynä kuolemaan. Hurjan biologisen kuvauksen ohessa runossa on myös kritiikkiä yläluokan naisten toimettomuutta kohtaan.  

Hän sanoo. "Tämä tyttö
ei korsettia käyttänyt,
ei saanut koskaan lapsia, 
eivät kätensä tunteneet työtä."

Södergran kuvasi mielellään "uutta naista", joka on aktiivinen tekijä, pukeutuu housuihin, hiihtää ja tekee töitä, kuten allaoleva tuntematon nainen, joka lakaisee huvilan kattoa.


Sveitsin kuvissa on hiihtäviä naisia. Södergran ei ollut Sveitsin vierailuillaan mikään sänkypotilas, vaan liikkui ja kuvasi. Sen ajan lääketieteessä uskottiin ajan ja suotuisan ilmaston parantavan tuberkuloosia.
Alla olevassa kuvassa on arveltu olevan uusiseelantilainen nainen joka opetti Södergranille englantia Davosissa. 


Runojen oheen sijoitetussa proosatekstissä modernisti Södergran selittää runouttaan ja vapautta mitallisuudesta. 
Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. 

Hyvä, että Södergran ehti todeta oman arvonsa ja elää monipuolisesti heikoista keuhkoistaan huolimatta. Häntä on katsottu paljon sairauden ja kuoleman kautta, mutta tähän kirjaan valitut runot ja kuvat osoittavat, että niiden tekijä oli reipas naisasianainen ja aikansa virtausten tuntija.
Voimme kysyä, mitä hän olisikaan saavuttanut, jos olisi elänyt pitempään. 

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

(Loppu runosta Olemisen riemu,1916)


lauantai 15. huhtikuuta 2023

Suomalaisen valokuvan päivänä 15.04.2023


Sanomatalon Kuvajournalismi 2022 näyttelyn parhaita kuvia.
Ensihoitoklinikan henkilökunta yrittää pelastaa Serhi-nimisen
ukrainalaisen sotilaan hengen. Jatkohoidossa sotilaan
molemmat jalat jouduttin amputoimaan.


Tänään vietetään Suomalaisen valokuvan päivää. Päivän on ideoinut valokuva-aktiivien ryhmä, joka toivoo, että juhlapäivästä tulisi jokavuotinen. Huhtikuun 15.  on valittu päiväksi siksi, että se on Helsingin kuvaajan Signe Branderin syntymäpäivä ja lisäksi valoisuudeltaan hyvä päivä valokuvauksen harrastamiseen. 

Olen aina pitänyt valokuvista. 
Lapsena ihmettelin isovanhempieni nuoruuden kuvia. Miten rakas isoäitini on voinut olla joskus noin hohtavahampainen ja paksupalmikkoinen nainen, kun se Mamma jonka minä tunnen on hampaaton mummo pieni nuttura niskassaan. Katselin vakavana kuvia vainajista havuin koristelluissa arkuissaan. Alle kouluikäisenä kuolleen lapsen kalvakkaat kasvot pitsiliinan päällä, jähmettyneiden sormien välissä kukka. 
Sitten ihan toisenlaisia kuvia, amerikansukulaisia pyntättyinä valokuvaamon lainaamiin vallasväen vaatteisiin hattuineen ja kävelykeppeineen. Me tietenkin luulimme, että heistä on ykskaks tullut rikkaita

Hankin kameran heti kun voin ja otin sillä perhekuvia. Mutta voi miksi en hoksannut ikuistaa maatalon elämää ja esineitä? Lampaiden keritsemistä, pyykkipäiviä, puintipäiviä, matonpesuretkiä? No tietenkin siksi, että kuvien teettäminen oli niin kallista. 
Digiajan ihmisten on vaikea ymmärtää aikaa, jolloin kuvia ei tehty itse vaan filmirulla annettiin liikkeeseen, josta sitten haettiin valmiit kuvat. Oli 24 ja 36 kuvan satseja. Kaikki kuvat piti lunastaa, vaikka puolet saattoi olla aivan epäonnistuneita. Joskus odottelin ulkomailla malttamattomana yhdessä tunnissa kuvia valmistavan liikkeen ulkopuolella ja kun sain kuvani, huomasin, että ne olivat aivan omituisia, koska valo oli eteläisemmissä maissa niin erilainen kuin Suomessa. 


Sanomatalon Kuvajournalismi 2022 näyttelyn parhaita kuvia,
Kukka Ranta, Uutiskuva, I kunniamaininta.
Kuvassa rotututkimuksiin ryöstettyjen saamelaisvainajien luita
haudataan uudelleen elokuussa 2022 Inarin vanhalla hautausmaalla.
Iso selvitystyö on vielä edessä, koska läheskään kaikkia
vainajien jäänteitä ei ole vielä löydetty.


