Marie Kondo - konmaritus, kurashi... ?

 

Japanilainen Marie Kondo aloitti järjestelyasiantuntijan työnsä 19-vuotiaana sosiologian opiskelijana. 
Muutamassa vuodessa hän kehitti oman konmari-brändin, alkoi esiintyä mediassa ja kirjoittaa kirjoja tavaroiden karsimisen ja järjestelyn tuomasta mielenrauhasta.
Vuonna 2015 Time-lehti nimesi hänet 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. 
Nykyään Marie Kondo asuu USA:ssa Konmari-Median toimitusjohtajana työskentelevän aviomiehensä ja kolmen lapsensa kanssa. 

Monet suomalaisetkin ovat innostuneet Marie Kondon iloa säkenöivästä tavaroiden karsimisen ideologiasta, konmarittamisesta, ja hävittäneet tavaroitaan säilyttäen niistä vain digikuvat, jos niitäkään. 
Nyt siivousguru pettää faninsa ja kirjoittaa uudessa kirjassaan, että onnelliseen elämäntapaan, kurashiin, eli "kuinka viettää päivänsä auringonlaskuun asti" ei enää kuulu niinkään hävittää esineitä helposti, vaan kysyä niiltä, pidänkö sinut. Hän on kolmannen lapsensa jälkeen alkanut hyväksyä tähän elämänvaiheeseen kuuluvana myös hienoista epäjärjestystä. 
Tämä uusi oivallus oli tullut, kun hän sai jonkinlaisen hermoromahduksen, pyörtyi ja herättyään totesi, että liiallinen niukkuus ja tiukkuus ei ehkä olekaan paras elämänmuoto. 

Niinpä...

Tässä kuvassa on minusta jotain kauhean laskelmoitua ja kylmää.
Kondon perheessä käy siivoja, mutta rouva haluaa silti pyyhkiä lattioita, koska se on niin terapeuttista, asentokin muunnelma Alaspäin katsova koira-jooga-asanasta. Lisäksi lattian pyyhkiminen on kiitollisuutta kodille, keskustelua sen perustan kanssa ja sen uskotaan vetävän puoleensa taloudellista onnea.
Hmm...

Kaunis, avara (jos mahdollista) sisääntulo on tärkeää, siitä olen samaa mieltä, mutta aika tyhjältä Kondojen eteisaulassa näyttää. Marie Kondo täsmentää, että yksi kenkäpari kullekin perheenjäsenlle saa olla näkyvillä, muut kaapissa. Kuvassa näkyy vain kahdet kengät.
Kerran Kondo oli tuntenut, miten hänen rakkailla, iloa säkenöivillä kengillään on asiaa, ottanut ne kaikki riviin eteisen lattialle, polvistunut ja odottanut tunnin, minkä jälkeen hän tiesi mitä kengät halusivat. 

Ne halusivat tulla perusteeellisesti puhdistetuiksi. Kondolla on tapana pestä kenkien pohjat ennen nukkumaan menoa tai ensimmäiseksi aamulla samalla kun pyyhkii eteisen lattian. Tämä on tarpeen, koska puhtaat kengät selkeyttävät omistajansa mielen ja johdattavat hänet hyviin paikkoihin, kukaties uuteen kauppaan, josta hän äkkää jotain, mitä tietää aina halunneensa.
Ei siis turhaa karsimista enää, heräteostoksiakin saa tehdä.

Perusteluna näille minun mielestäni neuroottisille ja turhille puhdistamisille ja järjestämisille Kondolla on usein jotain filosofiaan viittaavaa.
Kengänpohjat yhdistävät meidät maahan. Siksi niitä pitää kunnioittaa.

Hoh hoijaa... 

Ajattelin laskea, montako kertaa kirjassa toistetaan sanoja spark joy, joy-sparking, joyful ja ideal, mutta kyllästyin. 

Kirjassa on kaikenlaisia elämäntapaohjeita, mitä syödä ja miten elellä, niin että säkenöi iloa ihannekodissaaan, jossa perheaamutkin ovat kuin taitavaa sinfoniaorkesterin johtamista.
Kun alan uteliaana lukea, niin huomaan, että eihän siinä mitään uutta olekaan: lapset aikaisin nukkumaan, hulppeasti aikaa aamiaiselle ja koulureput laitettu illalla valmiiksi. 
Kuules nyt Marie Kondo, minä jopa luin aamusadun meidän maailman parhaille pojillemme ennen päivähoitoon viemistä! En kylläkään pyyhkinyt lattioita ennen muun perheen heräämistä, vaan luin sanomalehtiä. 
Yöni sujuvat loistavasti, vaikka en käytäkään puuvilla- tai silkkipyjamia.

Kondon sisustuskuvissa ei näy missään lehtiä huolimattomasti auki taiteltuina eikä kirjojakaan kuin nimeksi muiden esineiden alla. Yhdessä kuvassa on keittokirjahylly, jossa kirjat on järjestetty värien mukaan, suurin osa kirjoista (tietenkin) valkoisen ja harmaan sävyisiä. 
Minulle ehdoton kodikkuuden edellytys on kirjat ja lehdet joita luetaan sekä kivat tekstiilit, pöytäliinat, torkkupeitot ja sohvatyynyt.
Autius, värittömyys ja tyhjyys kodissa ovat masentavia. Mitä sellaisessa kodissa voi tehdä!

