Ihminen ja yhteiskunta Bandin ja Sayaka Muratan kirjoissa

Myong-ch'ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. 

Ylläoleva teksti on salanimellä Bandi kirjoittavan pohjoiskorealaisen kirjailijan novellista Niin lähellä mutta kaukana, joka on yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Syytös. Novellin nuori mies ei saa matkustuslupaa katsomaan äitiään tämän kuolinvuoteelle. Maan sisäiset matkustussäännöt kieltävät alueelle matkustamisen, koska siellä on menossa "Ensimmäisen luokan tapahtuma", eivätkä ihmiset ylipäänsäkään saa kovin helposti lupaa liikkua heille määrätyiltä alueilta minnekään.

Esipuheessa pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeuksien yhdistyksen edustaja To Hui-un kertoo, miten Bandin novellit saatiin salakuljetetuksi Etelä-Koreaan, jossa ne julkaistiin vuonna 2014.
Kotimaassaan Bandin tekstejä on julkaistu kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa. Voi vain arvailla millaisia ne mahtavat olla. Puolue määrää, mitä, mistä ja miten kirjoitetaan.
Onko Pohjois-Koreassa julkaistuja kirjoja käännetty muille kielille? Tuskin. Olen lukenut vain Etelä-Koreaan ja USA:han paenneiden kertomuksia kärsimyksistään, paostaan ja elämästään paon jälkeen. 

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat, 
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.

Pohjoiskoreassa on käsittämättömän julma yhteiskuntajärjestys: yhtä aikaa diktatuuri, sosialistinen talouselämä, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä. Jos laatikollinen riisintaimia kuolee, niin niistä vastuussa oleva voidaan merkitä Puolueelle vihamieliseksi ja tämä leima määrää hänen sekä hänen sukunsa ja tulevien sukupolvien elämän ikuisiksi ajoiksi.
Bandin novellit kertovat ihmisten arkipäivästä pelossa, valvonnan ja mielivallan alla. Ne kertovat myös rakkaudesta lähimpiin.
Vapauden ja sen puutteen symboleina on häkkilintuja ja taivasta kurkottavia leijoja. Tyyli kertoo suuresta kirjallisesta lahjakkuudesta. Alkusanojen vaatimattomuus on varmaan kulttuuriin kuuluva asia. 

Kirjan on kääntänyt Raisa Porrasmaa ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation.

 

Sayaka Murata on useita kirjallisuuspalkintoja saanut japanilainen nykykirjailija. Tuo irlantilaiskirjailijan mainoslause sivun alareunassa pilaa muutoin niin hyvän kannen. Sitäpaitsi Sally Rooney ei kyllä ymmärtänyt kirjan ydintä, jos tämä kirja on hänen mielestään hauska. 
 
Minusta Lähikaupan nainen on surullinen kirja. Se saa miettimään osittain samaa kuin Bandin Syytös, vapautta ylittää yhteiskunnan yksilölle rakentamat piikkiaidat.
Olen lukenut muutamia muitakin yhteiskunnan tiukkoja normeja käsitteleviä japanilaisia romaaneja, esim. Kaori Ekunin romaanin Blink blink. Myös lehtiartikkeleissa on käsitelty japanilaisnuorten viihtymättömyyttä heille määrätyissä ahtaissa, perinteisissä rooleissa. Vanhemmat painostavat opiskelemaan hyviin ammatteihin ja solmimaan sopivan avioliiton sopivassa iässä, hankkimaan lapsia ja asettumaan hyväksyttyyn elämänmuotoon, jossa mies viettää ylipitkiä päiviä töissä ja pitkälle koulutettu vaimo jää kotiin. Monet nuoret ovat alkaneet nähdä elämänsä toisin.
 
