Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mustilan arboretum. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mustilan arboretum. Näytä kaikki tekstit

tiistai 7. huhtikuuta 2026

Pääsiäisajan luontohavaintoja ja elokuvia

Pääsiäinen on ohi, mutta meidän huushollissa siitä laskeudutaan arkeen hitaasti. Kaikki koristeet saavat olla paikallaan, ohraruoho kasvaa pituutta hurjana ja pääsiäisen herkkuja syödään tähteinä pari päivää.



Teimme sunnuntaina kevään ensimmäisen retken Mustilan arboretumiin Elimäelle. Sinivuokot olivat enimmäkseen vielä nupulla ja komeasta keltamajavankaalista näkyvillä vain pari terhakan näköistä varrenalkua purossa, mutta reissu ei ollut turha, koska näimme jouluruusurinteen täynnä valkoisia ja hennon vaaleanpunaisia kukkia ja kevätkellot kukkivat mattoina lehtometsässä. 
Toukokuun alussa palaamme ihailemaan atsaleoja ja vuorenkilpiä. Silloin on sinisten kukkien aika, mustarastas konsertoi pesänrakennuksensa ohessa ja lämpö nostaa ilmaan havupuitten pihkaiset aromit, jolloin kauneutta on aistittavissa myös hajuaistilla.



Kevätkellot eli kevätlumipisarat ovat alkukevään kukista suloisimpia viehättävine reunapilkkuineen.




Pupujakin nähtiin, tosin vain tuoreena puuveistoksena.
Mustilassa järjestetään moottorisahaveiston kursseja ja kilpailuja, joiden tuotoksena polun varrella on yli sata veistosta. Aiheet vaihtelevat peikkoperheistä, metsän kuningas Tapiosta ja lohikäärmeistä meidän omiin metsäneläimiimme ja arkisiin esineisiin. 


Tämä taisi olla nimeämätön, tarkistan kun
käymme uudelleen


Vesa Kuukka, Saappaat 2019, materiaali kuusi

Palatessa pysähdyimme Pentik-galleriassa ja outlet-myymälässä Kymen Paviljongissa Kuusankoskella. Posiolla pitkään asunut keramiikataiteilija Anu Pentik on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa Kuusaalla ja muistaa kotiseutuaan vaihtuvilla näyttelyillä. 

Seuraava pysähdys oli Inkeroisissa Kymijoen rannassa. Olin käynyt kolmesti katselemassa, näkisinkö meidän kuuluisuuksia, arvon mandariinisorsia. Neljäs kerta toden sanoi, siellä nämä söpöliinit uiskentelivat aivan rannassa. On epäilty, että nämä olisivat tarhakarkulaisia, koska ovat niin tottuneita ihmisiin.

Eläviä lintuja vai kylpyleluja?
Inkeroisissa 5.4.2026, kuva: Ume


Elokuvista vielä, arvosteluja oikein.
 
Olin saanut päähäni, että haluan nähdä kaksi voittajaelokuvaa, parhaan elokuvan Jussin ja parhaan elokuvan Oscarin voittaneet. Päädyimme vuokraamaan ne katseltaviksi SF Anytimesta, suomalainen maksoi 6 e ja usalainen 4 e kahden vuorokauden katseluajalla.

Jossain on valo joka ei sammu on palkittuja lyhytelokuvia käsikirjoittaneen ja ohjanneen Lauri-Matti Parppein ensimmäinen pitkä elokuva, jota hän kehitteli seitsemän vuotta. Se kannatti! Loistava elokuva sai seitsemän Jussi-palkintoa.
Pidin paikkakuntakohtaisuudesta, roolituksesta, rytmistä, musiikista, aiheesta ja sen toteuttamistavasta... 
Romahduksen kokenut ammattihuilisti, entinen lapsinero Pauli, jota Samuel Kujala elokuvassa herkästi esittää, viettää toipilaan elämää lapsuudenkodissaan Raumalla. Hän tapaa entisen koulukaverinsa Iiriksen, joka houkuttelee hänet omiin avantgardistisiin musiikkikokeiluihinsa, joissa on kurinalaisen klassisen musiikin vastapainoksi väriä, iloa ja leikkisyyttä.
Iiriksen roolin esittäjä Anna Rosaliina Kauno tekee Iiriksestä uskottavan hahmon rohkeana nuorena naisena, joka on samalla kertaa luonnonlapsimaisen positiivinen ja viisas elämän ymmärtäjä.
Alkupuolen laulu Anna vanhojen unelmien kuolla ja lopun Lohduta mua jäivät erityisesti mieleeni. Pidän islantilaisen Bjö
rkin musiikista, klassisesta ja Nightwish-tyyppisestä hevimusiikista; tämän elokuvan musiikissa oli jotain näistä ja jotain herkempää. 
Annan elokuvalle kouluarvosanan 10! Ja pääsiäisen kukkakimppuni:



