Pihla Hintikka, Äidin oma

 

Ensimmäinen huomioni romaanista Äidin oma: kirjan nimi ja kansikuva johtavat genremielessä harhaan, paljon kevyempään kuin mitä kirjan sisältö on.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.

Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta.  Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.

Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.  
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin. 
 
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.  

Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.  
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan. 

On surullista, että naiset Suomessakin kokevat lasten saamisen niin rankkana asiana. Meillähän on nykyään hyvä kunnallinen päivähoito ja miehet yhä enemmän mukana vauvojen hoidossa.
Mikä tekee nuorten naisten elämästä niin vaikeaa? Olen miettinut tätä kysymystä paljon.
Viekö lapsi nykyihmisen elämästä enemmän kuin menneiden vuosikymmenten ihmisillä heidän vähemmän virikkeellisestä arjestaan?

Katsoin pitkästä aikaa jakson amerikkalaisesta sarjasta "90 päivää morsiamena: Häiden jälkeen". Kauhistuin kun viehättävä jo toistamiseen äidiksi tullut nainen menee läheistensä vastustuksesta huolimatta isoon, kahdeksan tuntia kestävään mommy-kauneusleikkaukseen, jossa imetään rasvaa sieltä ja kiristetään täältä. 
Hän jäi jakson lopussa makaamaan harmaana, yltä päältä siteissä (myös kasvot, mitä niissäkin piti korjata?) huolestuneen miehen miettiessä, että nyt  hänen on otettava ohjat kotona, koska vaimo tuskin pääsee edes sängystä ylös pitkään aikaan. 

Hyvin vähän kirjoitetaan siitä ilosta mitä lapsi tuo mukanaan perheeseen. Itse synnytin lapseni 70- ja 80-luvuilla. Muistan, että sain paljon itseluottamusta ja varmuutta myös työhöni sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Lasten kautta elämään tuli paljon tavoitteellisuutta ja iloa. Minulle ei ollut mitään merkitystä yhteiskunnan odotuksilla tai maailman väestötilanteella. Raskaaksi tuleminen oli biologinen tarve. 

Tämä kirjoitukseni sopii hyvin naistenviikkohaasteeseen, jonka Tuijata. Kulttuuripohdintoja on järjestänyt kymmenennen kerran.

Pihla Viitalan kirjan Kiitokset-osiossa on viimeisenä ajatus, jonka me kaikki kirjoja rakastavat jaamme:
"Kiitos kirjallisuuden ihme, en kyllästy siihen koskaan."

Mökin kukkapenkkiin siirtämäni ja siellä hyvin menestyvä
äitienpäiväruusu. Olen aina ennen halunnut leikkokukkia
ja kutsunut näitä pienikukkaisia purkkiruusuja
vanhanaikaisuudessaan mummoruusuiksi.
Nyt oikein pyysin tällaisen.

Mille Iiu Susiraja sanoo ei?

 

No, 2017
Ei
Nej

Kävin katsomassa Iiu Susirajan laajan näyttelyn Ei mikään helppo nakki/ Inte så klart som korvspad/ No Piece of Cake Wäinö Aaltosen museossa Turussa.
Susiraja on valokuva- ja videotaiteilija, mutta on tehnyt myös veistoksia, installaatioita ja piirroksia, joita kaikkia on esillä tässä näyttelyssä (enää kaksi päivää, 12.5. asti). Tyyli on surrealistinen.
 
Susiraja on usein itse teoksissaan jonkin tutun esineen kanssa, jota hänen esittämänsä hahmo käyttää absurdilla tavalla. Kuvauspaikkana on kodikas kotimiljöö, joissain kuvissa myös hotellihuone tai studio.
 
Kuvien naishahmo on täysin ilmeetön, ellei sitten hieman kyllästyneen tai välinpitämättömän näköinen. Kuvat eivät ole edustavia muotokuvia tai söpöileviä selfieitä. Kyse on jostain aivan muusta. 
Näyttelyn todella hauska ja ilkikurinen nimi haastaa pohtimaan kuvien merkitystä. 

Sinä hautaat sydämeni maahan minun miettiessäni
minkä arvoisia olemme, 2012
Du begraver hjärtan i marken medan jag funderar
på hur värdefulla vi är
You Bury Hearts in the Ground While I Wonder
What We Are Worth

Teosten nimet ovat Susirajan töissä tärkeitä. Ne tuovat usein kuvaan jotain aivan uutta, huumoria, uuden sävyn tai kokonaan uuden näkökulman.
Varhaisemmissa kuvissa teksti on ensin suomeksi, sitten ruotsiksi ja lopuksi englanniksi, uudemmissa englanninkieli on ensin, mikä onkin järkevää, koska Susiraja on menestynyt maailmalla isosti. Viimeksi hänen töitään nähtiin ennen Turun näyttelyä MoMassa New Yorkissa. 

Goodbye Playboy Cover, 2018
Hyvästi Playboyn kansi
Farväl Playboys omslag

Happy Bride, 2017
Iloinen morsian
Glada bruden

Susiraja tarkastelee naisen roolia mustalla huumorilla ja ironisesti, usein ikonisia naiskuvia karnevalisoiden. 

Hot Mona, 2023
Kuuma Mona
Heta Mona

Kuvat nostavat tarkasteltaviksi kauneusihanteita, seksuaalisuutta ja kotitöitä. Monissa töissä esineitä on työnnetty jalkoväliin jotenkin lapsenomaisen viattomasti. Miesten paitapaketit riippuvat rintojen alta ja tennissukat riippuvat ihosta jeesusteipillä kiinnitettyinä. 

Näyttelyssä on videoalue jossa on isoja videonäyttöjä limittäin niin, että samassa tilassa voi katsella useampia lyhyitä videoita peräkkäin tai limittäin miten haluaa. Eräässä videossa naishahmo saapuu alusvaatteissaan sängylle, jossa on lasten autoleikkien pikkuauto, joku upea merkki. Nainen tarttuu autoon ja hyväilee sillä itseään kaikkialta ylävartalosta kuin rakastaja, vie lopuksi auton beessien pikkuhousujensa sisään ja poistuu.