Muratan kirjassa oman tarinansa kertoo Keiko Fukurura. Hän on 36-vuotias nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään konbinin, lähikaupan, määräaikaisena myyjänä. Tämä työ on japanilaisessa yhteiskunnassa katsottu sopivaksi pätkätyöksi opiskelijoille tai osapäiväiseksi työksi vanhemmille kotirouville, joiden miehet eivät tienaa tarpeeksi. Keikokin on aloittanut opiskelijana, mutta hän on jäänyt valmistuttuaan myyjän työhön, koska kokee sen omakseen. Hän ei ole kiinnostunut urasta työelämässä, ei myöskään avioliitosta eikä lapsista. Hän ei ole kiinnostunut edes seksistä. Keikosta ei ole harmia kenellekään, mutta silti hänen valintansa häiritsee sukulaisia ja ystäviä niin paljon, että hän on valmis elämään feikkiliitossa ja elättämään itselleen yhdentekevää tyhjäntoimittajaa saadakseen olla rauhassa kyselyiltä. 
 
Epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus.

Keiko on tarkkailija. Hän miettii normaaliutta ja huomaa sen muodostuvan siitä, että ihmiset matkivat toisiaan. Sitä hänkin yrittää. Hänelle työ konbinissa sopii, koska siellä hän tietää tarkalleen, miten toimia eri tilanteissa. Kaupan ulkopuolinen maailma on hänelle vaikeaa. Syntyy tilanteita, joissa hän joutuu pulaan. 
Näissä tilanteissa minua ärsyttää se, että kirjailija tuntuu välillä ohjaavan lukijaa nauramaan Keikolle, ei Keikon kanssa toisten asenteille.
Vedän suutani hymyyn monessa kohtaa, mutta en Keikon erityisyyden vuoksi, ja "riemastuttavan ihmeelliseksi" voisin kutsua Sari Pöyliön romaania Rakkauden ja tulehduksen oireita, josta kirjoitan seuraavaksi. Sen parissa nauroin ääneen. 

Olen iloinen, että Keiko lopuksi antaa piutpaut ympäristön painostukselle. Hän on jo hylännyt myyjän paikkansa, ikävöinyt sitä ja on menossa työhaastatteluun rekrytointiyritykseen  - "aviomiehen" vaatimuksesta, voidakseen ruokkia tämän paremmin - kun hän poikkeaa matkan varrella kauppaan ja huomaa heti, mikä hyllyjen järjestyksessä on väärin ja mitkä muutokset nostaisivat myyntiä ja tekisivät kaupasta ostajalle kutsuvamman. 
Huomasin sen nyt. Sen lisäksi että olen ihminen, olen konbinin myyjä.    

Tämä romaani antaa tarkan kuvan urakeskeisestä työkulttuurista. Vaikka myyjän työ nähdään alempiarvoisena kuin moni muu, siinä kuitenkin vaaditaan täydellistä paneutumista. Työpäivä aloitetaan myymälässä, kuten muillakin työpaikoilla, tsemppipäivänavauksella. 

Lausuimme kovaäänisen päällikön perässä.
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Irasshaimase!"
"Irasshaimase!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Paljon kiitoksia!"
"Paljon kiitoksia!"

Se miksi jotkut työt nimetään paskaduuneiksi olisi oman kirjoituksensa väärti. USA:ssa opettajan ja tarjoilijan töillä on ollut sama huono arvostus kuin Japanissa lähikaupan myyjän työllä. Meillä nämä työt ovat paljon arvostetumpia. Miksi tubettaja ja muut sen tyyppiset työt ovat nykynuorten keskuudessa niin suosittuja? Miksi työn pitäisi olla aina luovuutta ja itseohjautuvuutta vaativaa? Emme me voi elää jatkuvassa flow-tilassa. Eihän työssä tarvitse koko ajan viihtyä, onhan meillä myös vapaa-aika. Miksi pitäisi mennä koulutustaan vastaavaan työhön ja mieluummin vielä sitäkin vaativampaan? Työ kuin työ, tärkeintä on, että ihminen ansaitsee elantonsa, ja vielä parempi, jos työstä on hyötyä muillekin. 
Ymmärrän hyvin Keikon valinnan. On hienoa olla työssä, jonka tietää hallitsevansa. Muistan miten itsekin haaveilin alkuvuosina opettajan työstä stressaantuneena jostain sellaisesta työstä, joka olisi aina työpäivän jälkeen ohi ja mielessäni kävi lähikaupan myyjän työ. (Tiedän, että myyjän työ on raskasta, silloin vain tunsin niin, ja opiskelijana olin ollut osa-aikatöissä Stockmannilla.)

