Laadusta ja lajityypeistä Pääsiäisen alla eli vähän lisää kirjallisuuden jaottelusta

Tiedän, että pääsiäinen pitäisi kirjoittaa näin, pienellä kirjaimella, mutta uppiniskaisuuttani kirjoitan sen isolla. Minun kielikorvani sanoo, että juhlapäivät ovat erisnimiä, joten otan nyt Tikkutiistaina käyttöön taiteellisen vapauden. Tiedättehän nuo arkaaiset nimitykset pääsiäisviikon päiville, Malkamaanantai, Tikkutiistai ...

Pääsiäiskukossani on asennetta, eikö vain? Tämä kukko kulkee letkeästi omia teitään ja omaan tahtiinsa. Hyvä Kukko!
Jostain hienosta putiikista hankittu kallis keramiikkakoriste olisi varmaan tyylikkäämpi kuin tämä Tiimarin halpistuote, mutta tämän arvo on siinä, että se  on minulle rakas. 

Blogeissa on käyty, ja on vieläkin käynnissä, täällä Kaisa Reetalla, keskustelua siitä, miten me jaottelemme ja arvotamme kirjoja. Vanhasta ruotsin oppikirjasta puskee mieleeni lause "Tycke och smak är olika". 
Jotkut keskustelijat eivät haluaisi hyväksyä oikein mitään yhteisiä perusteluita laadullisille jaotteluille, vain oman makunsa.

Edellisen kirjoitukseni keskustelussa eräs kommentoija mainitsi, että muissakin taiteissa kuin kirjallisuudessa on laatutasoja ja miksi niitä ei sitten haluta nähdä kirjallisuudessa. Joku kutsuu korkeampaa kuvataidetta töhertelyksi ja  taidemusiikkia kirkumiseksi ja pimputteluksi, koska ei itse ymmärrä sitä. Onhan todennäköistä, että Paul Cézannen ja Albert Edelfeltin työt ovat laadukkaampia kuin kansalaisopiston kurssilla ahkeroivan amatööritaiteilijan maalaukset. Mozartin ja Sibeliuksen säveltämä musiikki on parempaa kuin Robinin tai Katri-Helenan esittämä musiikki. Kuvataiteen ja musiikin harrastajilla on tietenkin useampia ja tarkempia kategorointeja siinä missä kirjallisuuden harrastajillakin. Ulkopuolelta on helpompi tehdä karkeita jaotteluja.

Rajojen vetäminen ei aina ole helppoa. Genrekin on liukuva käsite, ja saman genren sisällä on sekä hyvää että huonoa. Psykologinen romaani, jossa tapahtuu rikos, on usein sama kuin dekkari. On huonoja oopperoita ja hyvää pop-musiikkia. On huonoja Finlandian voittaneita ja hyviä dekkareita.

Palatakseni keskusteluun lukuromaanista, mielestäni suurin osa blogeissa käsitellyistä kirjoista on hyviä lukuromaaneja.

Mielipiteitään ei kannata pitää kiveen hakattuina eikä ajatella, että oma maku on absoluuttisesti paras maku. Voi, olla että ei vain vielä tiedä hyvästä. 
 
Nuorena juoksin taidenäyttelyissä nopeasti läpi gallerian, en löytänyt töistä mitään pysäyttävää. Nykyään viihdyn tuntikaupalla taiteen äärellä. Katson yleensä kaikki videotkin, mitä näyttelyissä on. Luulen, että tajuntaani on laajentanut paljo lukeminen ja katsominen sekä eletty elämä. Silti pidän myös itetaitelijoiden töistä.

Kuhmon Kamarimusiikissa aikuisena tutustuin ensimmäisen kerran klassiseen musiikkiin. Olen istunut monen konsertin läpi vain rentoutuen, jopa melkein nukahtaen, mutta joskus taas joudun tilaan, jossa musiikki puhuttelee minua, niin että kyyneleet valuvat ja ikäänkuin elän, uin, musiikissa. Se on hienompi tila kuin Vain elämää -ohjelman nostattama kyynel. Olen käynyt myös Jari Sillanpään konsertissa.

