Jos haluat katsoa jotain, mikä jättää jäljen tunne-elämääsi, mene ja katso Pedro Almodóvarin elokuva Kärsimys ja kunnia. Käännösnimi on suora käännös alkuperäisestä Dolor y gloria.
Vanha ohjaaja Salvador Mallo elää elämäänsä innoituksen katoamista tuskaillen, jolloin kaikki kivut tuntuvat isoilta ja elämä arvottomalta. Hän palaa tylsyyden kokemuksensa keskellä vähän väliä muistoissaan sinne, mistä kaikki alkoi, lapsuuteensa 60-luvulla ja erinäisiin tilanteisiin sen jälkeen. Tällaisesta asetelmasta voi saada aikaiseksi huonon tai hyvän elokuvan tai jotain siltä väliltä. Almodóvar on tehnyt täydellisen elokuvan.
Taiteilija on aina työssään yksinäinen, ja kun into hiipuu, niin kriisi ei ole leikin paikka, silti Almodóvar katselee hieman ilkikurisesti päähenkilönsä tempoilua.
Kärsimys ja kunnia on tempoltaan rauhallinen, haikea, hauska, lempeä ja surumielinen. Se sisältää aineksia ohjaajan omasta elämästä, kuten jotkut muutkin Almodóvarin elokuvat, esim. Huono kasvatus, josta pidän paljon.
Monet tapahtumahetkellä vaikeina koetut asiat vaikuttavat koomisilta ulkoapäin tai jälkeenpäin muistoissa tarkasteltuina. Tässä elokuvassa riitainen suhde ohjaajan ja erään hänen näyttelijänsä välillä on sellainen.
Suhde äitiin on kaunis, niin nuoreen lapsensa kykyihin luottavaan työläisäitiin kuin vanhaan, joka edelleen suree, että ei köyhyyden vuoksi pystynyt tarjoamaan lapselleen kaikkea, mitä olisi halunnut.
Muistoista esiin nouseva ensimmäinen seksuaalinen halu on vahvasti kuvattu.
Antonio Banderas on hyvin roolinsa sisäistävä näyttelijä. Ohjaaja Mallon roolissa hänen pieni hymynsä tai sivukatse kertoo paljon. Lopussa katsojalle jää kuva lämpöä tuikkivasta läsnäolosta.
Penélope Cruz nuorena äitinä on hurmaava kuten aina. Vanhaa äitiä esittävän Julieta Serranon rupattelu ohjaajapoikansa työstä on rehellistä ja hauskaa. Millä empaattisuudella aikuinen Salvador häntä kuunteleekaan.
