Matkalla olosta

Santa Cruz, tammikuu 2020

Matka on ele joka piirretään tyhjään ilmaan ja joka katoaa sitä mukaa kuin etenee. Kuljet yhdestä paikasta toiseen ja sitten sieltä taas muualle etkä jätä taaksesi jälkeäkään siitä että olet joskus käynyt siellä. Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet. Huoneessa, jossa nukuit edellisen yön, nukkuu nyt joku toinen. Tomu peittää jalanjälkesi, sormenjälkesi pyyhitään ovista, todisteet jotka olet saattanut pudottaa lattialle ja pöydälle lakaistaan pois ja heitetään menemään eivätkä ne koskaan palaa. Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa. 

Teksti on Damon Galgutin romaanista Vieraassa huoneessa.  
Minusta juuri tässä ainutkertaisuudessa tiivistyy matkan hienous, eikä ole mikään ihme, että nykyään matka-vertauskuvaa käytetään lähes mistä tahansa koetusta. Tanssii tähtien kanssa -kilpailijat kiittävät toisiaan yhdessä koetusta matkasta ja toistensa lauluja Vain elämää -ohjelmassa esittäneet kertovat, miten tämä matka muutti heitä ihmisinä. Matka-metaforan käyttö on melkein koomista, jos kyseessä on joku höpsö tosi-tv-formaatti, jossa seikkaillaan viidakossa ja kilpaillaan siitä, kuka uskaltaa syödä madon. 

Elämänmittainen matka tuntuu päälle seitsenkymppisellä pitkältä. Miten kauan onkaan siitä, kun olimme nuori perhe ja samoilimme Kuhmon metsissä.
Olemme kuvassa näemmä poimimassa puolukoita. Mieheni laittoi usein kameran kannon päälle, asensi itselaukaisijan ottamaan kuvan ja juoksi sitten kiireessä itsekin kuvaan. Tällä kertaa "kalliin lastin" kera. Otimme molemmat paljon valokuvia, ja meidän perheemme yhteiseltä matkalta onkin paljon paperikuvia ja videotallenteita, vähemmän matkoilta, kun niihin oli harvoin varaa. Pojat ovat nyt keski-ikäisiä miehiä, kuopuskin, joka tuli elämäämme neljän vuoden päästä tästä. Kai se kertoo siitä, että minä ja mieheni alamme olla vanhoja.

Kuhmo, syksy 1979

Alkukuva on Teneriffalta matkalta juuri ennen koronaa. Sinne olemme suuntaamassa mieheni kanssa uudelleen muutaman päivän päästä, mutta ei etelän lomakeskukseen kuten viimeksi, vaan oikeaan kaupunkiin Puerto de la Cruziin. Sieltä käsin sitten muualle. Pääkaupunki Santa Cruz on lähellä. Sen kulttuuritarjontaan tekee mieli tutustua lisää.
Ehkä käymme jollain naapurisaarellakin laivaretkellä.

Vieläkin pelkään, että sairastumme ennen lähtöä. Tuttavilla on ympärillä koronatartuntoja, on yksi kuolemakin. Emme ole pitäneet mitään erityistä karanteenia, suojautuneet vain kuten ennenkin. Olemme liikkuneet ja osallistuneet, tavanneet ihmisiä, hoitaneet välillä päiväkotilasta, käyneet elokuvissa ja vesijumpassa. Luulen, että saamme sen koronan vielä, mutta anon kohtalolta lisäaikaa toukokuulle.
Matkaan lähtöön liittyy enemmän huolta kuin ennen. Mies on juuri tarkistamassa koneelta, että vakuutukseemme kuuluu myös ambulanssilento kotiin, jos huonosti käy. Kanarian saarilla on tällä haavaa ainakin koronan suhteen turvallisempaa kuin Kymenlaaksossa, vähän tartuntoja, ja  rajoituksia on purettu. 

Tällä hetkellä tekee todella hyvää saada ajatukset irti maailmantilanteesta. Kaikki muu on sitten ekstraa. Aurinko, armas! Onneksi en matkalla voikaan jatkuvasti syynätä nettiä puhelimesta, koska liikumme paljon, eikä joka paikassa ole langatonta yhteyttä

Viivymme matkalla kolme viikkoa. Raportoin kuulumisia, kun siltä tuntuu.
Uskon, että tuntuu. 

