Annamari Marttinen, Vapaa / Millaista on olla turvapaikanhakijana

  

   Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä, kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olisi sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
    Mutta kun on vain yksi vaihtoehto, se on paras vaihtoehto.  

Annamari Marttinen toimii kirjailijan työnsä ohella turvapaikanhakijoiden suomen kielen opettajana Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa. Vapaa (2015) on hänen seitsemäs romaaninsa. Hän käsittelee tässä romaanissa kuten edellisissäkin kriisitilannetta ja ihmissuhteita. Otsikon termi vapaus tulee käsitellyksi monitasoisesti.

Minä-kertoja on kidutettu, irakilainen turvapaikanhakija Mahdi, kolmikymppinen mies, joka jäytävien kipujen ja hirvittävien painajaistensa vuoksi tuntee itsensä usein vanhukseksi.

  Tulin hakemaan turvaa tästä maasta. Olen silent seeker. Turvapaikanhakija, hirvittävän vaikea, pitkä sana, mutta osaan lausua sen. Katariina lausui sen meille niin monta kertaa. Hän kirjoitti sen taululle ja katsoi meitä. Te, hän sanoi, ja osoitti meitä. Te olette turvapaikanhakijoita. Hakija, yksi ihminen, hakijoita, te kaikki.

Marttinen oli luennoimassa Kouvolan dekkaripäivillä kesäkuussa. En ollut silloin vielä lukenut kirjaa ja kiinnitin huomioni siihen, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa viihtyvät hyvin juuri syrjässä, Konnunsuolla. Tein jopa tarkentavan kysymyksen, ihanko totta, siis siellä metsässä, josta järjestetään pari kertaa viikossa kuljetus Lappeenrantaan. Kyllä, niin he ovat sanoneet. Käynti kerran viikossa Lidliin ja ehkä kahvilaan riittää.

Kirjan luettuani ymmärrän. Turvapaikanhakijan elämä on elämää välitilassa, usein kidutusten traumatisoimana. Rauha, turva ja säännöllisyys ovat tällaisessa tilanteessa elävälle tärkeintä. 

Turvapaikanhakija odottaa tietämättä odotuksensa kestoa. 
Ensin hän odottaa kutsua poliisikuulusteluun, sitten lääkärintarkastukseen ja maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopuksi hän alkaa odottaa päätöstä. 
Deport (karkotus) on pelätty sana, siitä kuiskaillaan kuin odottamattomasta kuolemasta. Transfer (siirto) puolestaan merkitsee elämää, positiivista päätöstä ja siirtoa muualle. 

Suomen kielen opetus pitää välitilassa elävät ihmiset pystyssä ja antaa toivoa. Se antaa tauon murehtimisesta ja tuo yhteisöllisyyttä eri kansallisuuksista koostuvaan ryhmään, joista joillakin ei ole yhteistä kieltä kenenkään kanssa. 

Katariina-opettajan tunneilla on paljon naurua ja vitsailua. Jotkut aiheet, kuten perhe, saavat kuitenkin kuplan särkymään. Iloinen tunnelma särkyy koko perheensä menettäneen vanhan Leilan nyyhkytyksiin, jolloin opettaja moittii itseään harkitsemattomasta tehtävän annosta. Yhdessä sureminen lähentää, mutta tarkoitus on oppia tehokkaasti kieltä eikä mennä liiaksi mukaan kenekään henkilökohtaisen tragediaan. 

Suru ja pelko pysyvät loitolla kun pidämme ne loitolla. 
Kun on valoisaa.
Olemme oppineet hymyilemään vaikka olemme rikki. Jos emme hymyile, rikkinäisyys kasvaa kuin hirvittävä aggresiivinen kasvain, jolle kukaan ei voi mitään ja jota ei voi poistaa. Se kasvaa niin että lopulta sen alle jää kaikki, niin että jäljellä on vain tuho. 
Tuhoudumme.
...
Tiedän että täällä on myös ihmisiä joilla ei ole mitään hätää. Ei ole ollut ennen tänne tuloakaan.
...
Ja on ihmisiä jotka ovat olleet hädässä ja ovat sitä yhä. Hätä ei jätä rauhaan, vaikka on turvassa. En tiedä milloin voin elää ilman hätää. Voinko milloinkaan. 