Zoo, 2021
Eläintarha
Zoo

Saint of Housework, 2024
Kotitöiden pyhimys/ Hemarbetets helgon
(veistosrivin ensimmäinen teos)

Kehollisuus Susirajan teoksissa on vahvasti läsnä, varsinkin myöhemmissä, joissa hänen painonsa on lisääntynyt niin paljon, että ne tuovat mieleeni toisenlaisen kehokertomuksen, omaa anorektista kehoaan kuvanneen norjalaisen Lene Marie Fossenin valokuvat. Fossen (1986– 2019) sairasti anorek­siaa kymmenvuotiaasta saakka. 
Molempien naisten kuvat kertovat ihmisen painosta, joka ei ole valinta, kuten monesti virheellisesti ajatellaan, vaan ominaisuus, johon puuttuminen ei ole mikään helppo nakki.

Voimanainen, 2011
Styrkekvinnan
Strongwoman

Meat Model, 2020
Lihamalli
Köttmodel

Kuva, jossa ylipainoinen nainen on läntännyt suklaatuutin ylöskohotetuille kasvoilleen tekee minut jostain syystä hyvin surulliseksi. Koen kuvassa itseinhoa. Siinä ei sanota uhmaten pitäkää tunkkinne, vaan koetaan ahdistusta omasta herkuttelunhalusta. Hauska nimi Yksisarvinen ei muuta kuvan tunnelmaa.
Eräässä toisessa kuvassa nainen löhöää nojatuolissa nakit kohotettuina molemmissa käsissään. Siinä kuva ei ole niin rankka, mutta nimi sisältää itseironiaa ja  moitetta. Vai sisältääkö - Himojen matriarkka? Sama tilanne on myös yhdellä videolla. Siinä nainen kieputtaa nakkeja vinhasti ilmassa porakoneitten kuin pyssyjen päissä ja nimi tuo nyt hauskuuden - videon nimi on John Wayne.

Unicorn - Chocolate,  2017
Yksisarvinen - suklaa
Enhöring - choklad

   

Matriarch of Desires, 2022
Himojen matriarkka
Begärens matriark

Osa videosarjaa

Mille kaikelle Iiu Susiraja sanoo EI ja mille hän näyttää keskaria? 

Hyvä näyttely, koska pisti miettimään. 

Killjoy, 2023
Ilonpilaaja/Glädjedödare 

Rakennettua tunnetta, 2014
Uppbygd känsla
Constructed Feeling

Jotain muutakin kulttuuria tuli Turun reissulla koetuksi, siitä tulossa oma juttunsa...

Kertokaa, oletteko nähneet Susirajan töitä ja miten koette ne. 

Minä näin näin.  

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Paolo Giordano, Tasmania

 

Paolo Giordano on teoreettisen fysiikan tohtori ja kansainvälisesti tunnetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hän väitteli vuonna 2010 hiukkasfysiikasta ja oli jo pari vuotta sitä ennen julkaissut ensimmäisen romaaninsa Alkulukujen yksinäisyys, joka on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.
Giordano on julkaissut esikoisromaaninsa jälkeen kolme romaania Ihmisruumis 2012, Jopa taivas on meidän 2018 ja Tasmania 2022 sekä elämää koronapandemian aikana käsittelevän päiväkirjanomaisen teoksen Tartunnan aikaan 2020. 

Tasmania kertoo nelikymppisen päähenkilönsä Paolon kautta aikamme ihmisten ja erityisesti hänen oman ikäluokkansa ihmisten hapuilusta ja peloista, yrityksistä hallita omaa elämäänsä ja ymmärtää, mitä tapahtuu planeetallamme. 
Paolo ja hänen kaksi tieteen parissa työskentelevää ystäväänsä, Giulio ja Novella, ovat kaikki kriisissä parisuhteissaan ja hyvin huolissaan maailman tilasta. He ovat varakkaita ja menestyneitä, mutta onnettomia. He matkustavat konferenssista toiseen ja toisiaan tapaamaan milloin minnekin, "notkuvat netissä" hukaten aikaansa ja tuntevat syyllisyyttä huonosti hoidetusta vanhemmuudesta ja muista ihmissuhteista.

Pilvillä on kirjassa monta merkitystä. Yksi kaveruksista, Novelli, tutkii pilviä ja tekee niissä tapahtuvista muutoksista ennusteita. Paolo on kirjoittamassa kirjaa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista, joilla oli tuhoa kylvävä pilvi. Pilvipalvelut ovat nykyaikaa, hyvässä ja pahassa. Paolo ehdottaa Novellille yhteisen kirjan tekemistä ja ideoi nimeksi kirjalle Pilvien herra, mutta Novelli käyttääkin Pilvien herraa lupaa kysymättä lehtikolumninsa nimenä, mikä tuntuu Paolosta petokselta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Italiaan ja Ranskaan, suurin kaupunkeihin, joiden lentokentillä tapahtuu vähän väliä terroritekoja, ei Tasmaniaan, kuten kirjan nimi saattaa johtaa ajattelemaan. Nimi Tasmania viittaa paikkaan, jossa pystyisi elämään parhaiten, jos luontokato tekee nykyisistä asuinpaikoista elinkelvottomia. 

Ilmastonmuutoksen ja terrorismin ohella kirjassa käsitellään monia muitakin aikamme ongelmia ja ilmiöitä: covid-pandemiaa, taloudellista taantumaa, mielenterveysongelmia, woke-kulttuuria ja metoo-liikettä.
 
Novelli on lahjakas tutkija, mutta joutuu epäsuosioon ja canceloinnin kohteeksi tiedemaailmassa esitettyään, että hävisi viranhaussa kyvyiltään ja ansioluetteloltaan heikommalle naispuoliselle hakijalle sukupuolipainotuksen vuoksi. Dataan perustuvassa selostuksessaan Novelli ohittaa naisten urallaan kohtaamat haasteet, kuten perheen ja uran yhteensovittamisen, minkä vuoksi Paolokaan ei pysty häntä tukemaan vaan vaikenee. 