Santa Cruz, tammikuu 2020

Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Kaksi kirjaa: masentavaa ja lohduttavaa lukemista

 

Mieko Kawakami on palkittu japanilainen kirjailija, joka kirjoittaa modernin yhteiskunnan ongelmista ja ihmisten selviämisestä. 
Romaanissa Heaven hän nostaa esiin nuorten väkivaltaisuuden toisiaan kohtaan. Päähenkilö on 14-vuotias poika, joka ottaa vastaan kaiken hänelle koulussa tehdyn pahan vastaan panematta kuin poissaolevana. Hän salaa haavansa aikuisilta ja yrittää elää koulun ulkopuolella normaalisti. Hän tietää, että hänen äitinsä pitäisi säännöllistä hakatuksi joutumista suurena heikkoutena ja häpeänä.
Häntä lähestyy samaa kokeva tyttö, ja heille syntyy salassa pidetty ystävyys, jossa molempien kidutuksesta, fyysisestä ja psyykkisestä, puhutaan vähän ja verhotusti. 
Mutta miten sellainen ystävyys pystyy säilymään, jossa ainoa yhdistävä asia on koettu, sanoilla vaikeasti kuvattava kauhu?
Mieko Kawakami on taitava kirjoittaja ja Heaven on kolkko väkivallan analyysi. 

Kirjan kohokohta on yllättävä kiduttajan ja kidutetun välinen keskustelu väkivallasta. Se mahdollistuu, kun poika kohtaa yhden hänen alentamissessioihinsa osallistuneen kasvotusten kahden kesken ilman jengiä. Kiusaaja käyttäytyy välinpitämättömästi kiusatun sähköistyessä tilaisuudesta kuulla totuus. Miksi juuri hän on heidän aggressioidensa kohde? Miksi jengi ylipäänsä käyttää aikaansa hänen halventamiseensa? Vastaus on masentava: he tekevät niin, koska voivat. 

    "None of this has any meaning. everyone just does what they want. They have these urges, so they try to satisfy them. Nothing's good or bad. There was something they wanted to do, and they had the chance to do it. Same goes for you. I'm sure that when you want to do something, if you can manage it, you're doing it, right? Same principle."

Entä syyllisyys? Eikö se, että hakataan salaa, ei avoimesti ja koitetaan olla jättämättä jälkiä, joita hakattu ei pystyisi selittämään pyörällä kaatumisella osoitakin, että tiedetään tekojen olevan vääriä? No ei, siinä vain varmistetaan, että hauskuus voi jatkua. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa ja väärää, joskus toiset ovat niskan päällä, joskus toiset, ja omiaan pitää puolustaa. Se voittaa, jolla on voimaa.

    "... There's no beautiful world where everyone thinks the same way and they all understand each other perfectly. It doesn't exist. You think it does, but it's not real. When you really look at what's going on, everyone's living in their own world. They come into contact..."
 
Tämän kirjan lukeminen sattui nyt aikaan, joka todistaa kiusaajajengiläisen sanat oikeaksi. Venäjän johtotiimille ihmisten tappaminen omien vallantunteiden ajamana onkin "erikoisoperaatio" ja "eräänlaista mikrokirurgiaa". 
Tunne-elämän lilliputteihin on turha vedota syyllisyydellä ja säädyllisyydellä. Heihin vaikuttaa vain vastavoima. 

Siirryin lukemisissani runoista proosaan ja ajattelin pääseväni irti raskaasta todellisuudesta, jossa joudumme elämään, mutta toisin kävi. 
No, huomasin lainakirjapinossani  kirjan, jonka kansi lupaa huumoria ja tartuin seuraavaksi siihen. 

Huumorikirjallisuuden kiistaton kuningasko? Kanteen painettu mainoslause kyllä johtaa harhaan. David Sedarisin omaan elämään pohjautuva kirja Calypso (2018) ei ole  mikään vitsikirja, vaan lämpimällä jutustelevalla tyylillä kirjoitettu teos vakavista asioista koomisuutta unohtamatta. Kirjan lukuja voisi kutsua pakinoiksi ja joiltain osin kevyiksi esseiksi.
Calypso on ensimmäinen Sedarisilta suomennettu teos. Sujuva suomennos on Riina Behlin.