Mahdin huonekaveri Zahir lopettaa suomen tunnit ja juoksee jonkin aikaa maantietä pitkin päivittäin tuntikaupalla. Sitten hän jää petiinsä ja lopettaa myös aterioilla käynnin. On monia muitakin, jotka eivät kestä vankilamaista elämää. 

Mahdi ottaa päämääräkseen suomen kielen nopean hallinnan. Hän opiskelee viiden päivittäisen oppitunnin (tämä tuli ilmi kirjailijan luennosta, ei kirjasta - tehokasta!) lisäksi sanoja myös vapaa-ajallaan. 
Kivut ja painajaiset piinaavat, samoin oman tilan tarve. 
Hän alkaa käydä rukoushuoneessa anivarhain ennen muita.  
Toinen paikka mistä hän löytää rauhaa on metsä, johon Mahdi on ihastunut jo vastaanottokeskuksen pihaan saapuessaan. 

Kuljettaja jättää auton liukuoven auki ja ulkoa kuuluu puiden huminaa. Ne ovat vihreitä, koko ympäristö pelkää vihreää.
Kuvat ja musiikki täyttävät mieleni. Peukaloisen retket. Tämä on sama paikka, sama maisema. Ikävä iskee kuin puukko. Kun katsoin Alin kanssa Peukaloisen retkiä televisiosta, äiti tuli taaksemme ja asetti hellästi kätensä meidän kumpaisenkin päälaelle. 

Mahdin vapaus? Pääseekö hän koskaan täysin vapaaksi?

Mahdi löytää huoneestaan, entisestä vankisellistä, siellä lusineen vangin kirjoituksen Patu was here 13.4.1982 ja saa käsiinsä myös seinän rakoon unohtuneen päiväkirjan. Patu alkaa puhua Mahdille vuosien takaa.

En erota itseäni sinusta, Patu sanoo. Olet vanki niin kuin minäkin. 

Ja mikä on yksinäisen Katariinan vapaus? Katariinan, joka viettää kaiket päivät turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta jolla ei ole lupa tarjota heille kyytiä vapaa-ajallaan eikä solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan puhumattakaan rakkaussuhteesta. Mitkä ovat Katariinan vankilan kalterit?

    Mahdi oli erityinen. Hän näki sen heti ensimmäisenä päivänä. Oli muitakin hänen laisiaan, jokaisessa ryhmässä yksi tai kaksi. Täynnä sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, iloa ja huumoria. Kaikesta kokemastaan huolimattta. 
    Ja hän huomasi alkavansa odottaa miestä. Jos tämä ei ollut tullut aamulla vielä kymmenen yli yhdeksän, Katariina huomasi vilkuilevansa ovelle tämän tästä. 

Pidän Marttisen tavasta luoda tunnelmaa vähin sanoin. Hellyys, surumielisyys ja tarkkanäköinen hetkien kuvaaminen tuovat mieleeni Heidi Köngäksen tyylitaituruuden.  
Yö-otsikoidut luvut painajaisista, muistoista ja niiden sekoittumisesta todellisuuteen avaavat lukijalle Mahdin taustaa. 

Myös sivuhenkilöt tuntuvat hyvin todellisilta.

Joitakin asioita on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Yksi niistä on Olivier yksin Rovaniemellä, kävelemässä sen kadulla: huppunsa, piponsa suojissa, sisällään ranskan kieli ja Norsunluurannikon aaltojen kuiskinta, pauhu. 

Lopun kiitoksissa Marttinen kiittelee maahanmuuttotyössä olevien henkilöiden ohessa kaikkia turvapaikanhakijoita, joita on saanut opettaa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, erityisesti yhdeksäätoista haastattelemaansa. Mahdi ei ole yksi ihminen, vaan kooste monesta. Hän on Midia, Meron, Fahime, Fateme, Janset, Kudeyr... 