Paul Thomas Andersonin
ohjaamaa elokuvaa One Battle After Another on mainostettu Suomessa humoristisena draamaelokuvana, mutta englanninkielinen määrittely 'action-comedy-thriller' kuvaa sitä paremmin.
Toimintaelokuvan piirteet hallitsevat elokuvaa suurimman osan sen kestosta: takaa-ajoa, tappelua, autoilla kaahaamista, murhia. Huumori liittyy koomisiin hahmoihin, äärioikeistolaisten rotuvihaajien ja salaliittohörhöjen kokousten kuvaamiseen,  vallankumousliikkeen tiukkaan Black Panther -tyyliin ja siihen miten jahtaamisprojekteissa tyritään.
Entinen vallankumouksellinen Bob elää rauhallista elämää teini-ikäisen tyttärensä Willan kanssa perheen äidin tehtyä virheen jatkaessaan vallankumouksellisena ja jäätyään kiinni. Kun Bobin vihollinen, eversti Steven J. Lockjaw 
löytää etsimänsä ja Willa kaapataan, on Bobinkin lähdettävä liikkeelle.
Molemmat miehet ovat karrikatyyrejä, varsinkin maskuliinisuuttaan korostava eversti Steven J. Lockjaw. 
Sean Pen
n nappasi everstin roolistaan miesnäyttelijöiden sivuosa-Oscarin, minusta Leonardo DiCaprio oli Bobina, aamutakissaan haahuilevana pappatyyppinä, paljon monipuolisempi.
Naisroolit ovat elokuvassa ohuita. 
Elokuva on tyylisotku, tarkoituksella varmaan. Siellä on western-pastissia ja vaikka mitä muuta, mutta ei syvällisiä, kehittyviä ihmissuhteita eikä lämmintä huumoria. 
Mieheni katsoi elokuvaa vajaan puoli tuntia, minä katsoin loppuun miettien tähänkö amerikkalainen elokuva on mennyt, on menoa ja melskettä, mutta missä tunteet.
Yksi asia mikä myös ärsytti oli se, että elokuvassa vihjattiin, mitä Tom Cruise olisi tehnyt. Höh, jossain sarjoissa olen nähnyt tällaista vekkulia sisäpiirihuumoria, mutta elokuvassa - nou nou... 
Kouluarvosana 6. Ilman lopun isän ja tyttären välistä keskustelua se olisi 4.  



maanantai 21. huhtikuuta 2025

Pääsiäiseni 2025


Arboretum Mustila, 18.04.2025



Pitkäperjantai
Retki Arboretum Mustilaan Elimäelle.

Kävimme Mustilassa ihailemassa kevään ensimmäisiä kukkia. Toukokuun lopussa menemme uudelleen, kun alppiruusut ja atsaleat kukkivat runsaina omissa metsiköissään. 
Tekee myös mieli katsoa, olisiko heillä myynnissä oman puutarhan jalostamia, erittäin hyvin meidän talviamme sietäviä Marjatanalppiruusuja. Semmoinen mökille. 


Caj Bremer, Hevosderby II, Parsiisi 1960


Lankalauantai
Retki Gumbostrand Konst & Form -taidekeskukseen Sipooseen.

Tänne menimme suomalaisen kuvajournalismin uranuurtajan, valokuvaaja Caj Bremerin juuri avatun näyttelyn vuoksi.
Näyttelyn nimi on Kvinnan bakom allt/Kaiken takana on nainen. Näyttely koostuu Bremerin vuosina 1950 - 1980 eri puolilla maailmaa ottamista kuvista, joissa on naisia omissa ympäristöissään. 