Giordanon tyyli on selkeää ja helppolukuista proosaa, joka ajoittain muistuttaa asiatekstiä. Kirjailijan toinen ammatti fyysikkona on saanut hänet tuomaan kirjaansa kiinnostavaa faktatietoa. Päähenkilö Paolo on monilta muiltakin osin kirjailijan kaltainen. 
  
Paolo pohtii omia valintojaan ja arvelee isänsä paheksuvan sitä, että hän kirjoittaa kaunokirjallista pommikirjaansa sen sijaan että paneutuisi kunnianhimoisesti tutkimukseen ja tiedejulkaisuihin.
   Hän oli ehkä tulkinnut karkaamiseni tieteen parista petokseksi itseään kohtaan. Olin hylännyt fysiikan ryhtyäkseni... tekemään tarkalleen ottaen mitä? Jos minusta tulisi kirjailija, missä piireissä olisin vastedes asiantuntija? Hän ei koskaan tehnyt minulle noita kysymyksiä, mutta jos olisi tehnyt, olisin vastannut, että kaikkien opinnoille pyhitettyjen vuosien jälkeen tähtäimessäni oli nimenomaan epäpätevyys. Minusta tulisi vihdoinkin ei-minkään asiantuntija. 

Paolo kokee, että aika kuluu hänen ajelehtiessaan ja että hänellä alkaa olla kiire tehdä ratkaisuja ennen kuin täyttää neljäkymmentä ja alkaa vanheta. Jatkaako laimeaa, mutta tuttuudessaan turvallista avioliittoaan Lorenzan kanssa, joka ei enää halua yhteistä lasta, vai uskaltautuako uuden elämänkumppanin etsintään? Olisiko viisasta jatkaa elämäänsä "samana hautaan saakka" vai olisiko päätettävä, "ettei elämässä saanut jättää kääntämättä yhtäkään kiveä"? 
Sama valinta vainoaa Paoloa myös kirjailijana. Jatkaako entisenlaista tylsää  epäonnistumisista ja turhista pyrkimyksistä kirjoittamista vai kirjoittaa rohkeammin. Paolo aavistaa välttelevänsä jotain tärkeää. 
Eikö kirjoittaminen vaatinut ennen kaikkea sitä, että oli elettävä kuin viimeistä päivää? Juuri tuohon pisteeseen aina jämähdin. Annoin muunlaisten ajatusten sekoittaa nämä pohdinnat ja johtaa huomioni aivan toisaalle, jotta minun ei tarvitsisi vastata kysymykseen.

"Lähdin, palasin, lähdin, taukoamatta."
Seminaarireissut ja kirjoitusretriiteiksi naamioidut hotelliasumiset eivät tuo rauhaa. Voisi sanoa, että maailman ongelmia pohtivan Paolon oma pakopaikka, oma Tasmania, on melko lailla hakusessa. 

Paolo kerää atomipommin uhrien tarinoita, mutta ei saa niitä sovitetuksi kirjaansa. Hän kokee toistavansa jo moneen kertaan kirjoitettua eikä löydä uuuta näkökulmaa. 
Haastattelut kuitenkin ravistelevat häntä. Kun eräs nagasakilainen toisen sukupolven eloonjäänyt, hänkin vielä säteilyn vaikutuksista kärsivä, kysyy Paololta, miksi tämä haluaa kirjoittaa pommista, Paolo ei osaa vastata oikopäätä, vaan mutisee jotain siitä, miten on jo niin pitkään työskennellyt projektinsa parissa.  Kysymys jää vaivaamaan Paolon mieltä, ja vastaus muotoutuu yön hiljaisina tunteina valvoessa. 

Kirjoitan kaikesta siitä, mikä on saanut minut itkemään.

Hiroshiman ja Nagasakin uhrien kertomuksia on kirjassa minäkerronnan ohessa siinä muodossa, missä ne on kerrottu Paololle. Näinkö äärimmäistä herättelyä tarvitaan, että ihminen itkee?

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta, jonka haluan mainita Tasmaniasta on sen dialogin merkitsemisessä. Yleensä puhe merkitään lainausmerkeillä tai ajatusviivalla. Giordano ei käytä kumpaakaan. En ole tullut ajatelleeksi, onko tätä tapaa käytetty muissa kirjoissa. Tässä se tuntuu ainakin täysin luontevalta.  
    Meidän on keksittävä Novellille jokin lahja.
    Giulio heitti minuun silmäyksen. Enpä tullut ajatelleeksi. Pahoin pelkään, että jo ennestään rajalliset sosiaaliset taitoni ovat lopullisesti ruostuneet.
    Liput johonkin näytökseen? ehdotin. Viiniä?
    Juustoa. Jotakin pehmeää juustoa, jonka rakenne on niin kermainen, että se sulaa suuhun. Sellaiset juustot ovat hänen suuri heikkoutensa. 

Kuva kirjan liepeestä

Kiitos hyvästä suomennoksesta Leena Taavitsainen-Petäjä!

Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Paolo Giordanon teoksista:
Ihmisruumis
Tartunnan aikaan

Sheila Kohler, Once We Were Sisters - yksityinen tragedia vahvan yhteiskunnallisen teoksen alkusysäyksenä

Taas uusi kirjailijatuttavuus! Sheila Kohler syntyi Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 1941, eli ylellisen lapsuuden ja lähti 17-vuotiaana Ranskaan opiskelemaan ajatellen, että löytää itsensä parhaiten irtautuessaan täysin kasvuympäristöstään uudessa miljöössä vieraan kielen ympäröimänä. 