Lotta Nuotio kirjoitti teoksen pakolaisen matkasta, Yksi monista - Modin pako Syyriasta. Marttinen jatkaa siitä ja keskittyy Vapaa-romaanissaan elämään pakomatkan jälkeen, välitilassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori toimittaja. Toimittajan ammatti on poikkeusoloissa aina vaarallinen. Molemmilla kirjoilla on ansionsa. Nuotion kirja on journalistinen ja Marttisen kaunokirjallisempi, ajoittain lyyrinen. 

-----------------------
30.7. 
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia. 
Jotkut eivät pitäneet Patun tarinasta, joistakin se syvensi aihetta, minustakin. Joku näki Mahdin ja Katariinan ihastumisen toisiinsa imelänä ja ennalta odotettavana, Minusta se on hyvin luonnollista, yksinäisten unelmointia tilanteessa, jossa kohtaaminen on väliaikaista. 
Joku pahoitteli sitä, että pakolaiset viedään kauas korpiin. Sitä minäkin olen ihmetellyt, mutta Marttinen kertoi luennossaan kesäkuussa, että trauman kokeneet pitävät sitä hyvänä. Mahdi viihtyy metsäpoluilla ja puhuu tuskaansa vanhalle puulle. Alkuvaiheessa tällainen paikka saattaakin olla paras. 

Muutama linkki toisten kirjoituksiin: Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi, Tuijata, Yöpöydällä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Pieni kirjasto, Kirjakaruselli

Pakolaisena - Lotta Nuotio, Yksi miljoonista, Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio on Istanbulissa asuva toimittaja, joka on seurannut syyrialaispakolaisten tilannetta vuodesta 2011 alkaen. Hän on kirjoittanut tänä vuonna julkaistun valaisevan kirjan Yksi miljoonista.

Modi on suorittamassa kirurgiopintoihinsa liittyvää työharjoitteluaan Pohjois-Syyriassa Latakian rantakaupungissa, kun arabikevään mielenosoitukset leviävät Syyriaan ja loukkaantuneita aletaan tuoda sairaalaan siinä määrin, että hän ei ehdi enää työltään kotiin. Paitsi että leikkaa mukiloituja, hän yrittää suojella heitä sotilailta, joita majoittuu valtava määrä muutoinkin ahtaisiin oloihin sairaalaan. Modi on demokratian kannattaja ja Vapaa Syyria -liikkeen tukija. Hän kytkee potilaita takaisin hoitokojeisiin, joista presidentti Bashar-al-Assadin hallinnon puolella olevat tai sotilaita pelkäävät hoitajat heitä irroittavat. 

Tästä tilanteesta vuonna 2011 alkaa nuoren Modin tragedia. Kutsumusammattiinsa pian valmistuva, rock-bändissä soittava, amerikkalaisten elokuvien harrastaja päätyy monimutkaisten vaiheiden kautta pakolaiseksi Ruotsiin.

Modin perhe on varakas. He omistavat asuntoja eri kaupungeissa ja pystyvät aluksi muuttamaan asunnoista toisiin sisällissotaa pakoon. Sukulaisen ottamasta kuvasta he näkevät, miten juuri taakse jätetty hulppea talo ja perheen kolme autoa on tuhottu kaupunkisodassa. Lopulta he päätyvät Modin pieneen asuntoon.
Modi elää vain sairaalalle. Hän menettää tyttöystävänsä, jolle hänellä ei ole aikaa.

"Perheestämme oli tullut pakolaisia, maan sisäisesti sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Koimme jotakin, mitä yleensä seuraamme uutisista muualta maailmasta tai jopa Syyrian naapurimaista mutta nyt tämä kaikki oikeasti tapahtui meille, minulle."

Alkuvuodesta 2013 Modi kuulee ryhmästä nimellä Isis (Islamic State of Irak and Syria), joka alkaa houkutella opposition kannattajia riveihinsä. Myös Modia suostutellaan viisinkertaisella palkalla, jopa uhkaillaan.
Modi ei ymmärrä, mitä tekemistä näillä tyypeillä on Syyrian sisällissodassa. Häntä ei todellakaan kiinnosta vanhoillinen uskonnon tulkinta. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu eri uskontojen edustajia eikä hän itse ole enää edes tapauskovainen, vaan elää vapaamielistä opiskelijaelämää.