Muistan, kun kouluumme, Pomarkun Yhteiskouluun, tuli muinaisella 60-luvulla runonlausujavieras, Yrjö Jyrinkoski. Vierähtikö kyynel? Ei todellakaan. Me möllit keskikoululaiset (nykyistä yläkoulua vastaava koulu) olimme kuolla pidätettyyn hihitykseen. En usko, että nykyäänkään pitäisin niin mahtipontisesta esitystavasta, mutta ilman muuta eläytymiskyvyttömyyteemme vaikutti se, että me maalaislapset emme olleet koskaan kuulleet runonlausuntaa. Toinen syy oli se, että Beatlesit, Rollarit (The Rolling Stones), Johnny ja Kirka olivat sitä, mistä kuului pitää, ei runot.

Olen täydellisesti sitä mieltä, että paremmasta taiteesta oppii nauttimaan, kun pääsee sen äärelle eikä luovuta heti. 

Eiköhän tämä päde muiden taiteiden ohella myös kirjallisuuteen. Kun lukee parempaa, maku muuttuu eikä välitä enää huonosta. 

Tämä kukkopoika, alkukuvan rokkikukon veli, on lähtenyt uhmakkaasti taaksepäin. Hän on omapäinen änkyrä, ehkä takinkääntäjä. 

Blogikeskusteluissa romaanin lajeista pohdittiin Ompun blogissa myös sitä, että kun asioista keskustellaan, siinä voi olla välillä samanaikaisesti tätä ja tuota mieltä ja muuttaa keskustelun vaikutuksesta käsityksiään. Muutoin keskustelu, niin oman pään sisällä kuin muiden kanssa käytynä, olisikin turhaa. 

Meillä on pääsiäisvalmistelut menossa. Lapsivieraat saavat ihastella kukkojani. 

Olen lukenut monta kirjaa, joista olisi hauska kirjoittaa, mm. Rosa Liksomin uuden räiskyvän lyhytproosakirjan Väliaikainen, Jari Tervon hyväntuulisen muistelman Pyrstötähti ja David Vannin hienon puolielämäkerrallisen novellikirjan Legend of a Suicide. Palaan ainakin Vanniin Pääsiäisen jälkeen.
Rentouttavaa pyhien aikaa Teille, Lukijani!

P.S. Ja tämän keskustelunhan pani alulle aina yhtä innokas ja toisia innostava Leena Lumi.

Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja ...

Tämä kuva on yksityiskohta vanhasta valokuvasta 70-luvulta. Kun näin nuo kirjat tutuilla henkilöillä, en voinut vastustaa kiusausta, vaan pyysin heitä poseeraamaan vierekkäin. Kun nyt on Leena Lumin blogissa keskustelua viihde- ja lukuromaanin joskus hiuksenhienosta rajasta, niin minua houkuttaa julkaista tämä kuva. Viihdettä! Sain kaiken lisäksi nämä kirjat itselleni ja olen säilyttänyt niitä muistona. Tiedän kuka sinä olet on suomennettu Theresa Charlesin teoksesta Nurse Alice in Love. Kirjan lopussa on horoskooppi. Minun merkilleni Kauriille luvataan melkoisia seikkailuja. Takakannessa on houkutuksena pieni näyte tekstiä: Puhelin soi ja soi. Vapisevin käsin Alice tarttui kuulokkeeseen. Oliko se hän jälleen? Tuntematon mies, joka tiesi kaiken hänestä.... Tätä tyyliä. Yksinkertaista ja tavanomaista sanastoa, kronologinen juoni. Carter Brownin kirjan Kuka minä olen? (alkuperäisteos Lipstick Larceny) kannessa lukee, että sitä on myyty kymmeniä miljoonia. Niin ne suuren kielialueen viihdekirjat ovat myyneet ja edelleen myyvät, vaikka nyt on suosiosta kilpailemassa tv-viihde.