Caj Bremer, Somalia 1976

 

Caj Bremer, Neuvosto-Karjala 1979

 

Näyttelyn jälkeen kävimme Porvoon vanhassa kaupungissa kahvilla Tee- ja Kahvihuone Helmissä. Sää oli ihanan lämpöinen, parikymmentä astetta, tarkeni hyvin ulkopöydissäkin sisäpihalla.
Illaksi kotiin lauantaisaunaan. 


äsiäispäivä
Hiljaiseloa kotona.

Satoi koko päivän, hyvä että oli tullut ulkoilluksi edeltävinä päivinä.
Tein venyttelyjumpan.
Luin loppuun norjalaiselta Oliver Lovrenskilta 19-vuotiaana julkaistun esikoisromaanin Silloin nuorena. Harvinaisen vahva, persoonallinen ja lukijaa avartava teos nuorten elämästä väkivallan ja päihteiden maailmassa, jossa on myös paljon ystävyyttä ja kaipuuta. 
Katsoimme miehen kanssa loppuun nelijaksoisen brittisarjan Playing Nice/ Vaihtuneet elämät. Sarjaa mainostetaan sillä, että se koukuttaa ja on pakko katsoa nopeasti loppuun. Totta, jännite piti. Usein sarjoja ja elokuviakin myös kritisoidaan siitä, miten laskelmoituja niiden juonirakenteet ovat, mutta - toisaalta - sehän juuri on käsikirjoittajien ammattitaitoa, saada rytmi oikein ja saada katsoja pysymään tuoliinsa nauliintuneena mukana. Juuri jännitteen puute on se, mistä suomalaisia käsikirjoituksia usein moititaan. Mutta näin jälkeenpäin tuntuu valitettavasti siltä, että tämän sarjan anti jäi köykäiseksi ja muutamat ratkaisut olivat erittäin epäuskottavia. 


2. Pääsiäispäivä
Sosiaalisena ja omissa oloissa.

 Kävimme lounaalla ravintola Lammenrannassa Kouvolassa nuorimman pojan perheen kanssa. Juhlistimme pääsiäisen ohella useita eri asioita. 
Palatessa poikkesimme omassa kirjastossa, jossa on tänäänkin omatoimiaika klo 7 - 20, lähikirjaston etuja. Palautin kaksitoista kirjaa lukematta ja kolme luettuna, Petri Tammisen romaanin Sinua sinua (hyvä!), Ágota Kristófin romaanitrilogian Iso vihko, Todiste ja Kolmas valhe (kiinnostavia) ja Jenny Erpenbeckin pienoisromaanin Vanhan lapsen tarina (hieman pitkitettyä symbolista kerrontaa siitä, millainen ihmisestä tulee totalitarismissa). Lovrenskin kirjan jätin vielä tähän työpöydälleni. Siitä oma juttunsa sitten kun tulee tarve muotoilla ajatuksia paperille koneelle. Nuo vanhat termit kynästä ja paperista kuulostavat edelleen paremmalta kuin laitteelle kirjoittaminen. 


Ihan kelpo pääsiäinen. 

 

Caj Bremer, Laatokalla 1980,
Bremer pitää tätä kuvaa yhtenä näyttelynsä parhaimmista.
Hetki taltioitu taitavasti. 



sunnuntai 28. huhtikuuta 2024

Kuvia kevätluonnosta Mustilan arboretumisssa

Rinne täynnä jouluruusuja, valkoisia ja
vaaleanpunaisia kaunottaria


Kävimme sunnuntairetkellä Arboretum Mustilassa Elimäellä, kuten yleensäkin kevätkukkien aikaan huhtikuussa ja toisen kerran kesäkuun alussa ihailemassa alppiruusujen ja atsaleoitten väriloistoa.
  

Sinivuokkoja yllin kyllin


Myös punainen versio sinivuokosta


Kirjokevättähti



Lumikello, kevätkello, kevätlumipisara
(kauniilla kukalla monta nimeä), kuva: Ume


Lumikellon kuvasi mieheni. Huomaa kyllä, mikä kuva sekä kuvattiin että tehtiin huolella. Tiedustelin oman koneeni äärestä, montako kuvaa naapurihuoneessa oli valmiina - minulla silloin viisitoista - hänellä yksi. 
Ja alla kuva kuvaajasta. 