Kirja toimi juuri kuten toivoin. Se rentoutti ja vei mukanaan sellaiseen elämään, jossa toisista ihmisistä ja muista elollisista olennoista välitetään, heitä autetaan ja heidän heikkouksiaan ymmärretään. 
 
Sedaris kirjoittaa paljon omasta lapsuudenperheestään, ei pelkästään lapsuudesta, vaan siitä, millaista heidän, viiden sisaruksen ja isän, elämä on vanhoina tässä ja nyt. Isolla perheellä on viehättävä tapa viettää yhteisiä lomia, joilla luonteet ja kunkin erityispiirteet kalskahtelevat estottomasti.

Hyväntuulinen tyyli, ystävällisyys, utelias tarkailijan ote, ironinen katse itseen ja kujeileva katse läheisiin tuo mieleeni Mark Levengoodin. 

Käsiteltyjä aiheita ovat mm vanhuuden vaivat, sisarussuhteet, yhden perheenjäsenen itsemurha ja toisen alkoholismi, pakkomielteet, huoli 94-vuotiaasta isästä, homoseksuaalisuus, ihmisten tapaaminen kirjakiertueilla ja jätiläiskilpikonnat. 

En tiedä millaista pienissä perheissä on, mutta isoissa perheissä keskinäisillä suhteilla on tapana muuttua ajan myötä. Ensin paras kaverisi saattaa olla joku veli tai sisko, ja kaksi vuotta myöhemmin se on joku toinen. Sen jälkeen se todennäköisesti taas vaihtuu, ja sitten vielä kerran. Se ei tarkoita, että olisit riitautunut entisen läheisimmän sisaruksesi kanssa, vaan sinun tiesi on vain yhdistynyt jonkun toisen tiehen, tai toisinpäin. Syntyy trioja, jotka muuntuvat kvarteteiksi, ennen kuin jakautuvat kahden tiimeiksi. Kuvion kauneus on sen jatkuvassa muutoksessa.

David Sedaris on syntynyt ja vaikuttanut USA:ssa, mutta asuu nykyään Englannissa. Hän on paitsi kirjailija myös näyttelijä ja suosittu radiotoimittaja ja tv-esiintyjä. Hänet on valittu Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemiaan, jonka jäsenet valitaan eliniäksi. 

Ihastuin niin tähän arjen absurdeista sattumuksista ammentavan kuvaajan tyyliin että ostin Helsingin näyttelyreissullani Akateemisesta hänen kokoomateoksensa The Best of Me. Siinä näkyy olevan myös muutamia Calypso-kirjan lukuja/pakinoita/esseitä. Kirja löytyi esseeosastolta, joten olkoon sitten esseitä. Voin verrata alkuperäistä ja suomennosta, jota pidän erinomaisena.
On kyllä houkuttavia nimiä näillä esseillä: Me Talk Pretty One Day (hirveä kielikurssiopettaja, luin jo junassa), Dentists Without Borders, Laugh Kookaburra, Understanding Understanding Owls, A Guy Walks into a Bar Car... 

Minä pidän siitä että minä jostakin pidän

Hiihtokausi avattu ihanassa säässä. Pärjäsin loistavasti, vaikka pelkäsin, että hiihto ei minulta enää pitkän tauon jälkeen suju. Aurinko lämmitti. Pipo piti riisua pois ja availla takin vetoketjua. 
Hiihdimme mieheni kanssa Anjalassa Junkkarinjärven ympäri. Hyvä latu eikä ketään muita. Yleensä pidän siitä, että ympärillä on paljon muitakin ihmisiä ja  siksi(kin) kaipaan ulkomaan lomille, mutta hiihtämisessä olen niin hidas ja epävarma, että en halua olla tukkeena paljon hiihdetyillä laduilla. 

Evästauolla juotiin kahvit ja syötiin korvapuustit. Ihailtiin maisemia ja muisteltiin monia patikointiretkiä järveä sivuavalla Junkkarinvuorella. 

Talvella on harvoin kivaa ulkona, nyt oli. Sai myös mielen rauhoitetuksi hetkeksi ikävistä uutisista.  

