Luin pohjoiskorealaisen bestsellerin, hmm... melodraamako vai opas hyvään avioliittoon?

 

Nevertheless, Jeong Jin Wu decided to let go of every last complaint about his wife.
    So what if I have to sleep less to finish the housework and work on my cases? Can't I help Eun Ok, who's probably walking the steep paths of Yeonsudeok? I must not become like those who forget the noble purpose of life promised during the wedding ceremony. I did not marry for my own complacency or pleasure.
    Jeong Jin Wu fondly remembered that day, that beautiful day, the day of his wedding, the snow-covered day in March twenty years ago. 

Jeong Jin Wu on avioerotuomari. Hän tekee työtään aivan eri tavalla kuin mitä me länsimaissa liitämme tämän ammatin tehtäviin. Kun hän on saanut käsiteltäväkseen avioerohakemuksen, hän alkaa tutkia puolisoiden taustoja, tavata heidän esimiehiään ja lapsiaan, käydä motkottamassa molemmille osapuolille heidän itsekkyydestään ja siitä, miten tärkeää liiton säilyttäminen on niin lapsen kuin valtionkin kannalta. Avioliittohan on valtion pienin yksikkö ja kuin valtio pienoiskoossa. Siinä ihmiset harjoittavat jaloutta palvelemalla toisiaan. 
Jeong Jin Wun toiminta vaikuttaa välillä melkein koomiselta. Hän on sosiaalityöntekijä, psykologi, avioliittoneuvoja, lapsiasiaihminen, kotiapu ja lohduttava olkapää. 
Mieleeni nousi, miten iranilaisen Asghar Farhadin elokuvassa Nader ja Simin: Ero avioliittoa sovitellaan pitkään keskustellen sharia-tuomioistuimessa. Eron myöntäminen ei ole itsestään selvää, pitää olla syy.
Näin meilläkin oli ennen. Aviorikos oli yksi tavallisimmista eron myöntämisen perusteista. Onhan se aika hassua, että eroa ei myönnetä ihmisille, jotka eivät enää halua olla yhdessä, mutta toisaalta, on sekin viehättävää, että välitetään. 

En ole tosielämässä enkä fiktiossa tavannut ketään yhtä työlleen omistautunutta ihmistä kuin Jeong Jin Wu. Hän rakastaa eroa hakevien pariskuntien osapuolia ja muistelee katuen yhtä ainoaa tapausta nuoruudestaan, jossa myönsi eron mielestään heppoisesti ja antoi erottaa lapset toisistaan.
Yhteishuoltajuus näyttää olevan tuntematon asia. Puolisot häipyvät erossa lopullisesti toistensa elämästä ja niin voi käydä myös lapsille, jos heidät jaetaan puolisoiden kesken. Ja nyt nousee mieleeni se kipeä suomalainen elokuva Skavabölen pojat, jossa näin tehtiin meilläkin muutama vuosikymmen sitten. 

Alun lainaus on kohdasta, jossa tuomari itse on voittanut harminsa siitä, että hänellä ei ole kodille omistautunutta vaimoa. Hänen vaimonsa Eun Ok viettää kaksikymmentä vuorokautta kuukaudesta entisellä kotiseudullaan tutkien, miten saisi viljelykasvit menestymään paremmin niillä korkeuksilla. Mies on kasvattanut heidän lapsensa aikuiseksi ja hoitaa kaiken lisäksi vaimon poissaolojen aikana kasvihuonetta, joksi tämä on muuttanut heidän makuuhuoneensa. 
Tapauksessa jota Jeong Ji Wu parhaillaan hoitaa on samanlainen tilanne aviopuolisoiden läsnäolon suhteen. Vaimo Sun Hee on ylennyt tehdastyöstä kuuluisaksi laulajatähdeksi ja on kiertueilla miehen Seok Chunin hoitaessa paitsi sorvarin työnsä myös kodin ja lapsen. Vaimo on se, joka hakee eroa kyllästyneenä lahjakkaan miehensä kunnianhimottomuuteen. Hän haluaisi tämän kouluttautuvan lisää ja hakevan keksinnöilleen tunnustusta. Mies taas on kyllästynyt siihen, ettei saa arvostusta vaimoltaan omana itsenään. 

