Teneriffalla koettua 2: bloggari alkaa voimaantua ja seuraa erilaisia tapahtumia

Reissu vähän yli puolen välin ja olen jo saanut kaikkea mitä tältä matkalta hain. 

Olen rentoutunut pois synkeistä ajatuksista, Toki katson uutisia päivittäin, Yle Areenaa läppäriltä ja lomakämpän telkkarista eri kanavien uutiskatsauksia ja keskusteluja, mutta en purskahtele itkuun, vaan pystyn ajattelemaan asioita järkevästi. 
Aurinko on saanut mieleni avarammaksi ja valoisammaksi.

Olen nähnyt kiinnostavia museoita ja taidegallerioita.

Olen makoillut altaalla lukien kirjoja, joista kirjoitan myöhemmin.
Olen juuri viimeisillä sivuilla Anne Tylerin romaania Pyhimys sattuman oikusta. Se on kirja, joka on toisaalta yksinkertainen, toisaalta syvä ja pulppuaa iloa ja valoa.

Olen istunut kahviloissa ja seuraillut ihmisiä ja heidän monimuotoisuuttaan, leppoisasti tarkkaillen.

Olen syönyt hyvää ruokaa kauniisti laitettuna. Erikseen pitää mainita Santa Cruzista ravintola Santo Pecado Gastrobar, jos joku lukijoista sattuisi matkustamaan tänne. Siinä paikassa osataan laittaa yksinkertainenkin ruoka kauniisti tarjolle ja tarjoilijoiden ammattitaito on huippuluokkaa. 

Peña de Francian kirkko,
Purerto de la Cruz
Kuva: Ume

Pääsiäisviikolla on katolisissa kirkoissa joka päivä kulkueita. En oikein ymmärrä niiden tarkoitusta. Nissä on paljolti samaa kuin karnevaalikulkueissa. Olemme käyneet katsomassa useita. Pyhiä patsaita kuljettavat ihmiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta ympärillä kulkuetta seuraavat paikalliset ja turistit eivät. Kulkueen perässä tuleva orkesteri koostuu juhlavasti mustiin pukeutuneista eri ikäisistä muusikoista. 

Kuva: Ume

Kuva: Ume

Kuva:Ume

Viime sunnuntaina osuimme Santa Cruzissa Ukraina-tapahtumaan, jossa vietimme aikaa pitkään. Tapahtuma oli paikallisten ukrainalaistaustaisten järjestämä ja siinä oli mukana mm Amnestyn edustajia. Kuulimme puheita ja musiikkia. Jotkut lauluista olivat hyvin haikeita. Ihmisiä tuli tapahtumaan myös suoraan kirkosta palmunoksat käsissään. Eräs vanha mies aivan minun edessäni itki huojuen koko ajan niin että oli mahdotonta olla eläytymättä hänen murheeseensa. Lopuksi laulettiin yhdessä Ukrainan kansallislaulu. Pienet lapsetkin laittoivat käden sydämensä päälle laulun aikana. Lopuksi moneen kertaan jo tutuksi tulleet tervehdykset Slava Ukraini ja Heroyam slava.

Kun kävelimme eteenpäin tuntui olo jotenkin puhdistuneelta ja toiveikkaalta. 

Kuva:Ume

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Toivotan hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni:
Felices Pascuas! 

Pääsiäinen ei täällä näy koristeina ja suklaamunina. Tänään näin muutaman suklaapupun isossa kaupassa kassojen luona. Kauppojen ja muiden paikkojen aukioloajat ovat epämääräiset.
Huomenna, pitkänäperjantaina, on tarkoitus olla altaalla ja lauantaina lähdemme tutustumaan La Lagunan kaupunkiin, jota pidetään Teneriffan kauneimpana kaupunkina. Olen kiinnostunut sen Teneriffan historian museosta ja yliopistosta. Siellä on myös kuuluisien Pisaverde-kenkien kauppa. Voisin katsella niitä taideteoksina. 

Matkalla olosta

Santa Cruz, tammikuu 2020

Matka on ele joka piirretään tyhjään ilmaan ja joka katoaa sitä mukaa kuin etenee. Kuljet yhdestä paikasta toiseen ja sitten sieltä taas muualle etkä jätä taaksesi jälkeäkään siitä että olet joskus käynyt siellä. Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet. Huoneessa, jossa nukuit edellisen yön, nukkuu nyt joku toinen. Tomu peittää jalanjälkesi, sormenjälkesi pyyhitään ovista, todisteet jotka olet saattanut pudottaa lattialle ja pöydälle lakaistaan pois ja heitetään menemään eivätkä ne koskaan palaa. Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa. 