Olen Ukrainan sodan alkamisesta asti keskittynyt kaunokirjallisuuden osalta runoihin. Niiden lukeminen on auttanut minua asioiden käsittelyssä ja tyynnyttänyt mieltäni. Oivallan, että niinhän se on ollut muissakin elämäni kriiseissä. Tietyt runot liittyvät tiettyihin tapahtumiin ja tiedän, että ne toimivat lääkkeenä, jos vielä joskus tulee samantapaisia tilanteita. 
Jokin seuraavassa runossa puhuttelee minua nyt paljon. 

Minä pidän siitä
että minä jostakin pidän
ja sille että minä pidän
minä en voi mitään.
Kun minä jollakin näen hyvät kasvot
kirvesmiehellä sotilaalla lääkärillä
minun tekee mieleni sanoa hänelle:
kiitos teille siitä
että olette hyvä. 
Minä pidän siitä
ja minkä sille voi!
kun minä jostakin en pidä ollenkaan.
Kun minä näen halpamaiset kasvot
jotka ovat täynnä salaista vihaa
ihmisvihaa
minun mieleni tekee sanoa hänelle hiljaa:
kiitos teille siitä
että te ette ole hyvä!

Tämä runo on Jevgeni Jevtušenkolta kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Olen vaiti ja huudan. Kokoelman suomensi Markku Lahtela vuonna 1964. 
 

Näkeekö hyvän ja pahan kasvoista? - Näkee, mielestäni, pitemmän päälle.
Se mitä ajattelee ja tuntee kaivertuu kasvojen uurteisiin ja on sieltä luettavissa. Vielä enemmän tunteet näkyvät ilmeissä ja eleissä. Katkeruus ja sarkasmi piirtyvät katseeseen ja kasvoihin omalla tavallaan, hyväntahtoisuus myös omalla tavallaan. 
Ajattelun vapaus ja mielipiteen ilmaisun vapaus... 
Voiko ihmisen saada nujerretuksi niin, että hän alkaa pitää pahaa hyvänä ja valhetta totuutena? - Ei voi, pitemmän päälle.
Minä pidän siitä että minä jostakin pidän...

Uutistoimittaja voi puhua aikansa erikoisoperaatiosta vaikka tietää että kyseessä on sota, mutta sitten tulee hetki, jolloin hän  tulee ruutuun heiluttamaan kylttiä "Täällä valehdellaan".

Junkkarin maisemia, Ume

Miten te selviätte tästä, ystävät?

 

Kysyn siksi, että itse en meinaa selvitä mitenkään. Lapsenlapsi oli askarrellut päiväkodissa mielialamittarin. Sijoitin itseni sen apeaan päähän.

Monet vertaavat Venäjän hyökkäyksen aiheuttamaa hätää koronapandemian aiheuttamaan. Minulle koronahuoli oli pientä tämän sen perään tulleen kauhun rinnalla.
Pandemian keskellä eläessä tiesin, että maailman parhaat aivot kehittelevät rokotuksia ja tunsin siksi olevani turvassa. Nyt tilanne on aivan mielipuolinen ja arvaamaton. Maailma on panttivankina itsevaltiaalle, jonka mielenterveyden tilasta ollaan huolissaan.
Venäjän presidentti Putin on hyökännyt naapurivaltioon Ukrainaan samalla kertoen käyvänsä myös laajempaa ideologista sotaa ja kostavansa isommin kuin koskaan niille valtioille, jotka lähtevät auttamaan Ukrainaa. Ukraina on hänen ajattelumallissaan ollut menossa väärälle puolen, se piti "pelastaa" lähettämällä maahan "rauhanturvaajia". Ja ketähän muita on pelastamislistalla? Haiskahtaa hurmokselliselta imperialistiselta sodalta.
Ollaanko me Suomessakaan turvassa? Voi, miksi meidän maantieteellinen sijaintimme on tällainen, naapurivaltiona Putinin Venäjä, joka ei välitä ihmisoikeuksista pätkän vertaa, vain harvojen rikastumisesta toisten kustannuksella?
Ellei minulla olisi tätä rakasta omaa klaania, kolme poikaa perheineen, niin harkitsisin muuttaa viettämään eläkepäiviäni jonnekin muualle kauemmas Venäjästä.  Itken ukrainalaisten kärsimysten vuoksi ja samalla murehdin meidän suomalaisten tulevaisuutta. Liikaa stressiä pienelle ihmiselle. 