Mikä onni, että rakastuin valokuvauksen harrastajaan ja sain hänet elämänkumppanikseni! Mieheni on harrastanut valokuvausta lapsesta asti, käynyt kursseja ja vetänyt kursseja, pitänyt omia näyttelyitä ja ollut mukana yhteisnäyttelyissä. Hän on parhaillaankin vetämässä kansalaisopiston kurssia.
Olen päässyt mieheni mukana taiteilijaresidensseihin Barcelonaan ja Berliiniin ja oppinut viipyilemään valokuva- ja muissa kuvataiteen gallerioissa ja museoissa. 

Viimeksi olemme käyneet katselemassa valokuvia Tukholman Fotografiskassa, Lahden Malvassa, Helsingissä Valokuvataiteen Museon Kämp Galleriassa, Laterna Magicassa sekä Sanomatalossa, ja toukokuussa suuntaamme Tallinnan Fotografiskaan.   

Emme hoksanneet ottaa kuvia Laterna Magicassa. Siellä on Edith Södergranin ottamia valokuvia, jotka yhdistettyinä hänen runoihinsa kertovat ajastaan ja Södergranin mielen maisemista

Luulen, että jos pitää sanasta, niin pitää yleensä myös kuvasta ja muista taiteen lajeista, koska kaikessa taiteessa on kyse samasta asiasta, elämän kuvaamisesta ja selittämisestä. Kaikessa taiteessa on kertomus ja rytmi, tai ainakin katsoja/kuulija/kokija pyrkii tulkitsemaan kokemansa kertomuksena jossa on oma rytminsä. 

Tämmöistä ajatteli tänään tämä valokuvan ystävä, joka kävi kuvaamassa lähimetsässä kevään ensimmäisiä sinivuokkoja ja nauttii suunnattomasti kevään etenemisestä.
Huomenna lähdemme ystävien kanssa Arboretum Mustilaan Elimäelle, jossa on yleensä näihin aikoihin kokonainen rinne täynnä  jouluruusuja ja polun varrella muita kevään ensimmäisiä kukkia. 







keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

25.7.2018 - ikääntymisestä, rakkaudesta ja taannustamisesta (Esko Valtaojan termi)



Kuva on Kreetalta viisitoista vuotta sitten, jolloin juhlimme mieheni kanssa silloista hääpäivää, itselaukaisijalla näpätty, kamera jossain rantatuolilla.
Tänään on yhteisiä vuosia takana 43 plus yksi vuosi ennen naimisiin menoa. 
Me olemme tässä kuvassa jo muutaman vuoden päälle viisikymppisiä isovanhempia. Minusta me näytämme kakaroilta, ihan kuin ne viattomat teinit elokuvassa The Blue Lagoon. 
Mihin ne vuodet menivät?

Minulla on kuvassa päällä tuollainen hassu balettimekon näköinen uimapuku, tätiuimapuku, jota käytin joskus aamu- ja iltauinneilla tällä matkalla, koska se oli mieheni mielestä niin söpö. Yleensä pidän aina rannalla bikineitä ja vain uimahallissa kokouimapukua. 


Eeva Kilvellä on hieno runo Laulu rakkaudesta vuodelta 1972. Jäljennän tähän otteita siitä. 

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena, 
minun mahahaavani sinun noidannuoltasi vasten, 
emme erkane konsana ei. 
...

Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus, 
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus, 
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
....

ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni, 
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
Kaikkien näitten ryppyjen alla olen se minä, 
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun. 

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi, 
sinun ryppysi minun uurteisiini 
ja kärsimysten äärellä minä rukoilen
hiljaa kuolemaasi.
on kirkkaana päivä ja ilta. 


Käsimielin - mikä kaunis ilmaus. 

Runon loppuhan on hyvin traaginen. Runon kirjoittajan rakastettu on niin lopussa, että toinen toivoo hänen kuolevan pois kärsimästä. Vanhoilla pareilla tällainen tilanne on joskus edessä. 
En nyt halua ajatella sitä. Aurinko paistaa. Taas on yksi keuhkotulehdus voitettu - minähän olen meistä se raihnaisempi, arpikeuhko - ja elämä hymyilee. 

Kuvan kesänä kummallakaan meistä ei ollut vielä syöpää. Minulla oikea lonkka aristi. Pidin sitä hieman töröllään, viiden vuoden päästä sain uuden nivelen ja pilateksessa asento korjautui.  
Lääkedosettia ei ollut käytössä, en edes tiennyt sellaisista. Joskus unohdin ottaa ainoat lääkkeeni, kilpirauhashormonit, mukaan matkalle, viikko ilman ei haitannut mitään. Aurinko taisi korvata kaiken. Nyt lääkkeitä on matkoilla mukana yhtä paljon kuin kauneustarvikkeita, joita tietysti pitää aina olla. Huulipuna on välttämättömyys.