Teksti on Damon Galgutin romaanista Vieraassa huoneessa.  
Minusta juuri tässä ainutkertaisuudessa tiivistyy matkan hienous, eikä ole mikään ihme, että nykyään matka-vertauskuvaa käytetään lähes mistä tahansa koetusta. Tanssii tähtien kanssa -kilpailijat kiittävät toisiaan yhdessä koetusta matkasta ja toistensa lauluja Vain elämää -ohjelmassa esittäneet kertovat, miten tämä matka muutti heitä ihmisinä. Matka-metaforan käyttö on melkein koomista, jos kyseessä on joku höpsö tosi-tv-formaatti, jossa seikkaillaan viidakossa ja kilpaillaan siitä, kuka uskaltaa syödä madon. 

Elämänmittainen matka tuntuu päälle seitsenkymppisellä pitkältä. Miten kauan onkaan siitä, kun olimme nuori perhe ja samoilimme Kuhmon metsissä.
Olemme kuvassa näemmä poimimassa puolukoita. Mieheni laittoi usein kameran kannon päälle, asensi itselaukaisijan ottamaan kuvan ja juoksi sitten kiireessä itsekin kuvaan. Tällä kertaa "kalliin lastin" kera. Otimme molemmat paljon valokuvia, ja meidän perheemme yhteiseltä matkalta onkin paljon paperikuvia ja videotallenteita, vähemmän matkoilta, kun niihin oli harvoin varaa. Pojat ovat nyt keski-ikäisiä miehiä, kuopuskin, joka tuli elämäämme neljän vuoden päästä tästä. Kai se kertoo siitä, että minä ja mieheni alamme olla vanhoja.

Kuhmo, syksy 1979

Alkukuva on Teneriffalta matkalta juuri ennen koronaa. Sinne olemme suuntaamassa mieheni kanssa uudelleen muutaman päivän päästä, mutta ei etelän lomakeskukseen kuten viimeksi, vaan oikeaan kaupunkiin Puerto de la Cruziin. Sieltä käsin sitten muualle. Pääkaupunki Santa Cruz on lähellä. Sen kulttuuritarjontaan tekee mieli tutustua lisää.
Ehkä käymme jollain naapurisaarellakin laivaretkellä.

Vieläkin pelkään, että sairastumme ennen lähtöä. Tuttavilla on ympärillä koronatartuntoja, on yksi kuolemakin. Emme ole pitäneet mitään erityistä karanteenia, suojautuneet vain kuten ennenkin. Olemme liikkuneet ja osallistuneet, tavanneet ihmisiä, hoitaneet välillä päiväkotilasta, käyneet elokuvissa ja vesijumpassa. Luulen, että saamme sen koronan vielä, mutta anon kohtalolta lisäaikaa toukokuulle.
Matkaan lähtöön liittyy enemmän huolta kuin ennen. Mies on juuri tarkistamassa koneelta, että vakuutukseemme kuuluu myös ambulanssilento kotiin, jos huonosti käy. Kanarian saarilla on tällä haavaa ainakin koronan suhteen turvallisempaa kuin Kymenlaaksossa, vähän tartuntoja, ja  rajoituksia on purettu. 

Tällä hetkellä tekee todella hyvää saada ajatukset irti maailmantilanteesta. Kaikki muu on sitten ekstraa. Aurinko, armas! Onneksi en matkalla voikaan jatkuvasti syynätä nettiä puhelimesta, koska liikumme paljon, eikä joka paikassa ole langatonta yhteyttä

Viivymme matkalla kolme viikkoa. Raportoin kuulumisia, kun siltä tuntuu.
Uskon, että tuntuu. 

Santa Cruz, tammikuu 2020

Matkustamisesta

La Gomeran saarelta

Olen pähkäillyt, mitä kirjoittaa matkastani, jolta paluusta on jo viikkoja. Nykyään  matkustaminen alkaa olla tabu. Uskaltaako siitä enää mitään kirjoittaa? Loukkaantuuko joku, jos kirjoitan matkustamisen merkityksestä? 
Ajan hengen aistien Madventures-kaverukset Riku ja Tunnakin ovat ymmärtäneet asettua aloilleen ja Riku on tehnyt Hesarille juttuja matkoistaan lähialueilla.

Lapsuudessani ainoa tuntemani ihminen, joka oli käynyt ulkomailla, oli erään ison talon nuori isäntä. Hän lähti kylänväen kummastukseksi Amerikkaan. "Sinne turhanpäiten lompsimaan, tuhlailemaan ja hummailemaan." Kunnon ihmiset pysyivät juurevasti paikallaan, elivät säästeliäästi ja käyttivät aikansa vain ja ainoastaan työntekoon. Yleistä asenneilmapiiriä uhmaten minä aloin haaveilla ulkomaista jo lapsena ja lähdin heti kun voin. Haalin ylioppilaslahjaksi saamani rahat kasaan ja sain niillä juuri ja juuri matkaliput nuorten kansainväliselle työleirille Englantiin. Jouduin leiriltä omilleni kolme päivää ennen paluulentoa ja nuo päivät vietin Lontoossa nälässä mutta onnellisena.
Nyt kun olisi aikaa ja  parempi rahatilanne matkustamista paheksutaan taas. Isosti. Matkailija vie maapallon tuhoon*, matkustaminen on turhaa, sinne "turhanpäiten lompsimaan" ja auringossa makoilemaan. Termiä 'lompsiminen' tosin käytetään vihapuheissa ensisijaisesti pakolaisten liikkumisesta. 
(*Luotan ilmastonmuutoksen torjunnassa teknologiaan ja kansainvälisiin päätöksiin. En jaksa syyllistää enkä syyllistyä, koska asia on tuollaisten nahistelujen yläpuolella, niitä isompi.)

Mitä tapahtuu, jos yhtäkkiä lopetetaan matkustaminen? Epäilen sillä olevan vaikutuksia mielenterveyteen. Entä mitä tapahtuu matkailuelinkeinolle, joka on joidenkin maiden lähes ainoa tulonlähde?
Kanariansaarilla eletään matkailusta. Maaperä on karua, vulkaanista ja vuorista. Vain harvoissa laaksoissa on mahdollista viljellä maata.
Jos matkailu loppuu, mitä tapahtuu hotelliväelle, kauppiaille, ravintoloiden henkilökunnalle, rantayrittäjille, turistioppaille, taksikuskeille, muusikoille, vihellyskielieksperteille, katutaiteilijoille...?

Pengerviljelmiä

Kahvikin menestyy laaksossa

Onnistunut matka on kuin tarina, jolla on alku (suunnittelu ja kotoa lähtö), tapahtumia ( jännitystä, oudoksuntaa, vastoinkäymisiä, yllätyksiä, koomisia sattumuksia) ja loppu (kotiin paluu, hämmentynyt olo ja filosofisia päätelmiä).

Tiedän, että kaikki eivät koe mitään halua lähteä minnekään, vaan kokevat jo ajatuksen lähdöstä vaikeana. He eivät kaipaa vaihtelua, vaan viihtyvät tutussa ympäristössä. Se on hienoa. 
Itselläni mikään ei virkistä kuten matka. Olen erittäin utelias ja valpas uusissa paikoissa. Koen, että tarvitsen ajoittain paikan vaihtamista voidakseni ajatella. Jos olen aina kotona, alan pyöritellä pikku asioita ja nuutua.

Matkat ovat erittäin tärkeitä eläkeikäisille, joilla elämä helposti supistuu kotiympyröissä ja ikääntymisen vaivat saattavat alkaa hallita elämää. 
Mietin omaa isoäitiäni, joka eli koko ikänsä samassa talossa ja joutui äitini kuoltua uudelleen emännäksi päälle kuusikymppisenä. En yhtään ihmettele hänen kärttyisyyttään. Hän ei päässyt koskaan irti ja omilleen, paitsi siirtyessään lopuksi vanhainkotiin. Räväkkä mammani olisi varmaan nauttinut matkoista.

Mercado de Nuestra Señora de Africa -hallin, Rouva Afrikamme kauppahallin, kalaosastolla oli monenlaista Atlantin valtameren antia. Joku nautti ahneesti kojun vieressä jakkaralla istuen kulhosta eläviä ostereita sitruunaveteen dipaten.
Hallin tuotteet olivat pakkaamattomia ja tuoreita, mausteita isoissa laareissa ja kukkia saaveissa.

Uskontojen harjoittamisessa riittää aina ihmettelemistä. Harmittelen, etten kysynyt papilta miksi tämä Jeesus-patsas oli saanut pitsihameen päälleen. Pappi odotti ihan siinä vieressä rippikopissa syntien tunnustajia. Kyllä hän olisi varmaan suostunut puhumaan muustakin. 