Kondolla elämän värikylläisyys ja runsaus on hänen itselleen laatimassaan leikekirjassa. Jos hän näkee kampaajalla naistenlehdessä yhden ainoan kuvan, joka tuo hänelle iloa, hän panee lehden muistiin, hankkii sen ja leikkaa sekä kiinnittää tuon kuvan piristyssivulle, jossa on oranssia tavaraa tai vihreille sivuille rauhaa tuottavien asioiden joukkoon. Kengille on oma ihanuus-sivunsa, samoin jälkiruuille, joiden katselu tuo tyydytystä. Pelkkä katselu!
Jos joku kuva lakkaa sädehtimästä, se vaihdetaan, koska se mikä on joskus tuonut iloa saattaa väljähtyä ja joutaa vaihtoon.

Hmm...

Tämä kirja ei ole vitsi, kuten mieheni epäilee. Kondo on kansainvälisesti suosittu elämäntaito-opettaja ja sisustaja, ja hänen kirjojaan luetaan paljon. 
Oletko lukenut/katsellut näitä kirjoja? Mitä mieltä olet? 
Kertokaa minulle, mitä olen ymmärtänyt väärin. Minusta tämä konmari-siivoilu on pelkkää bluffia ja Marie Kondo on kova bisnesnainen, joka on hoksannut omassa neuroottisuudessaan liikeidean. 

Mielenrauhan menettämisestä

Minulla on mielessäni kirjoituksia useista kirjoista. Kaikista olen tehnyt kuvat ja säilyttänyt muistilaput, joihin olen merkinnyt ohimennen ajatuksiani blogikirjoitusta varten.
Miksi sitten on ollut niin vaikeaa ryhtyä kirjoittamaan, kun se aina ennen on ollut hauskaa, helppoa ja palkitsevaa?
En tiedä muuta syytä apeuteeni kuin sen, että ajatukseni pyörivät kaiken aikaa Ukrainassa ja siinä rikoksessa mikä siellä on menossa. Sota ja koko paskan russkij mir uuvuttaa minua, se masentaa ja loukkaa minua ja ei kai se (kirosana) ala jopa mykistää minua. (Taas tässä välissä kävin uutissivuilla katsomassa, olisiko jotain niin mullistavaa tapahtunut, että Venäjän sotilaiden olisi pakko perääntyä.)

Jos tämä sota joskus saadaan päätökseen, niin minulla miljoonien muiden ohella, on syytä vaatia Vladimir Putinilta korvausta mielenrauhan menettämisestä. 

Ne kirjat, joista haluan kirjoittaa ovat Annie Ernauxin omista vanhemmistaan kirjoittama teos Isästä/Äidistä, Jussi Moilan romaani Tuntematon, Ari Jaskarin upea valokuvakirja Oma koti, Marie Kondon outo lifestyleteos Kurashi at Home ja Juice Leskisen runokirja Äeti. Siitä ainakin, kun äitienpäiväkin lähestyy. 
Koitan keskittyä... 

Parhaillaan luen Vappu Taipaleen tietokirjaa, jonka nimi on Isoäitikirja. Tämä kirja käsittelee isoäitiyden ohella monenlaista ihmisten, myös miesten, elämään ja vanhenemiseen kuuluvaa, entisaikoina ja nyt.
Purskahtelen nauramaan välillä, koska Taipale on ripotellut kirjansa lukujen alkuun niin hauskoja lasten suusta kuulemiaan pohdiskeluja.
Otankin vauhtia kirjoittamiseen ja verryttelen tarjoilemalla tässä muutaman näitä lasten ja teini-ikäisten aivoituksia.  

Puhelimessa innostunut kolmivuotias:
"Mummi, kuule, olen oppinut sanomaan ärrän: peräkärry, karamerri, Rasmus-narre."
(Luvusta Mummo on sosiaalista pääomaa)

Bussissa kuultua, kolmen pojan joukko:
"Vittu ku teidän mummo on sitte vitun kiva!"
"Vittu meidän isä on sitte ihan paska."
"Saatana olis mullaki mummo mutta kun vittu ei oo."
(Luvusta Murkut ja murkkujen mummot)

Isoisä kertoo hämmästyneenä: "Tiedättekö, minun lapsenlapsen ensimmäinen sana oli 'piste fi'. Tämä varmaan on sitä tietoyhteiskuntaa."
(Luvusta Piste fi)

Tuo murkkujen keskustelu on kyllä paras! Minulla on välillä ikävä työvuosiltani juuri tiettyä komiikkaa ja yhdessä nauramista yläkoululaisten kanssa. Jokapäiväinen nauru oli taattu asia. Oli hampaiden kiristelyäkin, mutta harvemmin. 

Seiskaluokkalaisia opastamassa 80-luvulla,
kuva Ume

Koulun vappunaamiaisissa 80-luvulla,
kuva Ume