Tämän kuvan nappasin aamulla kauppareissulla S-Marketin kirjahyllystä. Cecilia Ahernin tiedän kirjoittavan romanttisia kirjoja ja muutaman muun rikoskirjoja. Ahernia on käännetty ainakin 50 kielelle.
Nämä kirjat olisivat minulle ruokamaailmassa sipsejä ja pirtelöä.


Poimin omasta hyllystä muutaman, jotka minulle edustavat lukuromaanin prototyyppejä. Tarinoita, joille on tyypillistä selkeä kieli ja rakenne, monipuolinen ilmaisu ja mukaansatempaavuus.
Lukuromaaneissa on mm. paljon sukupolviromaaneja ja historiallisia romaaneja.  
Nämä kirjat ovat kuin äskeinen lounaani, sulavaa ja herkullista, kunnon ruokaa.   

Entä chick lit, utopiat ja dystopiat, dekkarit? Olen lukenut kaikista näistä genreistä hyviä kirjoja. Tyyli ratkaisee, luenko kirjan viihteeseen.

Jotkut jaottelevat vielä erikseen kevyt viihde ja parempi viihde. Minulle sana viihde romaanin edessä kertoo että kirjan päätehtävä on viihdyttää.


Joissakin romaaneissa on vielä vähän enemmän. Ne ruokkivat lukijaa antamalla tälle pohdinnan aihetta. Usein näissä romaaneissa on myös erikoista kauneutta ja kokeilua tyylissä, mitä lukuromaaneista ei löydy ehkä niin usein. Poimin hyllystäni muutaman, jotka minulla kuuluvat taideromaanien sarjaan.

Ruokapuolella nämä kirjat olisivat sunnuntailounas jälkiruokineen.

Hajamietteitä bloggarin elämästä

Alakoululaisen ohjenuora

Anteeksi pitkähkö kirjoitustauko. Ei ollut tarkoitus matkia Putinia ja tehdä itseäni tärkeäksi! Putin ei kertonut, missä hän on ollut ja mitä tehnyt, mutta minä olen rehellinen ja kerron.

Olen siivonnut.

Hirveä Kevätpuuska otti minut valtaansa. Olen nyt käynyt läpi keittiön kaapit, vaatekaapit, vaatehuoneen ja kirjahyllyt. Mieskin sai tartunnan ja kävi läpi omat työhuoneen hyllynsä. Vielä on edessä liinavaatekaappi, lahjakaappi (pitäisi ehkä jaella pois ne lahjat vanhentumasta), lasten lelukaappi ja kellarivarasto - ainakin. Koko ajan silmä osuu johonkin, mikä on tomuista tai epäjärjestyksessä. Ikkunanpesu (miehen hommia), verhot ja muut tekstiilit. Nivelrikkoiset käteni eivät tahdo kestää tätä touhua. Siksi pidän muutaman päivän tauon ja bloggailen. Onneksi tietokone on niin kevyt. Tätä näppäilee huonommillakin sormilla.

Kaiken muun ohessa aloimme tilata kuvia kahden vuoden ajalta. Minä rakennan edelleen vanhanaikaisia kotialbumeita. Niitä on jo viisitoista isoa jättikansiota. Matkakuvat Sisiliasta, Berliinistä, Fuengirolasta ja Mallorcalta saavat jäädä odottamaan, niistä sitten joskus kuvakirjoja.

Siistiä, vai mitä!

 
Mitähän vielä tekisin elämänhallinnan hyväksi?

Pitäisi varmaan lukea vanhat päiväkirjat ja sensuroida niitä, jos vaikka dementoituu eikä muista enää tehdä sitä myöhemmin.

Myöskin sellainen vihko, johon keräisi kaikki tiedot salasanoista, pankkitileistä yms. pitäisi jokaisen tolkun kansalaisen tehdä kupsahtamisen varalle.

Paljon on siis vielä siivoiltavaa, mutta eiköhän se tästä kevään mittaan valmistu.

Jossakin vaiheessa voin huokaista helpotuksesta, koska olen selvinnyt urakasta ja ah ilman järjestyskonsulttia! Voisin melkein itse ryhtyä sellaiseksi!