Juhlimme hääpäivää käymällä illalla elokuvissa. Sain valita ja valitsin kauhuelokuvan Hereditary - Pahan Perintö. Mikä hääpäiväleffa! Hyvä yhdessä laitettu lounas on syöty ja leivoskahvit juotu, kuten yleensä muinakin päivinä, ei sen erikoisempaa.  
Meidän hääpäivässämme on sellainen kiva erikoisuus, että vanhimman pojan vaimo on syntynyt samana päivänä kun me menimme naimisiin. Vähänpä tiesimme silloin, että meillä on koskaan poikia saati miniöitä. Saati nyt jo itseämme pitemmiksi kasvaneita lapsenlapsia. 

Huomenna tulee nuorta väkeä. Vietämme tulevia hellepäiviä kolmen sukupolven kesken, kahdeksan henkeä kaikkiaan, puolet lapsia. 
Olen jo valmistanut pakastimeen pari kiloa lihapullia ja täyttänyt kaksi jääkaappia ruokatarvikkeilla. Lapsilla on hämmästyttävän iso ruokahalu. Suurin se on kokoonsa nähden pienimmällä klaanimme jäsenellä, joka opettelee puhumaan, aivotyö kuluttaa energiaa. Ei ihme, että yksi mielisanoista on 'ruoka-aika'.  

Luin juuri loppuun Esko Valtaojan kirjan Täältä ikuisuuteen
Siitä maistiainen: 
Kun synnyin esihistoriallisena vuonna 1951, noin kolme neljäsosaa ihmisistä eli kädestä suuhun absoluuttisessa köyhyydessä: elämää, jonka ainoa visio oli saada huomennakin jotain syödäkseen. Vaikka maailman väkiluku on lähes kolminkertaistunut, enää yksi kahdeksasta ihmisestä sinnittelee köyhässä luontaistaloudessa, alle eurolla päivässä.

Olen syntynyt vuotta aiemmin kuin Valtaoja. Olen todennut saman olojen ja onnellisuuden paranemisen, enkä voi mitenkään ymmärtää nykyistä pessimismin aaltoa. Maailmanloppua on ennustettu kyllä monesti ennenkin ja aina jouduttu perumaan. 

Valtaojan kirjassa on kiehtovaa juttua mahdollisuuksien tulevaisuudesta, energian valmistamisesta, nanoteknologiasta, avaruudesta ja taannustamisesta, joka on Valtaojan oma termi ja tarkoittaa aktiivisempaa valmistautumista tulevaan kuin mitä ennustaminen on. Taannustamisessa katsotaan, missä pitää jonkin tietyn ajan kuluttua olla ja sitten etsitään uusia menetelmiä tavoitteen saavuttamiseksi. Taannustamisessa ei jäädä päivittelemään lyhytnäköisesti  tämän hetken tilastojen ja vanhentuneiden keinojen kanssa vaikeroiden.  

Onni yksillä, KESÄ kaikilla. Hei, nyt on ihana sää, nautitaan!

Saatan pitää pientä taukoa, riippuen siitä, tuleeko lisää kesävieraita ja haluanko keskittyä säilömään marjoja, löhöämään veden ääressä vai mikä minua houkuttaa. Ennustan, että kirjat kuitenkin. 

Olen niin iloinen siitä, että elän aikakaudella, jolloin keuhkotulehdukset eivät johda kuolemaan. 
Valtaoja luettelee tulenkantajia, jotka kuolivat nuorina tuberkuloosiin: Uuno Kailas (31 v), Edith Södergran (34 v), Kaarlo Sarkia (43 v), Katri Vala (42 v) ja Saima Harmaja (23 v). Vuosikymmen myöhemmin heidän sairauteensa oli jo kehitetty tepsivä lääke. 

Mahdollisuuksien tulevaisuus on aina edessämme, koska keksinnöt johtavat toisiin. Ei niistä voi tällä hetkellä tietää; tiedämme kokemuksesta vain sen, että tulevaisuus on ihmeellisempää kuin osaamme kuvitella. 

Myös henkilökohtaisessa elämässä pitää taannustaa... 

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. 
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, 
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 
niinkuin  ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!  
- Edith Södergran

---------------
Saman päivän iltana
Ilta on aamua viisaampi: oli kyllä maailman huonoin elokuva. Siis hoh hoijaa! Luulin, että kyseessä olisi jokin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen tyylinen psykologinen ja älykäs kauhuelokuva. Aivan ylimainostettu leffa. 

Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman ...