Ville Rannan kynästä, elämäkerrallista ja yhteiskunnallista

 

Ville Ranta on kansainvälisesti tunnettu sarjakuvapiirtäjä ja Suomessa tunnettu myös pilapiirtäjänä. Hän on piirtänyt yhteiskunnallisia pilakuvia ainakin Demokraattiin, Kirkko & Kaupunki -lehteen, Iltalehteen ja nettiin. 

Joku raja on vuodelta 2012. Sarjakuviin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen on toimittanut kirjan ja kirjoittanut siihen valaisevan esipuheen Politiikan paluu pilapiirroksiin. Hänninen toteaa, että poliittinen pilapiirros voi Suomessa huonosti vuosikymmenten ajan. Puoluepoliittiset lehdet kuolivat, puoluepolitikointi laimeni muutoinkin ja näytti siltä, että Kari Suomalaisen suuruus jätti muut varjoonsa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.
Ville Ranta herätti keskustelua terävyydellään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän noudatti ranskalaista perinnettä, jonka mukaan pilapiirroksessa saa ja pitää pilailla ja herätellä ihmisiä olemalla ilkeä ja kohtuuton. Hänen Kaltio-lehden verkkosivulle vuonna 2006 piirtämänsä kuva Muhammad, pelko ja sananvapaus johti päätoimittajan erottamiseen. 
Kun 2000-luvun alku vielä näytti siltä, ettei kukaan närkästy mistään ja on vaikea pilkata kun ei loukkaannuta, niin 2010-luvulla kaikki muuttui. Hänninen kiteyttää muutoksen näin: "Sen sijaan nyky-Suomi onkin täynnä pikku prinsessoja, jotka vahtaavat kellon ympäri lehtiä, internetiä ja televisiota siltä varalta, että niistä löytyisi paheksuttavaa." 
Närkästysyhteiskunnassa kohuja päästetään kommentoimaan asiantuntemattomat ihmiset, ja kohu, ellei suorastaan moraalinen paniikki, syntyy hyvin helposti mistä vain. 
Tähän ilmapiiriin pilapiirtäjän on hyvä iskeä. 

Ranta kuvaa pilapiirroksissaan usein ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä.
Joku raja -kokoelmassa on neljä näkökulmaa aikaamme: miehen kriisi, uskon kriisi, politiikan kriisi ja järjen kriisi. 
Kansikuva kuuluu järjen ja politiikan kriisin piiriin. 

Pari kuvaa miehen kriisistä, jälkimmäisessä muutakin:

Uskon kriisin kuvissa on herkkuja kirkon pyrkimyksestä mielistellä maallistunutta porukkaa. Osaan kuvista on lisätty teksti, mikä on paikallaan, niin pian kohut unohtuvat. Eräässäkin kuvassa on elämän iloista nauttimaan yllyttävien vapaa-ajattelijoiden jengi iskulauseineen 'Jumalaa tuskin on olemassa' ja heitä vastassa paremmaksi pistänyt Oulun seurakuntayhtymä, joka otti nuorisokampanjansa logoksi kirkkoveneen.  Vanhoillislestadiolainen liike ja Päivi Räsänen Raamattu-viittauksineen ovat antaneet paljon materiaalia Rannalle.

Kaikki ehkä muistavat Iltalehden vuoden 2011 joulukortin, jossa Timo Soini joulupukkina toivottaa hyvää joulua kaikille suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiville ja hänen tonttulaumansa jatkaa toivottamalla kaikille muille paskaa joulua. Yksi tonttu uhoaa, että teidät saisi ampua ja kaksi murisee, että nuo muut voisi myös lähettää pois Suomesta. 

Rannan kuville on tyypillistä, että hän iskee joka puolelle, kaikkiin kupliin. Sehän onkin hyvälle pilapiirtäjälle tärkeä ominaisuus.
 
Vielä yksi Rannan kuva, joka ei ole tästä kokoelmasta. Olen kopioinut sen jostain lehtikuvasta tai netistä.  Lisään sen, koska se on mielestäni niin hyvä. 

Rannan uusin teos Kuinka valloitin Ranskan on hauska itseironinen, omaelämäkerrallinen satiiri suomalaisesta sarjakuvapiirtäjästä yrittämässä suuren sarjakuvamaan Ranskan markkinoille. 
Gallian kukot lupaavat, mutta eivät pidä sanaansa kuten suomipojat. "Vilöö" yrittää useamman kerran tavoitella isoja kirjakustantamoja, mutta joutuu tyytymään pieneen. Ranskan kielen kanssakin on vaikeuksia.

Ranta on kuvannut nuoruuden hyväuskoisuuden ja haaveilun hyvin. 

Kirjan alussa tekijä selvittää tapahtumien paikkansapitävyyttä näin:
"Tämän kirjan yhtäläisyydet todellisiin
henkilöihin ja todellisin tapahtumiin
ovat satunnaisia sikäli, että todellisuus
on pahempi ja sitä on paljon enemmän."  

Todettakoon, että Rannan lähes koko tuotanto on käännetty ranskaksi ja hän on ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvapiirtäjänä saanut Ranskan kansallisen ansioritarikunnan (Ordre national du Mérite) ritarimerkin. Hän pitää myös ranskankielistä sarjakuvablogia Ville veut être francais.

Kuvat kertovat: Riika Ruottinen

Riika Ruottisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva sarjakuvakirja Porno sijainen, Sarjakuvia työelämästä kertoo peruskoulun yläluokkien sijaisopettajan silmin kouluelämän nurjista puolista, homekouluista, vaikeista oppilaista, pätkätyöläisyydestä, huonosti suunnitellusta koulutuksesta, itsekkäistä kollegoista, tylystä johtamisesta ja päähenkilön herkkyydestä.

Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista. 
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä. 

Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.

Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään. 
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.

Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen. 
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa. 
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."

Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden. 

Hämmästely jatkuu: sketsit ja anteeksipyynnöt

Ville Ranta: Iltalehti  23. - 24.11.2019

Taas täällä hämmästellään.

Hämmästelen sitä, että jos joku esittää julkisen anteeksipyynnön, kuten nyt Pirkka-Pekka Petelius kahdeksankymmenluvulta peräisin olevien Hymyhuulet huumorisarjassa esittämiensä sketsihahmojen loukkaavuuden vuoksi, niin suuri joukko someaktiiveja ryntää haukkumaan häntä anteeksi pyytämisestä. Eikö olisi korrektia odottaa, mitä niiden vähemmistöjen edustajat vastaavat, joilta Petelius pyytää anteeksi.

Mutta eihän nykyään mitään odoteta. Kaikki heti ulos vaan, mitä mieleen tulee. 
Jos tulee uskoneeksi väärää tietoa, ja vaikka levittää poliitikon puheesta vääristeltyä totuutta tai kokonaisuudesta irrotettuja lauseita eli trollaa tajuamatta olevansa vihapuheen levittäjä, niin ei se mitään, kiireiselle sattuu.

Petelius teki viisaasti, pyysi anteeksi jo hieman etukäteen, ennen isompia hyökkäyksiä. Aikamme tuntien. Ilmeisesti kyseessä poliittinen kauhun tasapaino: jos meitä tutkitaan, niin kyllä sitten teitäkin. 

Silloin kun Petelius esitti Aake Kallialan kanssa sketsejä, joilla tuotiin esiin eri ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, ne kai ymmärrettiin juuri näin, ennakkoluuloille nauramisena, tai sitten vain yliampuvana pelleilynä. Ainakin itse ymmärsin kärjen osoittavan stereotyypittelijöihin. En pitänyt näistä sketseistä niiden jankkaavuuden vuoksi. Juuri se samanlaisena toistuva hahmottelu ilman juonta saikin sketsit tuntumaan muutaman jakson jälkeen vain nolostuttavalta rienaamiselta. Mustalaishahmot olivat monipuolisempia ja pitemmälle työstettyjä kuin saamelaishahmot. Muistan, että niistä olikin keskustelua ja jotkut romaniväestön edustajat sanoivat, ettei niissä ole moitittavaa.

Kun nykyään on tapana katsella yksittäisiä sketsejä irrotettuna ohjelmakokonaisuudesta, niin eiväthän ne toimi. Tarkoitus häviää. Koska näillä sketseillä on huudeltu pilkaten saamelaistaustaisille ihmisille, niin ymmärrän hyvin, että niiden esittäjä on asiasta pahoillaan.

Minulle tulee tässä katsojan johtopäätöksiin luottavassa tyylissä mieleen äskettäin lukemani Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti. Nyman kuvaa psykopaatin, joka mässäilee naisten kiduttamisella ja ilmeisesti lukijan pitäisi täysin ilman kehittyvää juonta tai muutoksia päähenkilössä tajuta, että kirja onkin naisten puolella. Motto, joka yleensä on jotain, mistä kirjailija on samaa mieltä, pitää myös ajatella käänteiseksi. Minä en tekstistä näe, miten kirja pitää lukea, mutta teen päätelmäni siitä, että Nyman on feministipuolueen jäsen, ja nimihän antaa myös viittauksen siihen suuntaan. Sama oli noissa nunnuka-vitseissä, katsojan pitää kääntää saamelaispilkka pilkkaajaa kohti.
Ei nyt tästä sen enempää, koska kirjoitan Patriarkaatista oman postauksensa.

En pidä tosikkomaisuudesta. Sketsihuumorissa on aina "pilkattu" ryhmiä. USA:ssa on loputon määrä vitsejä sulatusuunin eri kansallisuuksista, mutta nyt sinnekin on iskenyt mielensänpahoittajavirus. Simpsonien intialaistaustainen Apu-kauppias on kuulemma rasistinen hahmo. Minusta tämän sarjahahmon kautta on nostettu esiin rasismia eikä harjoitettu sitä. 

Pitäisi ottaa huomioon tapa millä vähemmistön edustaja esitetään, eikä vain suoraviivaisesti tulkita kaikkea vähemmistöjen esille nostoa rasismiksi. 
Jotkut ovat tietenkin sitä mieltä, että vain itse kyseiseen vähemmistöön kuuluva saa esittää oman vähemmistönsä hahmoja. En olisi tässä näin tiukka, mutta kyllähän hyväksyntä nousee, kun islaminuskoisista laskee roisia leikkiä Ali Jahangiri eikä Alpo Jahkonen.

Johtuuko yleistynyt henkinen likinäköisyys googlauskulttuurista ja siitä, että kaikkea voi kelata? Sarjoja ja elokuviakin voi katsoa kotilaitteilla, niin että kelaa ohi "turhien kohtien" ja silloin nyanssit jäävät kokematta ja usein paljon olennaista häviää. 

Hymyhuulet sarjasta minulla on jäänyt mieleen positiivisena Antti Raivion ja Ville Virtasen kömpelöt teinipojat Aki ja Turo ja Kallialan ja Peteliuksen nuorisopastori Leo ja ystävänsä Marko, joissa on samaa hellyttävyyttä kuin Akissa ja Turossa.  

Niitä, jotka kaivelevat esiin vanhaa, silloin korrektia, nykymaun mukaan vähemmän korrektia viihdettä nostaen tämän viihteen tekijöitä tuomittaviksi, haluan muistuttaa siitä, että tärkeämpää olisi keskittyä tekemään hyvää viihdettä nyt ja katsoa eteenpäin.