Kulttuuria on tullut harrastetuksi monipuolisesti, ei tämä elämä ihan pelkkää siivoamista ole ollut.
Jonkin aikaa sitten kävimme Riihimäen teaatterissa katsomassa Harmony Sisters - Kolmannen valtakunnan sisaret. Näytelmä antoi hyvän kuvan siitä, millaista Suomessa oli sodan aikaan ja miten vaikeaa viihdetaiteilijan, naisen varsinkin, on ollut elää perhe-elämää.
Eilen näin Kotkan kaupunginteatterissa Keisarikunnan. En ihan kauheasti syttynyt tälle esitykselle. Musikaali on vaikea laji. Tidjân Ba oli hurmaava roolissaan, hyvä sekä laulajana että tanssijana ja näyttelijänä.
Tänään kävimme elokuvissa katsomassa Klaus Härön Miekkailijan. Se on tasokas, kaunis, puhutteleva elokuva eräästä ajasta Viron historiassa ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Edellisviikonloppuna näimme Keravan taidemuseossa Pekka Elomaan ja Lyhdyn upean näyttelyn Kuka painoi nappia, herra Holbein?, jossa on muotokuvia kehitysvammaisista renessanssin hengessä. Siellä sai pukeutua ja ottaa itsestäänkin kuvia silkissä ja sametissa. Mehän otimme. Mies sai lapsenlapsista hienoja kuvia.

Pojantytär Holbeinin tyylisenä

Olen lukenut paljon, vaikka en ole kirjoittanut. Siivouksen keskellä kadotin lukupäiväkirjani, siis ihan kunnon paperivihon, johon merkitsen juoksevalla numerolla lukemani kirjat. Onneksi se löytyi! Näyttää siltä, että bloggaan noin 60 - 70 prosentista lukemastani.
Eniten blogissani koko aikana on käyty lukemassa seuraavia: Jonas Gardell, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (klik), Sarianna Vaara, Huomenkellotyttö (klik) ja Pauliina Rauhala. Taivaslaulu (klik).
Näissä kirjoissa on tunnetta ja omissa kirjoituksissani niistä on tunteikasta suhtautumista ja omakohtaisuutta. Jatkan sillä linjalla. 

Alkukuva on Kuhmon Mielenterveysseuran järjestämän korttikilpailun satoa kaukaa 90-luvulta. Kuuluin silloin seuran hallitukseen ja olin valitsemassa julkaistavia. Tämä elämänmyönteinen hahmo on suosikkini ja on edelleen virttyneenä tärkeällä paikalla työhuoneeni hyllyssä.

Mukavaa viikonloppua!

Teatterissa, Vihan jumala!

Olin jokin aika sitten pienessä kouvolalaisessa huoneteatterissa, nimeltään Mikä? katsomassa hyvää teatteria. 

Mikä? on harrastajateatteri, jonka esitykset ovat armeijan vanhassa hevostallissa. Tunnelmalliseen paikkaan mahtuu 30 katsojaa.

Vihan jumala sopii hyvin juuri pienelle näyttämölle. 
Kaksi pariskuntaa sanailee koko ajan samassa olohuoneessa. Tapaaminen on järjestetty pariskuntien 11-vuotiaiden poikien tappelun vuoksi. Katsojalle jää hieman epäselväksi, miten paha vamma häviölle joutuneelle on syntynyt, koska hänen vanhempansa tietysti liioittelevat ja toisen vähättelevät. Keskustelu on alkuun sivistynyttä, mutta kiihtyy ja muuttuu vihjauksista raadollisiksi solvauksiksi aiheensa unohtaen. 
Parien keskinäiset kaunat pulpahtavat pintaan, kun he ovat pettyneitä toisen asenteeseen tai käyttäytymiseen kiperässä tilanteessa. Syytetyn puolen isä hoitaa työasioita ja vastailee koko ajan kännykkäänsä, ja vaimo raivostuu, kun joutuu puolustautuman yksin. Syyttäjäpuolen äiti on hyvin ärsyttävä ja tiukka tyyppi, joka tuntuu tietävän kaiken muita paremmin ja pitää lupsakkaan miehensä otetta käsiteltävään asiaan lepsuna. Kyllä siinä nälvimisessä sitten lupsakkuuskin katoaa. 
Pojat vilahtavat ikkunan takana hyvinä kavereina. Heillä ei näytä olevan mitään hätää. 