  
Kriiseissä ihminen siirtyy alun shokista reaktiovaiheen kautta käsittelyvaiheeseen. Minä uskon eläväni kaikkea kolmea vaihetta yhtä aikaa.

Shokista kertoo se, että herään aamulla epäuskoisena tapahtuneen suhteen, anoen päivätietoisuudeltani vakuutta siiitä, että  olen vain nähnyt pahaa unta. Olen myös uskomattoman itkuherkkä sodan lapsikuvien ja siitä muistuttavan musiikin suhteen. Ylioppilaskunnan laulajien "Finlandia", jossa sana Suomi on korvattu Ukrainalla on pakahduttava kunnianosoitus urheasti puolustautuvalle maalle. Katselin eilen illalla Ylen tukikonsertin ja ihailin juontajien kestävyyttä. Valtteri Torikan "Elämä on kaunis" ja Katri-Helenan "Lintu ja lapsi"... En ikinä pystyisi juontamaan tällaisia konsertteja. Lyyhistyisin itkemään koskettavan esityksen jälkeen.
 
Reaktiovaiheessa pyritään ottamaan selvää siitä, mitä oikein on tapahtumassa.
Minulla ei mene ylivirittyneisyydessäni välillä tuntiakaan etten jo taas tarkistaisi, mikä tilanne sodassa on menossa. Oudointa on, että en pysty enää keskittymään romaaneihin. Luen vain poliittisia esseitä ja runoja. Yhä uudelleen yritän selvittää myös kirjoittamalla pois tätä ongelmaa, mutta ei se lukemalla eikä kirjoittamalla selviä.
 
Käsittelyvaiheessa puretaan epävarmuutta toimintaan ja tartutaan siihen, mitä on tehtävissä. Auttamishalu herää.
Ukrainan hyväksi on järjestetty mielenosoituksia ja keräyksiä. Jotkut ovat vieneet Ukrainan ja Puolan rajalle paljon tarpeellista tavaraa ja kyytineet paluumatkalla pakolaisia turvapaikkoihin. Näissä toimissa on ollut myös harkitsemattomuutta. Pitää tietää mitä tarvitaan, ei saa viedä järjestelykeskuksiin turhaa tavaraa mätänemään, ja pitää tietää minne ihmisiä vie. Järkevintä on olla yhteyksissä hyväntekeväisyysjärjestöihin ja toimia niiden kautta.  Itse olen antanut pieniä lahjoituksia tunnettujen järjestöjen kautta. Jos meidän lähelle tulee vastaanottokeskus, vien sinne sellaista mitä ilmoitetaan tarvittavan. Tämä on tuttua jo vuoden 2015 tapahtumista. Silloin vein peittoja ja lapsille askartelutarvikkeita. 
En ole hankkinut jodia ydinvoimalaonnettomuden varalta enkä kerännyt selviytymisvarastoa. Monen muun tavoin ryhdyin kuitenkin  hankkimaan uutta passia, vaikka vanhakin on vielä jonkin aikaa voimassa. Jotenkin vain tuntuu, että aina on hyvä olla passi, jos vaikka joutuu pakolaiseksi. 
Erittäin koominen reagointi sotaan on se, että olen yllätyksekseni ryhtynyt leikkelemään talteen Hesarista kauneimpia kuolinilmoitusten värssyjä, kyynelehtien siinäkin. Olen ennen hyppinyt yli nämä ilmoitukset. 

Olette varmaan katsoneet vähän ennen hyökkäystä kuvatun videon, jossa presidentti Putin eräänlaisessa näytellyssä turvallisuusneuvoston tilaisuudessa seuraa ivallisena, saako hänen lähipiirinsä jäsen sanoitetuksi oikein termein, mitä Ukrainan itäosissa aiotaan tehdä, julistetaanko alueille itsenäisyys vai vallataanko. Aivan kuin George Orwellin luomasta dystopiasta "Eläinten vallankumous", jossa etuoikeutetuksi itsensä korottaneet siat hankkivat lisää etuoikeuksia ja sortavat muita eläimiä muuttamalla termejä ja keksimällä Eläinten valtion sääntöihin uusi loppuja.  

Mikä siinä laajentumisessa mahtaa Putinia niin kiihottaa, että on laskelmoinut voivansa aiheuttaa huolta koko maapallolle? 
Miten käy Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valtioille, jotka ovat ostaneet pääosan viljastaan Ukrainan pelloilta ja Venäjältä? Maailman auringonkukkaöljystä puolet on tullut Ukrainasta, eikä se ole pois vain ruuanlaitosta, vaan tätä öljyä tarvitaan mm biodieselin valmistamiseen.
Nyt huomaamme, miten maapallolla kaikki vaikuttaa kaikkeen muuhun. Emme ehkä osaa edes kuvitella miten paljon elämä tulee muuttumaan sitten kun tämänkertainen tappaminen loppuu. 

Presidentti Putin, luuletko, että voit loputtomasti alistaa oman maasi ihmiset haluamaasi muottiin ja valehdella  heille? Jos he pitävät vapaudesta, jota ovat jo saaneet maistaa, ei heitä miellytä sinun tarjoamasi mielipiteet ja valinnat. Katso lasten kasvoja evakuointijonoissa ja vastaa heidän kysyvään katseeseensa:"Mikä sinua oikein vaivaa?"
Minulla on seitsemän lastenlasta. Yksi on armeijassa, yksi opiskelee yhteiskuntatieteitä ja poltiikkaa. Pienin on vasta viisivuotias. Näen lehtikuvien lasten kasvoissa omien lastenlasteni kasvot. Sinullakin on kuulemma pieniä lapsia, turvassa Sveitsissä. Mitä sinä vastaat heille?

HS, 10.3.22, Pakolaiset odottavat Ukrainan ja Puolan rajalla Krakovetsissa

 

Lopuksi: Pyydän anteeksi heikkouttani. Ukrainalaisillahan tässä se hätä on? Toisaalta, olisi aika röyhkeää, jos ei mitään tuntisi. Kyllä se taas tästä. 

Naistenpäivän ajatuksia 2: Sanon silti

Ferdinando Scianna, Ballerines, 2006

Yösijaa ei saa joka sanoo,
sanon silti.

Nainen, 
elämän sekatyöläinen, 
sait Luonnolta paremmat eväät kuin mies.
Paljon sinulta edellytettiin,
vaan edellyttäminen ei ole alistamista, 
ja se jolla paljon on, 
häneltä vaaditaan. 

Jokin väärinkäsitys, 
jokin mielen rytmihäiriö
on sinussa nainen,
jos et näe, et kuule itseäsi.
Jospa hyräilisit, 
matalaa pohjasäveltä,
siitä se löytyy, jos löytyy, 
ydinrytmi. 

Runo on Helena Anhavan kokoelmasta Sanon silti. Anhava on kirjoittanut sen vuonna 1982.
Mitähän sellaista Anhava näki silloin naisten elämässä, mikä on saanut heidät kadottamaan ydinrytminsä? 
Entä nyt? Onko meillä ydinrytmi hallussa?

Minusta on aina ollut etuoikeutettua olla elämän sekatyöläinen. Tuntuu, että olen saanut tehtäväjaossa miesten kanssa hyvän osan. Saan vapaana länsimaisena naisena olla moninainen, käyttää sekä hametta että housuja. 

Niiskuneiti ja Pikku Myy ojentavat kanssani naistenpäivän kukat kaikille meille ihanille naisille.
Muumimamma huutelee keittiöstä pullantuoksuiset terveisensä.  

Naistenpäivän ajatuksia 1: Rauhan päiväkö?

 

Paplaripää, joskus 90-luvulla 

Isä oli suunnitellut kaiken, myynyt tyttärensä ensimmäiselle kosijalle ja tehnyt sen äidin selän takana koska tiesi, ettei äiti olisi koskaan antanut kihlata minua niin nuorena. Punakukkani oli ehtinyt kukkia vasta muutaman kerran ennen kuin X  jo raapi ovenpieltäni. 

Kattokurkensa alla jokainen isäntä on kuningas, emäntä hänen valtaneuvostonsa ja lapset hänen alamaisiaan. Jos ohjia ei pidetä tiukalla, perkeleellinen kurittomuus ottaa vallan. Mutta isännän on määrä käyttää valtaa lempeästi, rakkaudella ja oikeudenmukaisesti ja turvautua piiskaan vain, jos sanat eivät auta, ja silloinkin on viisasta muistaa, mitä lakiin on präntätty kotikurista. Toraisa koti on häpeäksi asukeilleen ja isäntä, jonka käsky ei paina ilman väkivallan uhkaa, on epäonnistunut huoneenherran leiviskässään jo ennen ensimmäistä nyrkiniskua. 