Kas näin neuvoo tuomari sorvarin työtään rakastavaa perinteistä, elämäänsä tyytyväistä miestä:
"I am advising you, not as a judge, but as your elderly friend. Starting today, try to think progressively like the youths of this generation and create your own path. Don't be like an old factory worker set in his ways. Get your act together like an intelligent expert technician. Start by taking care of your appearance. Go to the Engineering College. On Sundays take your son to the theater and watch your wife's performances. You've been wrong to think that these things are pretentious. I know you can do it, and I look forward to that day." 
Eli miehen on sivistyttävä vaimonsa tasolle, pestävä ne rasvakourat puhtaaksi, kammattava tukkansa ja lähdettävä teatteriin. 

Kaksi tapausta, joissa naiset ovat eteviä urallaan ja miehet hoitavat kotia. Feminismiä? Pohjois-Koreassa! 

Paek Nam-nyong on kirjoittanut romaaninsa 벗 jo 1988 ja se sai suurta suosiota kotimaassaan. Kirjasta on tehty myös tv-sarja. Ranskannos ilmestyi vuonna 2011, mutta englanniksi se käännettiin vasta 2020 nimellä Friend: a Novel from North Korea.
Kääntäjä, amerikkalainen Immanuel Kim, kertoo loppusanoissaan lyhyesti Pohjois-Korean kirjallisuuden historiasta, Paek Nam-nyongin kirjailijan urasta ja siitä, miten hän kävi haastattelemassa tätä Pjongjangisssa ja he päätyivät viettämään suunnitellun yhden päivän sijasta kolme päivää keskustellen kirjan teemoista.

Paek Nam-nyog, s. 1949, oli nuorena töissä terästehtaassa ja kirjoitti vapaa-ajallaan. Hän suoritti yliopistotutkinnon kirjallisuudesta pääosin etäkursseina ja pääsi mukaan 60-luvun puolivälissä perustettuun ryhmään, jonka tehtävänä oli kirjoittaa historiallisia romaaneja Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin elämästä. Näitä kirjoja julkaistaan yhä sarjoissa Kuolematon historia ja Kuolematon johtajuus.
Paek Nam-nyong on kuitenkin kirjoittanut myös muuta. Hänen romaaneissaan on usein aiheina työpaikkakorruptio, inhimilliset heikkoudet ja niiden voittaminen ja ihmissuhderistiriidat.

Millaista oli lukea pohjoiskorealainen Pohjois-Koreassa bestselleriksi noussut teos? 
Erittäin kiinnostavaa. Aivan erilaista kuin loikkareiden ja toisinajattelijoiden kirjojen lukeminen. Jännittävämpää ja tuoreempaa. Loikkareiden kertomuksissa toistuu vapauden riisto, Paek Nam-nyongin kirjassa saa lukea siitä, miten siinä riistossa eletään ja miten kirjoitetaan kirja, joka läpäisee tarkan seulan ja on silti kiinnostava. 

Henkilönimien hallinta oli aluksi minulle lukiessa vaikeaa, varsinkin kun ne ovat aina moniosaisia, sukunimi on ensimmäisenä. 
Kirjan nimi tarkoittaa ystävää, mietin yhä sen merkitystä. Jos se tarkoittaa tuomaria, kaikkien ystävää, niin ihan kuin nimessä olisi pientä huvittuneisuuden sävyä. 

Koska romaani on kirjoitettu pohjoiskorealaisille (eikä ole fantasiakirja), niin siinä kuvatun elämän on oltava totta. Kyseessä ei siis ole mikään länsimaisille ihmisille kirjoitettu feikkitodellisuus, kuten ne turistikierrokset valittuihin kohteisiin mihin turisteja siellä viedään.
Arkielämän puutteellisuus pysäyttää. Kaduilla kuljetaan pimeässä tai katuvalojen himmeässä valossa. Palvottu mezzosopraano huuhtoo pyykkiä jääkylmässä joessa, kun ei halua mennä yhteispesulaan pahansuopaisten juorujen vuoksi. 
Ruoaksi paistetaan vihanneksia ja joka paikkaan kävellään.