Keskustelunäytelmä vaatii paljon näyttelijöiltä. Tauot, rytmitys, ilmeet ja eleet, kaikki näytti olevan hyvin hallussa. Vaikea sanoa kumpi puoli jäi vallitsevaksi, tragedia vai komedia. Se riippuu varmaan katsojasta. Minulla olisi jäänyt komedia päällimmäiseksi, ellei lopuksi toinen miesnäyttelijöistä olisi laulanut upean haikean laulun itseään kitaralla säestäen. Silloin jäi mieleen kysymys: Miksi ihmisten pitää riidellä ja voittaa? Eikö koskaan opita?

Näytelmä toi asetelmaltaan mieleen Edward Albeen näytelmän 60-luvulta Who´s Afraid of Virginia Woolf ?, josta Mike Nichols ohjasi elokuvan, pääosissa Elizabeth Taylor ja Richard Burton. 

Vihan jumala -näytelmän käsikirjoituksen on tehnyt ranskalainen näytelmäkirjilija Yasmina Reza 2006, Le dieu du Carnage. Roman Polanski on tehnyt näytelmän pohjalta elokuvan Carnage 2011. Teatteriseuramme, nuoripari Mentula, oli nähnyt sen, ja he sanoivat pitäneensä myös elokuvasta kovasti.

Näytelmässä syötiin clafoutista kahvin kera. Sitä oli tarjolla myös kahviossa väliajalla. Näytelmän käsiohjelmassa on tämän herkun ohje. Laitan sen tuohon alle, jos joku vaikka innostuisi leipomaan. Ohjeesta riittää noin puolikasuunipellin kokoiseen vuokaan. Minä olen tehnyt tätä jo kahdesti, tänään viimeksi. Nautimme palaset päiväkahvilla miehen kanssa, ja loput vien tuliaiseksi huomenna, kun menemme viikonloppukylään Tuusulan Mentuloille. Meitä Mentuloita on monessa paikassa.

Minun päiväkahvini

Ja miehellä puolet enemmän kakkua!

Stephen Hawking, Minun lyhyt historiani, 2014

Minun lyhyt historiani! Miten lyhyt? 123 sivua, joissa myös kuvia. 
Pidän lyhyistä elämäkerroista. Suomessa lyhyen elämäkertakirjoittamisen taidon osaa mm. Claes Andersson, jonka tuokiokuvista koostuva kirja Jokainen sydämeni lyönti (2009) sisältää 175 sivua. Toinen hänen omasta elämästään ja havainnoistaan kertova kirja Oton elämä (2011) on hieman pitempi. Anderssonilla lyhyys on tyyliasia. Se on varmaan osittain tyyliasia myös kosmologi Hawkingilla. Kirjassa näkyy tiedemiehen tarkka ilmaisu sekä yhteys hänen suosittuun kirjaansa Ajan lyhyt historia, mutta suppeus johtuu hänellä myös kirjoittamisen vaikeudesta. Nykyisillä kehittyneillä laitteilla ALS-taudin rappeuttama 73-vuotias Hawking pystyy kirjoittamaan kolme sanaa minuutissa.

Stephen-poika elää kivaa lapsuutta eksentrisen perheensä kanssa. Hän pääsee matkustelemaan ja omaksuu akateemisen tiedeväen, intellektuellien arvoja.
Koulussa Stephen menestyy keskinkertaisesti, hutiloi eikä suhtaudu kovin vakavasti opintoihinsa. Silti luokkatoverit antavat hänelle lempinimen "Einstein", joten kyllä he hänessä jotain näkevät. Toisaalta 12-vuotiaat kaverit lyövät karkkipussista vetoa, ettei Stephenistä tulisi koskaan mitään.

Stephen aloittaa yliopisto-opintonsa Oxfordissa 17-vuotiaana. Vaikka useimmat opiskelijat ovat häntä vanhempia, asepalveluksensa suorittaneita nuoria miehiä, heitä kohdellaan asuntoloissa lapsina. Colleget ovat opiskelijoille loco parentis, sijaisvanhempia. Tytöt ja pojat opiskelevat eri rakennuksissa, ja tapaamiset ovat valvottuja. Moraalista pidetään tiukasti huolta. Tämä tilanne muuttuu vasta 60-luvun seksuaalisen vallankumouksen myötä, mutta silloin Stephen on jo valmistunut ja elää perhe-elämää.

Jos yliopisto kohtelee opiskelijoitaan lapsina, niin nämä myös käyttäytyvät sen mukaisesti. Suojatuissa oloissa elävät nuoret miehet pitävät opiskelua toisarvoisena ja keskittyvät hauskanpitoon. Kansikuvassa näkyy, miten venekerho juhlii. Tällaista pelleilyä "pojat" harrastivat opiskelun sijaan. Stephen Fry on myös kirjoittanut muistelmissaan samasta asennoitumisesta. Suhteiden luominen ja yhteiset harrastukset olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin opinnot. Hawking kertoo, että vaivaton, luonnostaan tuleva lahjakkuus oli suotavaa, mutta pänttääminen leimasi tyypin tylsäksi. 

Kaikki muuttuu, kun Stephen saa 21-vuotiaana Cambridgen jatko-opiskelijana kuulla sairastavansa parantumatonta tautia, joka veisi hänet todennäköisesti hautaan parin vuoden kuluttua.

Yksi seuraus sairastumisestani oli, että asenteeni muuttui täysin. Kun joutuu kohtaamaan mahdollisuuden, että kuolee nuorena, huomaa elämän olevan elämisen arvoista ja haluavansa tehdä paljon erilaisia asioita.

Paitsi elämän rajallisuuden tajuaminen Stephenin sai paiskimaan töitä myös tutustuminen Jane Wilde -nimiseen nuoreen opiskelijaan, jonka kanssa hän halusi perustaa perheen.

Opiskelu Cambridgessä jatkui professuurina syksyyn 2009 asti. Hawking ei ole pystynyt opetustyöhön, mistä hän löytää myös positiivista; eipä ole tarvinnut käyttää aikaa alkeiskursseihin. Hän on voinut omistautunut kokonaan teoreettiselle tutkimukselle, jota on tehnyt yhdessä muutaman kollegan kanssa. Monet Hawkingin teorioista ovat saaneet myöhemmin empiiristä vahvistusta, kuten hänen kuuluisa teoriansa mustista aukoista.

Tällä hetkellä Hawking on elänyt jo yli 50 vuotta vammautuneena. Hänellä on takanaan kaksi avioliittoa ja hän on kolmen menestyneen lapsen isä. Hän elää nykyään taloudenhoitajansa kanssa esteettömässä talossa, mutta on kokenut paljon hankalia aikoja kaksikerroksisessa asunnossa asumisen ja apuvälineiden alkeellisuuden vuoksi. 

Sähköinen pyörätuoli ja moderni tietotekniikka ovat mahdollistaneet Hawkingille normaalin oloisen elämän. Hänellä on käytössä tietokoneohjelma Word Plus, jota hän ohjaa poskilihastensa liikkeillä silmälaseihin asennetun anturin avulla. Kun sanottava on valmis, kolme sanaa minuutissa -vauhdilla, hän voi tallentaa tai tulostaa sen tai lähettää puhesyntetisaattoriin. Tällä menetelmällä hän on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja seitsemän kirjaa sekä pitänyt luentoja ja yleisöesitelmiä. Aiemmin tulkit olivat apuna, kun Hawkingin puhe kävi yhä epäselvemmäksi. Puhekyvyn täydellinen menetys muutti tilanteen elämänmyönteisen tutkijan mielestä itse asiassa parempaan suuntaan. Huono puhe saa kuulostamaan kehitysvammaiselta, vaikka olisi maailmankuulu tiedemies. Hawking on mieltynyt syntetisaattorinsa ääneen ja pitää sitä jo omanaan.