Kiitän kääntäjää Raisa Porrasmaata (sama kääntäjä kuin Bandin teoksessa) siitä, että hän on jättänyt joitain fraaseja japanista translitteroiduiksi, kuten irasshaimase, tervetuloa. Nämä termit tuovat kerrontaan aitoutta eikä niiden merkitys jää epäselväksi.
Japanilainen kulttuuri on niin vieras, että aavistan joidenkin nyansseiden jäävän minulta huomaamatta. Mietin, miten taas tässäkin kirjassa vedellä on jokin erityinen merkitys. Keiko ei halua liottaa vedessä teepussia, vaan juo vain kuumaa vettä. Puhdistautuminen tarjoutuu itsestäänselvänä merkityksenä, mutta vesi saattaa symboloida jotain muutakin. 
Käänsin hanaa ja valutin mukiin vettä, jonka kulautin kerralla alas. Äkkiä muistin kuulleeni jostakin, että ihmisen kehossa oleva vesi vaihtuu kahdessa viikossa. Aamuisin konbinista ostamani vesi oli jo virrannut ulos sisuksistani. Kosteus ihollani, silmämunieni pinnalla oleva kalvokaan ei enää ollut konbinin vettä.    

PS Muistelin kirjoittaessa Kaori Ekunin kirjaa Blink blink.
Kirjoitukseni siitä täällä. 

Kaori Ekuni, Blink blink - Pride-viikon lukuhaaste

Näin huoneen valojen heijastuvan vastapestyistä ikkunoista. Siellä me olimme: purppuranpunainen mies ja Konin puu, homoaviomis ja alkoholistivaimo. Häilyimme kaikki yhdessä ikkunaruutujen pinnalla. 

Kaori Ekunin romaanissa Blink blink (omituinen nimi, siitä myöhemmin) on sadun tunnelmaa, vaikka aihe on rankka ja ongelmia paljon, osin yhteisön paineista, osin henkilöiden omista ominaisuuksista johtuvaa. 

Purppuranpunainen mies on Cézannen akvarelli, jolle nuori vastavihitty vaimo Shoko pysähtyy vähän väliä laulamaan ja Konin puu on Shokon aviomiehen miesrakastajan nuorelle parille häälahjaksi antama jukkapalmu, joka niinikään on elävä perheenjäsen. 

Shoko tekee osa-aikaisesti käännöstöitä italian kielestä ja Mutsuki on sisätautilääkäri. He ovat alle kolmikymppsiä aikuisia ihmisiä, mutta vanhemmat ovat edelleen kovia puuttumaan heidän asioihinsa. He ovat painostaneet lapsiaan aviopuolison etsintään, kunnes nämä ovat suostuneet muutamaan  järjestettyyn tapaamiseen. Tapaamisessa sekä Shoko että Mutsuki ovat kertoneet toisilleen, ettei heillä ole aikomustakaan löytää ketään ja mennä naimisiin. Tämä kapinallisuus on yhdistänyt heitä ja he ovat alkaneet viihtyä keskenään. Nyt he ovat olleet kymmenen päivää naimisissa. 
Vanhempiin päin molemmilla on salaisuus. Menestyneen lääkäripojan vanhemmat eivät tiedä miniän henkisistä vaikeuksista ja Shokon vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan, että heidän tyttärelleen järjestämänsä mies olisi homo. Kohta alkaa painostus lapsen hankkimiseen. Shoko saa kuulla joka puolelta, että hänen masennuksensa on ohi, kunhan perheessä on lapsi. Myös appivanhemmat kannustavat siihen keinohedelmöityksen avulla.
Nuoret opettelevat yhdessäoloa ja omia sääntöjään siihen. Mutsuki tapaa miesystäväänsä Konia ja rohkaisee Shokoakin avioliiton ulkopuoliseen  seksielämään, mutta Shokolla sellainen ajatus saa aikaan yhden monista rajuista itkukohtauksista. 
Shoko ei tiedä, välittääkö erityisemmin seksistä ollenkaan. Hän rakastaa Mutsukia ja ystävystyy myös Konin kanssa ja arvostaa tätä perheenjäsenenä. Selkeä ja reipas Kon selventää Shokolle, ettei hän tunne vetoa miehiin yleensä, hän tuntee vetoa Mutsukiin. 