Missäköhän tämä tapahtuu? 
Korvasin nimen tuolla alussa X:llä. Oikeasti tekstissä lukee Staffan.
Kyseessä on Suomen Turku 1600- luvun puolivälissä. Lainaus on Kristiina Vuoren historiallisesta romaanista Samettiin kätketty. 

Kansainvälistä naistenpäivää on alettu viettää 1900-luvun alusta alkaen.
Vuonna 1975 YK vahvisti tämän päivän vieton ja se sai nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.
Päivän pääteemoiksi on muodostunut tasa-arvo ja köyhien maiden naisten tukeminen. 

Sosialistisissa maissa naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä ja sitä vietetään isosti ruusuja naisille lahjoittaen. Miesten vastaavaa päivää kutsutaan "Sotilaan päiväksi". Sitä vietetään puna-armeijan päivänä 23.2. Länsimaissa miesten päivä on marraskuun 19 ja sen teemana on tasa-arvo, kuten naisillakin. 

Sen suuremmitta selityksittä toivotan hyvää naistenpäivää päivän kaikkia merkityksiä painottaen.
Naisten aseman parantaminen köyhissä maissa, tasa-arvo ja rauha vaativat tekoja. Tänä naistenpäivänä paras teko on antaa rahalahja Ukrainan sotaa pakenevien naisten ja lasten hyväksi. Maataan puolustavien miesten puolesta emme voi toimia, vain toivoa.   

Jakoviivalla - Ukraina puolustautunut jo yli viikon

Historia ei ole vain sotia
tekoja ja keksintöjä
se on myös ääniä
maan hajuja
väriseviä silmuja
ja kukkia.
Väärin sitä on luulla
vain kirjaläjien viisaudeksi
se on myös suudelma suulla
nauru
       juominen
               ja laulu.
Vuosien kierrossa, suurissa tapahtumissa
kaikessa mikä kiehuu ja kohisee:
meren solina
naisen olkapäät
lasten ulina
hevosenkenkä joka kopisee. 
Läpi suurten aatteitten
soluvat ja valittavat äänet
lentävät
hämärät näyt
välkkyvät silmät ja tähdet . . . 

Tämä on venäläisen, maansa järjestelmää kritisoineen ja siksi paitsioon joutuneen runoilija Jevgeni Jevtušenkon vuonna 1956 kirjoittama runo. Suomennos on Markku Lahtelan.
Tämä runo lohduttaa minua vähäsen tällä hetkellä, kun historia tuntuu olevan pelkkää sotaa. 

Tänään Ukraina on puolustautunut jo kahdeksatta päivää maahan tunkeutunutta Venäjää vastaan.
Kun demokraattinen länsi on osoittanut myötätuntoaan ja antanut apuaan Ukrainalle, Venäjä on alkanut uhkailla auttajia.
Putinin irrationaalisen sodan taktiikkana näyttää olevan keksiä syitä muista valtioista, kääntää asetelma nurin ja todeta, että Venäjä onkin se, joka on hyökkäyksen kohteena. Ainoa syy jonkun maan viholliseksi nimeämiselle taitaa olla se, että se ei vakuuta olevansa Venäjän puolella.
Onhan se melkoinen ajatusten kuperkeikka, kun selittää hyökkäyksen puolustautumiseksi ja selittää haluavansa "puhdistaa" vieraan maan, jota muualla ei ole havaittu likaiseksi.
 
Ukrainan presidentti on tänään sanonut, että näkee maansa jakoviivana sivistyksen ja Venäjän välissä.
  
Kuinka kauan ukrainalaiset jaksavat taistella vastaan?

- - - -
Katsoin A-Talkin. Olen hyvin hämmästynyt. Putin on ilmoittanut tv-puheessaan venäläisille, että hän maksaa jokaisen erityisoperaatiossa kuolleen sotilaan perheelle 65 000 dollaria ja haavoittuneen perheelle 40 000 dollaria. Suuri, jalo erityisoperaatio... onhan siitä nyt maksettava.  
Ja onko todella niinkin, että sotilaat ovat luulleet olevansa menossa harjoituksiin ja löytäneet itsensä sodasta!