Hawkingin kirja Brief History of Time (1988) sai alkunsa, kun hän halusi tienata rahaa tyttären koulumaksuihin. Kustantaja Bantam halusi kirjan, joka olisi kansantajuinen ja jota myytäisiin lentokentillä kuten aikakauslehtiä.
Kirja pysytteli New York Timesin bestseller-listalla 147 viikkoa ja London Timesin listalla 237 viikkoa. Siitä on tullut kulttikirja, jota on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 10 miljoonaa kappaletta. 
Hawking miettii kirjan suosion syytä. Hän myöntää, että se johtuu osittain hänen vammaisuudestaan, varsinkin kun Bantam käytti kansikuvana valokuvaa, jossa hän on erittäin surkean näköinen. Hän toivoo kuitenkin, että ainakin osa kirjan ostaneista olisi myös lukenut sen.

Hawking on menestyskirjan jälkeen kirjoittanut muitakin tiedettä havainnollistavia kirjoja ja George-lastenkirjasarjan yhdessä tyttärensä Lucyn kanssa.

Omelämäkerrallisen aineksen ohessa Minun lyhyt historiani sisältää lukuja nimeltä Gravitaatioaaltoja, Alkuräjähdys, Mustat aukot, Imaginääriaika ja Reunattomuus. En hypännyt niitä yli. Olin jopa ymmärtävinäni, mistä on kyse. Hawking taitaa osata popularisoinnin.

Pidän tässä kirjassa erityisesti siitä, että Hawking sanoo selkeästi, että hän on paljon muuta kuin  sairautensa, että hänellä on ollut hyvä elämä. Hän on valittamisen sijaan keskittynyt tekemään sitä, mikä on ollut mahdollista ja sanoo onnistuneensa tekemään suurimman osan haluamistaan asioista. Hän on matkustellut laajalti ja on aina valmis hauskanpitoon.

Nuori mies, jonka ennustettiin elävän 23-vuotiaaksi ja joka on ollut muutaman kerran lähellä kuolemaa, on nyt 73 ja toteaa: 
On ollut upeaa olla elossa ja tehdä teoreettisen fysiikan tutkimusta. Olen iloinen, jos olen pystynyt edistämään ymmärrystämme maailmankaikkeudesta.

Katsoin jokin aika sitten Hawkingin elämästä tehdyn tuoreen elokuvan Kaiken teoria. Siinä on hyvin samanoloinen velikulta kuin kirjassa. Ainoa mitä elokuvassa jäin kaipaamaan, oli se, että lopussa olisivat esiintyneet edes valokuvina elokuvan päähenkilöt Stephen ja Jane. 
Joissakin elämäkertaelokuvissa on ollut tällainen loppuyllätys, ja se on toiminut hienosti, esimerkkinä ranskalainen Koskemattomat, jonka lopussa nähdään valokuvassa tosielämän Philippe ja Driss, ja katsoja jää istumaan liikuttuneena kokiessaan fiktion muuttuvan faktaksi! 

Naistenpäivänä

Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa
pillereitä ja kierukoita meikkiohjeita
joista ei tolkkua saa,
omin käsin leivottua pullaa ja lattioita
joissa ei rikkaa käy, tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinun on oltava aina
joku tukipylväs, odotettava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
       Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa, mutta miten on kirjavien laita?

Näin neuvoo Arja Tiainen. Runo on kokoelmasta Vallan Casanovat, 1979. Neuvo lienee edelleen jossain määrin ajankohtainen. 

Olen viettänyt Naistenpäivää tänään useamman miehen seurassa, aviomiehen, kahden oman pojan ja kahden pojanpojan.