Shokolla on kaikki, mitä hän haluaa ja tarvitsee. Hänellä on aviomies, joka hyväksyy hänen seksuaalisen haluttomuutensa, kaunis koti ja hyvä ystävä Kon. Hän saa heidän kanssaan olla eräänlainen lapsinainen. Hän saa satuilla, lauleskella, juopotella ja itkeä kuin lapsi. Hän saa olla rauhassa oma itsensä. 
Myös Mutsukilla on kaikki tärkeä. Shoko hyväksyy hänen homoutensa, arvostaa hänen siivousaddiktiotaan ja on loputtoman kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
Nuorella parilla menee mukavasti, kun vain ympäristö jättäisi heidät rauhaan. 

Vanhempien käyttäytyminen salaisuuksien paljastuttua on koomista kilpailuhenkisyydessään. Molemmat vanhemmat kokevat tulleensa petetyiksi. 
Mutsuki kuvaa perhekokouksen keskustelua näin:
    "Tämä ei ole leikin asia", äiti sanoi. Hän oli raivoissaan."Homoseksuaalisuudessa on kyse henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta että mielisairaus! Mielisairaus on perinnöllistä."
     "Henkilökohtaisesta mieltymyksestä? Tuskin uskon korviani!" appiukko huudahti. "Hän ei ole mikään mies. Hän on mies-nainen. Hänen kaltaisillaan ei pitäisi olla lupa mennä naimisiin. Ja Shokon henkinen epätasapaino on ohimenevä juttu. Euroopassa ja Amerikassa kaikki käyvät terapiassa."
     En saanut sanaa väliin. Shoko joi teetään kasvot tyhjinä ja ilmeettöminä. Olin silti varma, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä kaikkea, aivan kuten minäkin.
     Halusin sanoa jotakin. "Itse asiassa me olemme aivan tyytyväisiä elämäämme."
"Sì, sì", Shoko säesti kovalla äänellä. 
   
Kirja päättyy avioliiton yksivuotisjuhliin, jossa Shoko antaa Mutsukille ihanan lahjan ja on hyvällä mielellä.  
    Minun teki mieli itkeä. Selvisimme elämästä vain rakkauden voimalla. Ilman rakkautta elämä oli liian sattumanvaraista. 
    Mikä tämän laulun nimi oli? Se oli Billy Joelin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale. Pelkkä melodia toi kyyneleet silmiin. 
     "She's Got a Way." Kon oli lukenut ajatukseni.
     Tällaista elämämme olisi huomenna ja ylihuomenna ja siitä eteenpäin. Kaadoin itselleni lisää kuohuviiniä. 

Kerronta tässä kirjassa on kevyttä, kirkasta ja puhdasta kuin raikas vesi. Vesi onkin yksi kirjan symboleista. Appiukko on ollut ihmeissään, miten Shoko voi olla tyytyväinen hänen homopoikaansa:"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!" Veden juonnin puhdistavaa vaikutusta on kuvattu siinä missä Shokon alkoholijuomien erilaisia vaikutuksia. Shoko kylpee rauhoittuakseen kaksikin tuntia viskiä siemaillen. Vesi on kolmessa luvun nimessä: Veden syleilijä, Vesihäkki ja Missä vedet virtaavat. 
Kertojina on vuorotelleen kumpikin päähenkilöistä, näkökulman vaihdos tuo esiin heidän tuntemansa suloisen suojaavan hellyyden toisiaan kohtaan.    

