P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita.
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.