Ranskasta hän muutti USA:han palaten omaan kieleensä. Hän toimi Princetonin yliopiston opettajana ja kirjoitti työnsä ohella toistakymmentä kaunokirjallista teosta ja vuonna 2017 elämäkerrallisen teoksen Once We Were Sisters, jossa hän selittää kirjojensa taustaa ja kirjoittamisensa motiivia.
Laitoin tarkoituksella alkukuvan isona, niin että mainostekstit näkyvät. Tällä kertaa ne nimittäin pitävät täysin paikkansa. 
Muistan, miten katseeni nauliutui yläreunan nimeen jossain kirjakaupassa muutama vuosi sitten: mitä, onko Coetzee kirjoittanut tällaisenkin kirjan! Sitten hoksasin, että hän, itsekin eteläafrikkalaistaustaisena ja maataan paljon kritisoineena, suosittelee tätä kirjaa. Runsas ja kipeä muistelma. Luin kirjan silloin ja nyt uudelleen huomioni kiinnittyessä tällä kertaa osittain eri asioihin. 

Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin eniten huomiota traagiseen tapahtumaan, joka on varmaan ollut kohu-uutinen aikanaan. Menestynyt sydänkirurgi ajaa autonsa ulos tieltä ohjaten sen niin, että vieressä istuvan vaimon puoli autosta törmää päin puuta. Hän aiheuttaa nuoren vaimonsa, kuuden lapsen äidin, kuoleman itsekin loukkaantuen. Ja mitä tapahtuu - syytettä ei nosteta. Jopa sukulaiset muualle muuttanutta siskoa lukuunottamatta ovat sitä mieltä, että ei kannata nostaa meteliä. Mies on uraauurtavassa sydämensiirtoryhmässä, arvostettu henkilö, ja - ennen kaikkea  - paikkana on Etelä-Afrikka, jossa sivistynyt, varakas mies voi pakottaa ryhmän mustia palvelijoitaan pitämään vaimosta kiinni piestessään tätä, koska "master" on stressaantunut ja koska kotona ei ole tarpeeksi siistiä tai siksi että "mistress" on tanssinut juhlissa liian onnellisena. Syynä voi olla myös miehen demonit, joista vaimo on päässyt perille. Sen ajan Etelä-Afrikassa vaimo ei ota eroa, koska avioliitto on hänen päämääränsä ja elinkeinonsa.
Tässä avioliitossa kuitenkin vaimo on se, jolla on paljon perittyä omaisuutta. Hänen ei tarvitsisi taloudellisista syistä sietää väkivaltaista miestä, jolla kaiken muun pahuuden lisäksi on jopa syyte kollegansa pikkupojan hyväksikäytöstä. 
Vastuullinen työ ja sen aiheuttama stressi ei saa olla mikään puolustus huonolle käyttäytymiselle.   

When I tell Mother I would like to be independent, to  find meaningful work, she stares at me blankly and says  with genuine surprise, "What on earth would you want to  work for dear?" Much of her life has been a successful struggle to avoid any work. 

Voin kertoa juonen ilman mitään juonenpaljastusvaroituksia, koska kirjailijakin kertoo sen jo prologissa. 
Hän pohtii, miksi he eivät välittäneet ennusmerkeistä, hankkineet vaikka turvamiestä sisarelle varakkaita kun ovat. Oliko syynä siskosten uskonnollisen koulun kasvatus, jossa opetettiin turhia asioita ja neuvottiin sietämään ja antamaan loputtomasti anteeksi, vai oliko suurin syy Etelä-Afrikan levoton ja myrkyttynyt yhteiskunta? 
Äiti kertoi Sheilalle, että mies hakkaa Maxinea, kunnes tämä on "black-and-blue", mutta ainoa, mihin äiti kykeni, oli puristaa kätensä salaa nyrkkiin. 
Perheen isä oli kuollut aikaisin, kuten niin monet uraa luovat miehet silloisessa Etelä-Afrikassa. Kohler toteaa, että isää tuskin näki.
Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin limusiineillaan tienaamaan rahaa vaimon tuhlattavaksi. Vaimot vetelehtivät kotona ja tapasivat ystävättäriään palvelijoiden armeijan tehdessä kaikki työt. Naiset lähtivät usein myös lastensa ja palvelijoiden kanssa lomamatkoille ja saattoivat asua kuukausia Euroopassa ulkomaan lukaaleissaan.    

Kannen kuvassa vasemmalla on Maxine ja oikealla Sheila May, joka on kirjoissaan halunnut säilyttää English rose -tyyppisellä tavalla suloisen isosiskonsa muiston.

In story after story I conjure up my sister in various disguises, as well as other figures from  our past. Her bright image leads me onward like a candle in the night. Again and again in various forms and shapes I write her story, colored by my own feelings of love and guilt.

Tällä kertaa lukiessani Sheila Kohlerin elämästä kiinnostuin erityisesti siitä, miten hän oli sijoittanut sisarensa eri hahmoihin, vaikka en ole (vielä... luen kyllä jotain) lukenutkaan näitä kirjoja. Maxine on Freudin potilas romaanissa Dreaming for Freud, tyttöjen sisäoppilaitosihastumisista kertovassa kirjassa Cracks hän on uimavalmentaja, jonka kuolemaan tytöt ovat syyllisiä. Yhä uudelleen Sheila loihtii sisarensa kasvot ja olemuksen kirjoihinsa pitääkseen hänet lähellään, turvassa.

Taas kerran ihmettelin, miten mikään yhteiskunta keksii sellaisen jaottelun kuin apartheid. 