Jälkisanoissaan kirjailija sanoo, että hänen tarkoituksensa on ollut kertoa yksinkertainen rakkaustarina. Hän sanoo olevansa sitä mieltä, että jokainen on pohjimmiltaan yksinäinen ja on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen.
Lukujen otsikoista kahdessa on lainattu maalauksien nimiä. Simeon Solomonilla on maalaus Nukkujat. Se sopii lukuun Vierailijat, nukkujat ja hän joka valvoo, jossa  kaikki kolme perheenjäsentä nukkuvat "lattialla saman peiton alla rivissä ja rinnakkain kuin roomalainen numero III". 

Tähdet on veden ohella toinen tärkeä ja toistuva asia kirjassa. Onhan niitä tuossa Solomonin maalauksessakin. Shoko ja Mutsuki katselevat usein kaukoputkella tähtiä. Tähtien kylväjä on toinen luku, johon Ekuri kertoo lainanneensa maalauksen nimeä, mutta ei muista mitä. Se voisi olla Vincent van Goghin maalaama Kylväjä. Van Goghilla on tähtiä monissa töissään, mm. tunnetussa maalauksessa Tähtikirkas yö, jossa hän kuvaa yöllistä maisemaa mielisairaalan huoneen ikkunasta. 

Kaori Ekuni asuu Tokiossa. Kirjan nimi on japanista translitteroituna Kira Kira Hikaru ja englantilaisessa käännöksessä se on Twinkle, Twinkle, lastenlaulun alkusanat, Twinkle, Twinkle Little Star,  Tuiki tuiki tähtönen. Blink blink ei kuulosta yhtään samalta, se on silmänräpäys ja väläys ja kuulostaa hyvin paljon samalta kuin bling bling, kimalle, krääsä.  
Minusta myös suomennetussa kirjassa nimeksi kävisi hyvin nuo lastenlaulun alkusanat, koska ne sopivat romaanin sadunomaiseen tunnelmaan. Lastenlaulujahan Shoko sille taulun miehelle laulaa, itseään laululla rentouttaen.  

Nykyään puhutaan joillain tahoilla siitä, miten ei saisi edes käyttää sanaa eläytyä, jos ei kuulu kuvattuun ryhmään, vaan pyydellä anteeksi sivullisuuttaan. Minä uhmaan tällaista pomotusta mennen tullen. Kirjallisuus ja muu taide ovat eläytymistä varten, ja ihmisestä on moneksi.
Eläydyin kovasti tämän kirjan kolmikon Shokon, Mutsukin ja Konin tunteisiin erilaisissa tilanteissa. Shokon kohdalla eläydyin myös hänen "nuoren rouvan" elämänsä epävarmuuksiin. Muistin, miten olin naimisiin mentyäni kaikesta epävarma. Säännöllinen ruuan laittaminen ahdisti. En ollut yhtään kiinnostunut ruuanlaitosta (en paljon vieläkään) ja opiskelijana olin syönyt mitä sattuu. Koin ruuanlaiton yksinomaan minun tehtäväkseni. Pläräsin kauhuissani keskikoulun kotitalouskansiotani, löytyisikö sieltä vastaus perheaterioihin. Miten koomista! Miksi minä näin koin, olihan miehenikin laittanut omat sapuskansa yksin asuessaan eikä odottanut vaimostaan kokkia? Vanhat perinteet. Näinhän ei nykyään enää ole, ruuanlaitto ei kysy sukupuolta ja ulkonakin käydään syömässä. En yhtään ihmettele Shokon itkusessioita, onhan hänellä valtavan isoja murheita, vaikka hänen vaimotehtäviinsä ei kuulukaan muuta kuin lakanoiden silittäminen Mutsukin kokatessa ja siivotessa hullun lailla.  

P.S. Tänään on televisiossa Teema & Fem -kanavalla mielenkiintoinen dokumentti ruotsalaisesta sateenkaari-ihmisten senioritalosta. Sitä on kuvattu kolmisen vuotta, erilaisia kohtaloita. Joku on vasta tähän taloon muutettuaan päättänyt olla oikea oma itsensä, vihdoinkin. Elää, rakastaa, klo 20.00.