Modin opiskelukaverit ja kollegat lähtevät suurin joukoin maasta. Modi sinnittelee. Hän uhmaa sotilaita ja pyrkii hoitamaan potilaitaan lääkärin etiikan mukaisesti. 
Eräänä yönä Modi kiskotaan sairaalapunkasta ja viedään kidutettavaksi vankilaan. Kun hänet muutaman kuukauden kuluttua vapautetaan, hän on laihtunut lähes 40 kiloa, menettänyt suurimman osan hampaistaan ja osan kuulostaan. Hän ontuu, ja osa murretuista luista on luutunut huonoon asentoon. Rikosraporttia ei tehdä. Oikeudenkäyntiin pääsemisestä perhe on joutunut maksamaan sievoiset summat.

Vaikka Modilla ei ole vankilassa ihmisarvoa, hänet kuitenkin pannaan äänestämään. Vangit, joita Modin vankilassa on noin 2000, tökkivät kaikki samalla neulalla haavan sormeensa ja painavat jonossa peukalonjälkensä Assadille. Hallitus saa äänistä 89 prosenttia. Vaalitarkkailijat ovat Pohjois-Koreasta ja Venäjältä.

Modin vapauduttua häntä tarkkaillaan eikä hän pääse enää työpaikalleen. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin lähteä monen muun syyrialaisen tavoin naapurimaahan Turkkiin ja koettaa löytää töitä sieltä. Äitinsä saattelemana hän selviää bussimatkan kymmenien tarkastuspisteiden ja pelätyn kalifaatin eli IS:n (Islamic State) pääkaupungin Raqqan läpi Turkin rajalle. 
Koomista on, että Modin joutuessa jättämään kotimaansa hänellä on perässään, paitsi Assadin hallinto ja Isis, myös Vapaan Syyrian armeija, joka ei voi uskoa, että hän on selvinnyt tarkastuspisteistä olematta Assadin rotta tai Isisin jäsen.

Äiti, joka on nuorena liikkunut minihameissa, lähtee pojan saateltuaan paluumatkalle käärien itsensä huiveihin kalifaatin läpi ajettaessa.
  

YK:n pakolaisjärjestössä Istanbulissa on vuoden jono pakolaiseksi rekisteröitymisessä. Modi ei suunnittele pakolaisuutta, vaan hakee kaiken aikaa töitä käymällä klinikoilla ja lähettämällä kännykällä työhakemuksia. Hän alentaa vaatimuksiaan ja on jo pääsemässä pöytien pyyhkijäksi ravintolaan, mutta kun omistaja kuulee Modin koulutuksesta, hän ei haluakaan tohtorismiestä alaisekseen.

Kun elämä Turkissa ei suju, Modi yrittää päästä laillisesti jatko-opiskelijaksi Eurooppaan. Suunnitelma ei onnistu.
Jossain vaiheessa Modin vaiheisiin tutustunut, tämän kirjan myöhemmin kirjoittava Lotta Nuotio, yrittää järjestää Modille opiskelupaikan Suomeen erityiskiintiön kautta, kidutuksen uhrina. Yritys tyssää byrokratiaan.

Ainoa keino, mitä Modille jää, on hankkiutua "kuolemanlaivalla" Eurooppaan. 
Salakuljetusbisneksessä on monentasoista yrittäjää. Paremmasta henkiinjäämisen mahdollisuudesta on maksettava enemmän. 
Modin ensimmäinen pakoyritys ei onnistu, ja tuhansia euroja menee hukkaan. Odotus rantahotellissa lomailijoiden joukossa on hermostuttavaa.
Lopulta hän pääsee lähtemään hylätyllä kalastuspaatilla Rodokselle. Osa lähtöä suunnitelleista jää rannalle nähtyään lahoamaan jätetyn rötiskön. Lapsia varotetaan ottamasta matkaan, kuitenkin heitä on tässäkin matkassa. Miehistö häipyy salaa kesken kaiken, ja laiva ajaa karille Rodoksen edustalla. Ihmisten on pakko heittäytyä aaltoihin, osa hukkuu ja osa ruhjoutuu rantakiviin.
Modia haastatellaan rannalla, ja video leviää uutissivustoille. Hän lukee hämmentyneenä kommentteja. 
"Katsokaa nyt tuotakin englantia puhuvaa tyyppiä! Muka syyrialainen pakolainen, niin varmaan!"
Millainen hänen olisi pitänyt olla!