Eräs erikoisimpia kasveja Mustilassa,
vehkakasveihin kuuluva keltamajavankaali


Mustilan arboretumissa on myös lapsille monenlaista kivaa: eläinhahmoja, majoja ja kivimaalausta kesäisin.










Lännenpiippuköynnös kiipeää pitkin
douglaskuusen runkoa 



Mikä suloinen väri jouluruusussa! Kuva on tässä mukana
värinsä vuoksi, muutoin valokuvana huono


Krookus, kuva: Ume



Ja tämän kimaranhan tarjoilee teille: 





PS Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini, joissa on mainintoja Mustilasta:
Komeita kivimalauksia (klik) 
ja täällä eräs peikko ja paljon muutakin (klik)



tiistai 25. huhtikuuta 2023

Goottiromantiikkaa... ?





Asioin Silmäasemalla ja katseeni osui mainokseen, jossa kerrottiin firman tavoitteena olevan maailman onnellisimmat silmät. Mikä ihana tavoite!
Maailman onnellisimmat silmät ovat terveet silmät,
jotka näkevät elämän sen kaikessa
moninaisuudessa
.

Viestinnän professori Anu Kantola pohtii kolumnissaan "Intohimolla on varjopuolensa" (HS 25.4.) sitä, miten vaalikeskusteluja hallitsi eräänlainen goottiromantiikka, jossa puolue toisensa perään maalasi synkkiä kuvia maailmasta ja oman maamme tilanteesta.
Oliko viisasta puhua tällä tyylillä tulevaisuudesta, kun masennus ja ahdistushäiriöt ovat muutoinkin lisääntyneet viime vuosina? Alamaissa oleva imee ympäristöstä itseensä helposti negatiivisia tunteita, jotka leviävät sitten yhteisöissä tarttuen ihmisestä toiseen pandemian tavoin. Tätä kannattaa miettiä.

Milloin viimeksi olen lukenut jonkin laajan positiivisen artikkelin nuorista? Tai vanhoista? Mistään?

Itse innostuin paikallisia vaalipaneeleja seuratessani heti, kun joku ehdotti konkreettisia tekoja asioiden parantamiseksi sen sijaan, että olisi vain voivotellut synkkiä tilastoja ja uhkakuvia. 
Sellaista lisää!




Jään miettimään tuota goottiromantiikkaa... onko sitä nykyään vähän kaikkialla?

Miksi niin harva hymyilee kuvissa iloisesti? Onko muka jotenkin hienompaa ja älykkäämpää olla synkkä ja melankolinen kuin iloinen? 
Epäviisasta. Synkkyys johtaa aikaansaamattomuuteen ja paikallaan pysymiseen, ilo nostaa ja vie eteenpäin.

Ajan henki on jännä asia. Kukaan ei pääse sitä pakoon, mutta aina voi kyseenalaistaa asioita ja miettiä, voitaisiinko elämään suhtautua toisinkin.


Kun aloitin silmistä, niin myös lopetan silmiin ja tarjoan teille täällä lopussa kysymyksen muotoisen intialaisen ajatelman.

Tervehditkö aurinkoa vasta kun olet menettänyt silmäsi?




Tämän juttuni kuvitus on Arboretum Mustilasta Elimäeltä, jossa viikko sitten käydessämme kukkivat sinivuokot, sirot kevätkellot ja kokonainen rinne oli täynnään valkeita jouluruusuja. Puuveistokset ja maalatut kivet toivat sadun maailman metsikköön. Seuraavaksi pääsemme ihastelemaan alppiruusujen ja atsaleoiden väriloistoa. 

Olen parhaillaan puolivälissä Jussi Moilan romaania Tuntematon. Onpa hyvä kuvaus luovan työn paineista ja ahdistuksesta! 
Huomenna menen katsomaan elokuvan Aftersun - päivämme auringossa. Edellinen elokuva, minkä näin, oli Hiljainen tyttö. Se sai tuntemaan vahvasti. 
Odotan Aftersunilta samaa. 



maanantai 20. huhtikuuta 2020

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa


Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan. 
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.


Kuva:Ume




Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin  täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.




Kuva:Ume







Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia. 

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko. 




Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden  lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik)


Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.   

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys  seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?


Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin , avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti pal...