Apartheidin aikana ihmiset jaettiin ryhmiin, joilla oli omat alueensa, omat kulkuvälineet, rannat ja vessat. Kaikki muut kuin alle kymmenen prosentin valkoinen vähemmistö, eli mustat ja ns ei-valkoiset, jotka jakautuivat mitä eriytyneimpiin ryhmiin, joutuivat kuljettamaan passia mukanaan vieraillessaan valkoisten alueilla tekemässä heille töitä. Passi omassa maassa, ikään kuin ei kuuluisi sinne!
Valkoiset jakautuvat Etelä-Afrikassa kahteen ryhmään, Hollannista saapuneisiin afrikaansia puhuviin afrikaanereihin (osa kutsuu itseään buureiksi) ja muualta Euroopasta tulleisiin englantia puhuviin, joilla myös oli, ja on, syviä ennakkoluuloja toistensa suhteen.  
Kohler toteaaa, että totuushan oli se, että valkoiset eivät tulleet toimeen ilman mustien työpanosta raskaissa ruumiillisissa töissä, joita he eivät itse suostuneet tekemään. Siksi mustilta piti kieltää koulutus ja valkoisille tarkoitetut ammatit. Tilanteen vaiettu epäoikeudenmukaisuus oli Sheila Kohlerille selvää jo lapsena ja siksi hän halusi pois ja halusi olla aivan jotain muuta kuin äitinsä, joka kulki kotona alusvaatteisillaan miespalvelija Johnin läsnäollessa. 

Mother does not seem to consider that her body might arouse desire even in John, who has been with us now for so many years. She does not seem to see him. He, too, does not look up, bent as he is on his polishing. It is as though Mother does not consider this tall, distinguished Zulu really a man, a man with desires, needs, and rights of his own. What is he to her? A child? Half a person? An animal? A eunuch? A saint? A human polisher? 

Arrgh, tällaisesta tilannekuvasta tulee niin raivostunut olo. Sheila kertoo lisäksi, miten hänen äitinsä saattoi rupatella Johnille juoruja ystävistään viiniä siemaillen ja sitten kehottaa seuraavaksi siivoamaan jonkin kaapin, koska se haisee zululta - ei mitään pahaa tarkoittaen, hänelle kun zulu tarkoitti pahanhajuista. 

 

Tytöt rakastivat Johnia, vaikka heillä ei ollut edes yhteistä kieltä Johnin palveluenglannin lisäksi. John saatteli heidät koulubussille ja oli heidän lapsuutensa turvallisin hahmo.
Vain kerran John sanoo suoran mielipiteensä, vastauksena suoraan kysymykseen. Sheila on vierailemassa Etelä-Afrikassa ja on miehineen samassa kyydissä Johnin kanssa. Sheilan amerikkalainen mies kysyy Johnilta mustien tilanteesta, kysymys jota kukaan eteläafrikkalainen ei olisi silloin esittänyt. Mikä on mustien asema? Johnin vastaus:"The white man has failed us."

Miettiessään avuttomana viinilasi kädessä haahuilevan, etuoikeutetun rouvan elämää eläneen äitinsä vaikutusta omaan ja siskonsa elämään, Kohler oivaltaa, että se on ehkä perimmäisin syy heidän epävarmuudelleen, osa lapsuutta, jota hänen pitää tutkia lisää. Äidilläkin on oma, erikoinen taustansa kompromisseineen. 
Molemmat tyttäret ovat sitoutuneet huonoihin miehiin ja olleet huonoja eroamaan. Maxinelle hänen epävarmuutensa aiheutti kuoleman, Sheila on selvinnyt paremmin. 
On hyvä, että hän lähti ja tarkkailee lapsuutensa outoja olosuhteita etäämpää, josta ne varmaan näkeekin selkeämmin.

Myös kirjalle kehunsa antanut Coetzee halusi ottaa etäisyyttä vihan myrkyttämään synnyinmaahansa ja pyrki jo nuorena ulkomaille. Hän löysi uuden kotimaan Australiasta, jonka kansalaisuuden sai vuonna 2006. Coetzee on perustellut lähtöään sillä, että hänellä ei ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa, johon valkoiset tulivat siirtomaavalloittajina.
Coetzee on afrikaanerisukua, Kohler toista valkoisten ryhmää. Mielenkiintoista verrata heidän näkemyksiään ja lapsuuttaan 40 ja 50-luvuilla, Coetzeen perheen elämää maatilalla kaukana muusta maailmasta ja Kohlerin Johannesburgin metropolissa ja Euroopan suurkaupungeissa. 

PS  Kohlerin kirjoja ei ole suomennettu. Pitäisi kyllä!
Jo et lue englanniksi, niin suosittelen J. M. Coetzeen elämäkertatrilogian ensimmäistä osaa Poikavuodet, kohtauksia syrjäisestä elämästä (ja tietysti kaikkea muutakin Coetzeelta), jonka kirjojen pääteema oli maansa epäoikeudenmukaisuus.

Naistenpäivän ajatuksia 2: Sanon silti

Ferdinando Scianna, Ballerines, 2006

Yösijaa ei saa joka sanoo,
sanon silti.

Nainen, 
elämän sekatyöläinen, 
sait Luonnolta paremmat eväät kuin mies.
Paljon sinulta edellytettiin,
vaan edellyttäminen ei ole alistamista, 
ja se jolla paljon on, 
häneltä vaaditaan. 

Jokin väärinkäsitys, 
jokin mielen rytmihäiriö
on sinussa nainen,
jos et näe, et kuule itseäsi.
Jospa hyräilisit, 
matalaa pohjasäveltä,
siitä se löytyy, jos löytyy, 
ydinrytmi. 

Runo on Helena Anhavan kokoelmasta Sanon silti. Anhava on kirjoittanut sen vuonna 1982.
Mitähän sellaista Anhava näki silloin naisten elämässä, mikä on saanut heidät kadottamaan ydinrytminsä? 
Entä nyt? Onko meillä ydinrytmi hallussa?

Minusta on aina ollut etuoikeutettua olla elämän sekatyöläinen. Tuntuu, että olen saanut tehtäväjaossa miesten kanssa hyvän osan. Saan vapaana länsimaisena naisena olla moninainen, käyttää sekä hametta että housuja. 

Niiskuneiti ja Pikku Myy ojentavat kanssani naistenpäivän kukat kaikille meille ihanille naisille.
Muumimamma huutelee keittiöstä pullantuoksuiset terveisensä.  

Naistenpäivän ajatuksia 1: Rauhan päiväkö?