Yksi Adejen kaupungin pyhimyksistä on pyhä Sebastian. Pari päivää kestäneen fiestan aikana häntä esittävää patsasta kuljetettiin kirkon ympäri ja vietiin meren rantaan jossa pappi siunasi isompia eläimiä, hevosia, aaseja, lampaita ja vuohia. Pienet lemmikit hän siunasi kirkon pihassa,

Arvostan matkoilla erityisesti museoita ja taidetta. Teneriffan pääkaupungissa Santa Cruzissa kävin kahdessa tasokkaassa museossa,  sotamuseossa (Museo Historico Militar de Canarias) ja luonnon ja ihmisen museossa (MUNA, Museo de Naturaleza y Arqueologia), jossa viivyin pitkään Kanariansaarten alkuperäisten asukkaiden, guanchien, muumioiden äärellä. Guanchit olivat pitkiä, vaaleita Pohjois-Afrikan berberien tyyppisiä ihmisiä. Kun espanjalaiset valloittivat saaret 1400-luvulla he hävittivät alkuperäisväestön kokonaan. Osa kuoli taisteluissa valtaajia vastaan ja osa heidän mukanaan tulleisiin tauteihin. Guanchien historia on onneksi taltioitu monipuolisesti. 

Bloggari M etsii puhelimestaan lisää tietoa guancheista

Santa Cruzin taidekeskus TEAssa sijaitseva kirjasto on valtava ja eroaa meidän kirjastoistamme siinä, että siellä on paljon työpisteitä, siis tietokonepöytiä, ei ompelukoneita ja muuta sellaista mitä on kirjastoksi nimetyssä monitoimitalo Oodissa Helsingissä. Nykytaiteen museo ja kirjasto on hyvä yhdistelmä. 

Matkalla siis paitsi virkistyy myös avartuu.
Antiikin kreikkalaiset ovat pitäneet matkaa vertauskuvana oppimiselle. Ajattelun ja kielen tutkijat ovat edelleen sitä mieltä, että luodakseen uutta on poistuttava tutulta maaperältä. Tämän vuoksi tutkijoiden ja taiteilijoiden on hyvä matkustaa ja tavata ulkomaisia kollegoitaan.
Itse en ole tutkija ekä taiteilija, mutta koen, että asia on juuri näin.

Luin matkalla useamman kirjan. Mieleen on jäänyt Isabelle Allenden romaanista  In the Midst of Winter sen Albert Camus:lta lainattu motto: In the midst of winter, I finally found there was within me an invincible summer. (Keskellä talvea löysin vihdoin itsestäni lannistumattoman kesän).

La Gomeralta

Garachikon kaupunki, joka jäi 1700-luvulla kokonaan laavan alle

Patikkapolku vuorelle Los Christianosissa

Kahdessa satumaisessa kansallispuistossa

Keskellä La Gomeran kivenmuhkuraista saarta on 1500 metrin korkeudessa subtrooppinen sademetsä, Parque Nacional de la Garajonay. Etelä-Euroopassa on ollut samanlaisia metsiä ennen jääkautta.

 

Aivan toisenlaisia maisemia on Parque Nacional del Teide - kansallispuistossa Teneriffalla. Puisto kattaa ison osan saarta, noin 190 km².  

Tulivuori on ollut aktiivinen viimeksi vuonna 1909, jolloin joku sivukraateri purkautui. Vuori on kolme miljoonaa vuotta sitten kohonnut 10 000 metriin, mutta haljennut räjähtäessään useampaan osaan ja madaltunut purkauksissa. Nykyään korkein kohta on 3718  metriä. 
Lämpötiloja seurataan. Uusi purkaus vaatii kehittyäkseen usean kuukauden kestävän hurjan kuumenemisen ja se osataan arvioida etukäteen. 
Viimeisin tulivuorenpurkaus Kanariansaarilla on tapahtunut pienellä El Hierron saarella 2011. 

Meille riitti parin kilometrin korkeus. Olimme varautuneet lämpimin vaattein molempiin puistoihin. Teiden -5 astetta ei kuitenkaan tuntunut niin kylmältä kuin samat asteet Suomessa, koska aurinko lämmitti.

Seikkailut jatkuvat vielä pari päivää. Menemme uudelleen päiväseltään pääkaupunkiin Santa Cruziin, kun eräs tärkeä museo jäi käymättä, Museo de la Naturaleza y el Hombre, jossa on mm. tietoa Teneriffan ensimmäisistä ihmisistä, guancheista.  

Paljon jää kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa toiseenkin kertaan...