Joiltain osin kirjan moraali tuntui naiivilta, mutta vain joiltain. Suurimmaksi osaksi sen moraalipohdinta on yleisinhimillistä ja tuttua. Kestääkö rakkaus, jos toinen muuttuu paljon ja jos toinen ei muutu, vaikka niin toivoisi. Siitä mihin toisessa aluksi rakastui saattaakin tulla taakka, kun arki koittaa.

Jännitin, miten avioliittojen käy, löytävätkö parit toisensa uudelleen.  Avioerotuomari tulee avioparia pelastaessaan selvittäneeksi myös korruptiotapauksen, jossa palkintoraha parhaasta keksinnöstä onkin mennyt jakajan omaan taskuun ja vuosia keksintöään tehtaalla kehitellyt saa vain halvan maljakon. Tämä rikos saa tuomarin tuohtumaan, koska se on rikos sekä valtiota että yksilöä kohtaan ja on vaikuttanut myös avioliiton rakoilemiseen. Menestymistä mieheltään odottavan vaimon pettymys vain lisääntyy, kun hän huomaa, että puurtaminen ei tuota arvostusta.

Paek Nam-nyongin kirjailijauran alku 70-luvulla sijoittuu aikaan, jolloin kansalaisia kannustettiin erilaisin projektein itsensä kehittämiseen ja uudelleen kouluttautumiseen. Tämä sekä 80-luvun Hidden Hero -kampanja, jolla etsittiin tavallisten työläisten piilossa olevia vahvuuksia näkyvät Friend-romaanissa. 

Luonto on taustana ihmisten tunne-elämälle. Rankkasade antaa taustan epätoivolle ja heräävä keväinen luonto romanttisille hetkille.
Voin kuvitella, miten dramaattiselta saippuasarjassa tuntuu kohtaus jossa tuomari vaeltaa kotiinsa lohduttomassa kylmässä sateessa selässään pieni poika, jonka on löytänyt viluisena odottamassa vanhempiaan kotiin lukitun oven takana. 
Rakastunut nuoripari taas kävelee kevättalven auringossa kasvot loistaen luonnon aromien siunatessa heitä matkalleen. Sanat passion (intohimo) ja desire (halu) mainitaan, mutta niiden toteutuminen jää kuvittelumme varaan.

Like little schoolchildren, the two held hands and slid down a slippery path by the riverbank. A thin layer of snow coated the limbs of the pine trees that lined the riverbank, snow that had been there since the festivities of the New Year. The pine trees had inevitably welcomed the wintry snow in their arms and were looking forward to summer, but for now, they affectionately  welcomed the two lovers in spring. 

Lähimmäs eroottista kohtausta päästään seuraavassa:
From outside the window, the wind noticed Jeong Jin Wu and Eun Ok enjoying each other's company by the single lamp on the desk and respectfully left them in peace. 

Kun ajattelee miten amerikkalaiset kirjailijat kirjoittivat 80-luvulla pariskunnista, esim. John Updike, niin voi sanoa että täydellisen vastakohtaisesti kuin kollegansa Pohjois-Koreassa. 

Olisi hauska, jos Paek Nam-nyongin romaaneja käännettäisiin lisää ja myös suomeksi, ja miten kiinnostavaa olisikaan, jos saisimme kirjailijan itsensä kirjamessuille meille. No, jotta sellaista tapahtuisi niin paljon pitäisi muuttua Korean demokraattisessa kansantasavallassa. 
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä siellä tapahtuu kirjallisuudessa juuri nyt. Mitä Paek Nam-nyongin nuoremmat kollegat kirjoittavat?

 

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät. 
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus. 
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.