 

Paplaripää, joskus 90-luvulla 

Isä oli suunnitellut kaiken, myynyt tyttärensä ensimmäiselle kosijalle ja tehnyt sen äidin selän takana koska tiesi, ettei äiti olisi koskaan antanut kihlata minua niin nuorena. Punakukkani oli ehtinyt kukkia vasta muutaman kerran ennen kuin X  jo raapi ovenpieltäni. 

Kattokurkensa alla jokainen isäntä on kuningas, emäntä hänen valtaneuvostonsa ja lapset hänen alamaisiaan. Jos ohjia ei pidetä tiukalla, perkeleellinen kurittomuus ottaa vallan. Mutta isännän on määrä käyttää valtaa lempeästi, rakkaudella ja oikeudenmukaisesti ja turvautua piiskaan vain, jos sanat eivät auta, ja silloinkin on viisasta muistaa, mitä lakiin on präntätty kotikurista. Toraisa koti on häpeäksi asukeilleen ja isäntä, jonka käsky ei paina ilman väkivallan uhkaa, on epäonnistunut huoneenherran leiviskässään jo ennen ensimmäistä nyrkiniskua. 

Missäköhän tämä tapahtuu? 
Korvasin nimen tuolla alussa X:llä. Oikeasti tekstissä lukee Staffan.
Kyseessä on Suomen Turku 1600- luvun puolivälissä. Lainaus on Kristiina Vuoren historiallisesta romaanista Samettiin kätketty. 

Kansainvälistä naistenpäivää on alettu viettää 1900-luvun alusta alkaen.
Vuonna 1975 YK vahvisti tämän päivän vieton ja se sai nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.
Päivän pääteemoiksi on muodostunut tasa-arvo ja köyhien maiden naisten tukeminen. 

Sosialistisissa maissa naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä ja sitä vietetään isosti ruusuja naisille lahjoittaen. Miesten vastaavaa päivää kutsutaan "Sotilaan päiväksi". Sitä vietetään puna-armeijan päivänä 23.2. Länsimaissa miesten päivä on marraskuun 19 ja sen teemana on tasa-arvo, kuten naisillakin. 

Sen suuremmitta selityksittä toivotan hyvää naistenpäivää päivän kaikkia merkityksiä painottaen.
Naisten aseman parantaminen köyhissä maissa, tasa-arvo ja rauha vaativat tekoja. Tänä naistenpäivänä paras teko on antaa rahalahja Ukrainan sotaa pakenevien naisten ja lasten hyväksi. Maataan puolustavien miesten puolesta emme voi toimia, vain toivoa.   

Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Haja-ajatuksia naistenpäivän ympärillä, jatkoa edelliseen kirjoitukseeni

 YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin johtaja, eteläafrikkalainen Phumzile Mlambo-Ngcuka on verrannut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa maailmanlaajuiseksi epidemiaksi, jota ei hoideta samalla päättäväisyydellä kuin pandemioita yleensä.

No, käyttäytymisen korjaamiseen ei ole rokotetta. Olisikin! Asenteiden ja käyttäytymisen muuttaminen on sukupolvien mittainen urakka, jossa tarvitaan kasvatusta, kampanjoita ja lainsäädäntöä. 

On paljon maita, joissa ei ole minkäänlaista perheväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä. Peräti 37 maata maailmassa armahtaa raiskaajan, jos tämä menee naimisiin uhrinsa kanssa. Jos siis tekee ilmoituksen raiskauksesta, niin joutuu loppuelämäkseen pahoinpideltäväksi. Eipä taida tulla paljon ilmoituksia. 

Minun on ollut erittäin vaikea uskoa sitä, että Suomi on vuodesta toiseen korkealla naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. Niin se varmaan on, se vain tuntuu oudolta, kun en tunne ketään naista, jota olisi pahoinpidelty kotona tai muualla. Myös itsemurhatilastot ovat meillä korkeat (nykyään vähenemään päin); luotan niihin, koska tunnen tai tiedän monia sekä itsemurhaa yrittäneitä että siinä onnistuneita. Uutisista saa kyllä lukea vähän väliä raiskauksista ja muista kotiväkivaltatapauksista, niitä on tilastoitu tapahtuneeksi kaikissa yhteiskuntaluokissa. Suomi on siis väkivaltainen maa. Myös lapset ja miehet saavat osansa väkivallasta. 
YK:n raportin mukaan Suomi on EU:n kaikista 27 maasta toiseksi väkivaltaisin maa naisia kohtaan, Tanska on kärjessä ja Suomen jälkeen tulevat Ruotsi ja Hollanti. 

Meidän pitäisi löytää ne miehet, jotka eivät pysty selvittelemään pahaa oloaan muuten kuin nyrkein ja asein. Kyseessä ei ole vain asetelma naiset vastaan miehet, vaan naiset, miehet ja lapset vastaan pahat ihmiset, joista ehdoton enemmistö on miehiä. Myös miehet joutuvat pelkäämään toisten miesten väkivaltaa. 

Suomi tekee työtä maailmalla erityisesti naisten ja tyttöjen hyväksi. Miksi emme saa naisrauhaa aikaiseksi kotona? 

Ina Colliander: Rannalla 1958, 
Ateneumin postikortti

Viittasin edellisessä kirjoituksessani naistenlehden juttuun, jossa puhutaan vulvapositiivisuudesta. Anna-lehden nro 9 artikkelissa Mitä nainen haluaa? kerrotaan, että naiset kannustavat toisiaan sosiaalisen median palstoilla "ottamaan oma seksuaalisuus haltuun". Eräs haastateltu seksuaalineuvojaksi opiskeleva nuori nainen ei käytä termiä nainen vaan pimpillinen, koska "kaikki, joiilla on pimppi, eivät koe olevansa naisia". Jaahas. "Vulvataide vähentää pimppihäpeää", niinpä tälle opiskelijalle voi lähettää kuvan sekä kertomuksen jalkovälistäään, ja hän tekee siitä maksua vastaan piirroksen ja julkaisee naisten voimaannuttamiseksi (!) kaikki saamansa kuvat ja tarinat Instassa. Jähmetyn tätä lukiessani. Miksi tämä pikkulapsikieli... ja tällaistako nykyään pidetään tärkeänä naistenpäivän alla? Onpa perin hassua. Miksi? Mikä on tehnyt nuorista naisista näin epävarmoja? Sosiaalisen median luomat kuvat, pornokuvasto, mikä? Ja miten epävarmoiksi ja varovaisiksi nuoret miehet mahtavatkaan tuntea olonsa, jos naisilla on näin huono itsetunto?