Eurooppa alkaa näihin aikoihin herätä siihen, että sen alueelle pyrkivien määrä on räjähtämässä.
Brittituristit Kosilla tekevät valituksia pilalle menneistä lomistaan, kun pakolaiset häiritsevät lomatunnelmaa.

Kun Modi yli kymmenentuhatta euroa pakomatkoistaan maksaneena lopulta pääsee lentämään Ateenasta Tukholmaan herra Papadakisina, hän ei ole uskoa onneaan. Kentällä ei ole edes poliiseja, joille ilmoittautua. Hän löytää vartijan, joka toteaa ystävällisesti, että nythän on yö ja poliisit ovat kotona nukkumassa.

"Pelkäsin aina virkavaltaa, jopa Turkissa. Täällä sensijaan kaiken yllä leijui tunne, että mitään pahaa ei tapahdu, ei tarvita poliisia öisellä kentällä, ei turvajärjestelyjä, koska ei ole poliittisia taisteluita, ei sotaa. Se on niin erilaista kuin Syyriassa, jossa voidaan viedä mielivaltaisesti ja kiduttaa, vaikka kertoisi totuuden. Toivon, että jonakin päivänä voin palata kotimaahani ja tuntea samanlaista luottamusta ja turvaa."

------------------------------------

Muutama kysymys liittyen ns. maahanmuuttokriittiseen ajatteluun: 

1. Miltä Modin, pitkälle koulutetun, hyvin pukeutumaan tottuneen pakolaisen olisi pitänyt näyttää? Miksi hänellä ei saisi olla kännykkää ja hyviä vaatteita?

2. Miten hän olisi voinut jäädä urheasti puolustamaan kotimaataan?
Kuten suomalaiset talvisodassa, niinkö? Mihin armeijaan hän olisi liittynyt? Diktatuuria puolustavan maan virallisen armeijan lisäksi maassa toimii oppositiossa Vapaan Syyrian armeija, Isis ja kaksi muuta terroristijärjestöä, al-Qaidaan löyhästi kuuluva Jabhat al-Nusra ja Ahrar ash Sham. Eivät edes Syyriassa sähläävät ulkomaat ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ketä tukea.

3. Miten Modia voi syyttää elintasosurffariksi? 
Hän on hyvin toimeentuleva, varakkaan perheen poika. Hän sanoo, että olisi mieluummin maksanut koko ensimmäisen vuotensa turvapaikkamaassa samalla rahalla, minkä nyt joutui tuhlaamaan rikollisten osin huonosti järjestämään vaaralliseen matkaan - kun hänet vain olisi haettu turvaan.

4. Miksi väitetään, että ei turvapaikanhakijoille ole työtä ja että he eivät edes sovi mihinkään töihin, ehkä risusavottaan? 
Suomessa on lääkäripula. Ruotsissa, jonne Modi päätyi, se on niin kova, että suuria sairaaloita on jouduttu väliaikaisesti sulkemaan. Syyriasta on lähtenyt niin paljon lääkäreitä, farmaseutteja ja hammaslääkäreitä, että heillä on Ruotsissa oma yli tuhannen jäsenen Facebook-ryhmänsä.
Minun käteni leikkasi viikko sitten saksalainen kirurgi ja tänä aamuna kävin espanjalaisella hammaslääkärillä. Ehkä tulevaisuudessa heidän rinnallaan on myös syyrialaisia. 

Tämä ruusu on Välimereen hukkuneille sisällissotien, ahneiden salakuljettajien ja EU:n huonosti hoitaman pakolaispolitiikan uhreille.