 |
| Postikortti, Nea Kivelä, 2021 |
Selailin vanhaa kirjaa, johon on koottu ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista.
Tässä kirjassa on kaksi, jotka ovat ilkikurisuudessaan aina naurattaneet minua, mutta sisältävät myös vakavamman sanoman jos pysähtyy miettimään.
Ensimmäinen on kuultu koomikko, näyttelijä Groucho Marxin suusta:
Äitini rakasti lapsia -
hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.
Toinen on näytelmäkirjailija, näyttelijä Noël Cowardin huomio:
Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa,
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.
Lapsen ja vanhemman suhde on yksi sitovimmista suhteista ihmisen elämässä.
Se ei ole valinta, vaan kohtalo. Tähän suhteeseen liittyy vääjäämättä syyllisyyttä.
Olenko hyvä äiti? Olenko hyvä lapsi? Myöhemmin sama imperfektissä, mutta ei niin polttavana enää: Olinko... riitinkö, olisinko voinut...?
Stressiä syntyy, jos tähän omien epäilysten päälle tulee vielä paljon vaatimuksia ja arvostelua ympäristöstä.
Haluan osoittaa tuon alkukuvani lauseen kaikille nuorille, epävarmoille äideille.
Kyllä se siitä!
Lapset ovat vanhemmilleen elämänikäinen asia.
Omat lapseni ovat olleet jo kauan omillaan. Silti olen, tietenkin, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, onko heillä ja heidän perheillään kaikki hyvin.
Huomenna syödään kakkua ja nuuhkitaan ruusuja. Tunnetaan läheisyyden tunteita, ikävöidäänkin.
Äitinä olemisen tragediahan on se, että pitää rakastaa lasta syvemmin kuin mitään muuta ja samalla on kasvatettava häntä lähtemään.
Hyvää, aurinkoista Äitienpäivää kaikkiin koteihin! Äitienpäivän juhlijanhan ei tarvitse olla äiti. Jokainen meistä on ollut lapsi.
PS Tiedän, että äitienpäivä kuuluu kirjoittaa näin pienellä alkukirjaimella, mutta protestoin. Minusta kaikki juhlapäivät ansaitsisivat ison alkukirjaimen.