Mielessäni pyörivät sanat romantiikka ja erotiikka. Ovatko ne jo vanhanaikaista sanastoa nykyaikana, joka tekee ihmissuhteista vaikeita? Oliko se Koko Hubara, joka kertoi HS:n haastattelussa, että treffeille on vaikea päästä. En ihmettele. Jokin aika sitten puuhattiin niitä sopimuslomakkeitakin romanttisen illan huipennukseksi (tavoistani poiketen olen ironinen). 

Me Naisissa nro 9 on artikkeli Anna ny!, jossa kyseenalaistetaan semmoinen käsitys, että kotirauhan ylläpitämiseksi pitäisi teeskennellä seksihaluja ja kysytään, miksi ylipäänsä haluttomuus nähdään pahempana ongelmana kuin toista painostava yliseksuaalisuus. Olen samaa mieltä, onhan sitä nyt parisuhteessa muutakin kuin ainainen seksi, vaikka yhteinen siivoaminen, ja sen päälle sitten seksiä, jos molemmilla on sellainen olo. Jos ei toinen halua, olkoon nainen tai mies tai muu, niin onhan se sooloseksikin olemassa.
Tämä juttu on tasokkaampi kuin tuo Annan pimppijuttu, mutta taas kysyn, eikö naistenpäivän alla pitäisi tehdä juttua jostain isommista naisia koskevista asioista, vaikka siitä, miten eri taustan omaavilla naisilla Suomessa menee tai haastatella jotain tiedenaista tai taiteilijaa. Meillä on politiikan huipulla joukko naisia. Enpä ole nähnyt missään oikeusministerimme Anna-Maja Henrikssonin haastattelua. 

Naistenlehtien juttuihin siis petyin. Selasin muitakin kuin nuo kaksi, jotka mainitsin, mutta ne tuntuivat kaikki yhdentekeviltä. Kaipaan tasokasta naistenlehteä.  

Apu-lehdessä sen sijaan oli peräti kolme mielenkiintoista isoa artikkelia  lastensuojelusta. Pääkirjoitus on myös hyvä. Siinä toimituspäällikkö Miikka Järvinen nostaa esiin ihmisvelvollisuudet. Virkistävää, niistä oikeuksistahan pauhataan jatkuvasti. 

YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen vähiten siteerattu artikla lienee numero 29. Se muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska vain sen puitteissa hänen yksilöllinen olemuksensa on vapaa. 

Nytpä haastankin kaikki niin pimpilliset kuin pippelillisetkin miettimään velvollisuuksiaan. Mitkä ovat velvollisuuteni toisia ihmisiä kohtaan? Velvollisuuteni yhteiskuntamme jäsenenä, ystävänä, naapurina, aviopuolisona, vanhempana, lapsena, sisarena/veljenä, alaisena, kansalaisena (oman maan ja maailman), lemmikin emäntänä/isäntänä, luontoa kohtaan ja itseäni kohtaan?   

Tytöt ja naiset, nyt meillä on itseämme kohtaan tärkeä velvollisuus ja oikeus juhlia huomenna naistenpäivää. Isosti tietenkin, vaikka rajoitusten puitteissa! Romanttisesti ehkä, tai sisarellisesti, tai vain yksinään iloiten vapaudesta olla oma itsensä.  

Les Vacances, 1936 
tuntematon kuvaaja 

Nainen: hysteerisestä tomeraan - ja taasko hysteeriseen?

Johanna Naukkarinen: Museum of Hysteria -näyttely

Olette ehkä panneet merkille viimeaikaisen tiuhan kirjoitustahtini. Pian alkaa pitempi vaihe, johon kuuluu enemmän menoa ja meininkiä, reissuja (Suomen sisällä, tietysti) ja kyläilyjä, jolloin luulen blogin päivittämisen jäävän vähälle. Kirjoitan nyt "varastoon" ja sadepäivän ratoksi.

Kävin Kouvolan taidemuseon näyttelyssä, katsoin elokuvan ja luin kirjan. Näistä kokemuksistani löytyy yhteisenä nimittäjänä ajan henki. Me näemme samat asiat aivan eri tavalla riippuen ajasta ja sen jotenkin yhteisesti päätetystä ajattelutavasta. 
Miten näihin "oikeisiin kokemistapoihin" oikein päädytään? Jotkut mielipidevaikuttajat, osa heistä asiantuntijoita, osa äänekkäitä maallikkoja, kertovat, miten meidän pitää katsella maailmaamme ja mitä me saamme siitä ajatella, ja yhtäkkiä suuret joukot tuntevat, että juuri näin asia on.

Koronatauon jälkeinen Kouvolan taidemuseon päänäyttely Luonnon edestä (Heinon taidesäätiön kokoelmat) käsittelee ihmisen luontosuhdetta ja  pieni Kouta-gallerian näyttely Museum of Hysteria 1800-luvun naisten sairausilmiötä, hysteriaa, rinnastettuna uudempiin kaupallisiin naiskuviin. 
Luonnon edestä teokset ovat lainassa Heinon taidesäätiön kokoelmasta.

Kim Simonsson, Sammaltyttö, 2014

Oli mielenkiintoista nähdä, miten nykyään huoli on usein luontokuvien teemana, kun aiemmin luonto merkitsi ensisijaisesti rauhaa.

Kim Simonsson, Sarjasta suojautuminen, 2003

Hysterianäyttely on taiteilija Johanna Naukkarisen laatima. Hän oli saanut inspiraation teoksilleen piirroksista, joita pariisilaisen Salpêtrièren sairaalassa tehtiin tutkittaessa ja luokiteltaessa sairaalaan tuotuja erilaisista hysterian oireista kärsiviä naisia. Näyttelyn nimi Museum of Hysteria on myös sama kuin tämän erikoissairaalan taidemuseolla, jossa teosten aiheena olivat hysteeriset naiset. Näyttely koostuu valokuvasta, pienistä kristalliveistoksista, joissa etsitään syitä hysteriaksi nimetylle sairauskonseptille ja teossarjasta Studies on Science and the Feminine Figure (2015 - 2019), jossa taiteilija on rinnastanut piirroksissaan tieteenhistoriallisia hysteria-asentoja muotikuvaston naisten poseerauksiin. Tämä rinnastus ja vanhanaikaisten opetustaulujen käyttö piirrosten pohjana ironisoivat hysteriadiagnoosiin liitettyä lumoa. 
Näin me näemme nyt, mutta silloin aikanaan hysteria oli vakava diagnoosi ja luokitus, johon moni nainen solahti itsestäänselvästi. 

Tuli käydyksi myös elokuvissa monen kuukauden tauon jälkeen. Kävin naisystävieni kanssa katsomassa saudiarabialaisen elokuvan Maryam, jonka on ohjannut maan ensimmäinen naisohjaaja Haifaa Al Mansour.
Maryam on nuori, tomera nainen, lääkäri patriarkaalisessa Saudi-Arabiassa, jossa jotkut vanhemmat miespotilaat eivät suostu naislääkärin hoidettavaksi, vaikka hengenlähtö olisi lähellä.

Irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisia tekstejä sisältävää teosta Tästä on vaikea puhua on mielenkiintoista verrata Al Mansourin elokuvaan. 
Nuori naislääkäri Maryam pyrkii paikallispolitiikkaan saadakseen tien sairaalalle kuntoon. Hän ei lannistu, vaikka joutuu vaalitilaisuudessa puhumaan miesporukalle viereisestä huoneesta ruudun kautta. Hän näkee, että paljon on tehtävä työtä vielä tasa-arvon eteen, mutta päämäärä on selkeä. 
Pinen kirjan alkukielinen nimi Notes to Self (merkintöjä itselle) kertoo feminismistä ja ajan hengestä läntisessä hyvinvointivaltiossa. Naiset ovat saaneet isot asiat korjatuksi jo edellisten sukupolvien aikana ja nyt on mahdollista keskittyä itseen. Usein keskitytään korostamaan omaa erityisyyttä, niin henkilönä kuin naisena. Tehdään iso numero kuukautisista ja muista naisena olon kärsimyksistä, ollaan vihaisia ja loukkaannutaan herkästi. Tehdään iso ero miehiin, vaikka toisaalta pyritään häivyttämään sukupuolieroja.  
Jos joku loukkaantuu tästä vertailevasta havainnostani, niin ymmärrän sen, loukkaantuminenhan on myös ajan ilmiö.

Onko hysteerisyys taas muotia? Nyt naisten itsensä masinoimana näkemyksenä  omasta erityislaadustaan? Kysyn, en sano että näin on. 
Minusta on iloinen asia olla nainen.  

Ettei tulisi väärää kuvaa, niin Pinen kirjassa on muitakin "merkintöjä itselle" kuin kuukautiset. Se alkaa vahvalla kuvauksella siitä, millaista on olla alkoholistin läheinen, mutta loppua kohti teksti käy tylsäksi, koska se alkaa toistaa samaa lapsellista "aktivismia", mitä olen kuullut kyllästymiseen asti. Tabuja on purettava, karvojen pitää saada rehottaa ja kuukautisista pitää saada puhua päivällispöydissä. Hoh hoijaa. Suomalainen nimi kertoo, että on asioita, joista on vaikea puhua, mutta miksi kaikesta intiimistä pitäisi puhua missä vain, ketä sellainen kiinnostaa. Kirjoitettuna omakohtaisten kärsimysten puiminen toimii terapiana ja on vertaistukea lukijoille. 
Kirjailija kutsuu kirjoituksiaan esseiksi ja sellaisina niitä mainostetaan, mutta minusta ne ovat nimensä mukaisesti päiväkirjamaisia tekstejä, paitsi ensimmäinen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, joka on painavin, ja jos siinä olisi vielä jotain oman tarinan ulkopuolelta, yhteiskunnallista asiaa, viittauksia kirjallisuuteen tai tutkimuksiin, niin sitä voisi kutsua esseeksi. 
Petyin siis tämän kirjan antiin ja huolestuin siitä, onko essee-genressä tapahtumassa ikävä muutos ja esseiksi aletaan kelpuuttaa mikä tahansa pohdiskelu. Kirjan takakannessa Pinen kirjasta puhutaan autofiktiona, mutta muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän itse sanoi, ettei kirjoita fiktiota, vaan kaikki on suoraan omasta elämästä ja että hän kirjoittaa löytääkseen itsensä.  

Tämmöisiä aatoksia tänään. Harkitsemme, lähtisimmekö mieheni kanssa huomenna Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan, aika pitkä matka, vai katsoisimmeko näyttelyn virtuaalisesti. En ole katsonut yhtään virtuaalinäyttelyä tai -konserttia koronaeristyksen aikana, ne ovat niin laimeita versioita oikeasta mukanaolosta. 

 -------------------

Lisäys iltasella: 
Kävin nyt lukemassa lehtiarvosteluja ja blogikirjoituksia tästä Pinen kirjasta. Autofiktioksi määrittelyä on kommentoitu virheellisenä muuallakin, mutta en huomannut, että esseeksi tulkitsemista olisi kritisoitu. 
Yleensä kirjasta on pidetty enemmän kuin minä pidin, ja Goodreadsia selatessani huomasin, että siitä on pidetty enemmän Irlannissa kuin Suomessa. Irlantilaista yhteiskuntaa olisikin voinut käsitellä kirjoituksissa enemmän, se lisäisi kiinnostavuutta, mutta silloin kirja ei olisi enää "notes to self".