Pienin pyysi minua leikkimään pikkueläimillä, joihin kuuluu sekalainen kokoelma maatilan eläimiä, villieläimiä ja tarueläimiä. Meidän molempien piti ensin rakentaa legoista itsellemme eläinaitaus. Minähän rakensin heti myös komean safarijunan ja laitoin sinne ihmisiä, joita sitten kierrätettäisiin ihmettelemässä possuja, susia ja lohikäärmeitä. Eei...! Sitten löysin legohelikopterin ja panin pienen liskon siihen makaamaan. Kokeilin, pysyykö kyydissä, viuh vauh - pysyi.  Ehdotin, että tämä vie nyt tämän raukan sairastuneen nopsaan eläinlääkärille. Eei sitä Mummi niin leikitä. Sun eläinten pitää taistella mun eläimiä vastaan. Ai, en minä sellaista osaa. Tyttöjen leikit ja poikien leikit!

Eräs tuntematon herra lausui minulle kohteliaisuuden muutama päivä sitten kadulla:" Onpas Teillä kaunis hattu!" Hän ei ollut humalainen. Luulen, että hän oli ulkomaalainen. Humalaiset huutelevat minulle kesäisin kannustuksia, kun pyöräilen kukkamekoissani.  
Tässä iässä nainen saa olla kiitollinen, jos edes hattua kehutaan. Kiitin yllättyneenä. Kiitän aina ystävällisesti niitä humalaisiakin.

Ja vielä,vähän vakavampaa pohdintaa. Tarkoitin edelläolevan tekstin humoristiseksi, jopa hieman ironiseksi, mutta en tiedä, onnistuinko. 
Olen käynyt lukemassa erittäin hyviä blogikirjoituksia Kansainvälisestä naistenpäivästä, mikä on tämän päivän oikea nimi. Alun alkaen 8.3. oli päivä, jolloin keskityttiin muistamaan köyhien maiden naisia. Heidän asemassaan on edelleen paljon korjattavaa.

Meillä Suomessa on mielestäni naisten asema hyvin tasa-arvoinen miehiin nähden, joissain asioissa jopa tasa-arvoisempi. 

Lasten asemassa on eniten parantamisen varaa.

Tässä Katjan ja Tiian mainiot tekstit.

Kirjat, rakkaani!

Nämä kuvat ovat Kouvola-talon aulan väliaikaisesta remonttiseinästä, johon taiteilijat Markku Metso ja Hanna Peräkylä suunnittelivat 14 metriä pitkän työn. Työ koostuu kahden kirjaston poistokirjoista. ja muusta kirjallisesta materiaalista, joka on näin saanut hieman lisäaikaa, jatkotaidekäyttöä ennen joutumistaan energiajätteeksi.Tulin surulliseksi, kun katselin tätä.

Tuntuu siltä, että olen saanut viime aikoina vähän väliä muistutusta kirjan katoavaisuudesta - juhlavasti ilmaistuna. Luin jokin aika sitten Jean-Paul Didierlaurentin viehättävän pienoisromaanin Lukija aamujunassa, jonka päähenkilö on kirjoja rakastava makulointikoneen kuljettaja. Myös tässä tarinassa joillekin kirjan sivuille löytyi jatkokäyttöä.

Kirjaseinä ja Didiertin luoman kirjanrouskuttaja-hirviökoneen ahmiminen tuntuvat vähän samalta kuin kirjaroviot, joita natsit ja muut puhdistajat ovat harrastaneet. Tiedän ja ymmärrän tietenkin, ettei kaikkea painettua sanaa voi säilyttää. Esimerkiksi eräpäiväliuska, johon on kirjattu lainauksia vuodelta 1934 on jo aika kaukainen, toisaalta aikansa elänyt, toisaalta suunnattoman arvokas. 

Joissakin blogeissa on hämmästelty Akateemisen kirjakaupan "alea", jossa poistokoriin oli kasattu vuoden parin vanhoja kaunokirjoja 0,30 euron hintaan. Tämä on kirjan häpäisyä. En hämmästelisi asiaa niin paljon, jos jokin tienvarsimyymälöiden kirjojen kilokauppa tekisi näin -  ei tee, heillä on ihan hyvät hinnat - mutta että perinteinen, hienossa Alvar Aallon piirtämässä rakennuksessa toimiva Akateeminen!
Miksi ei ilmoitettu kirjailijoille, että varasimme liikaa teidän kirjojanne, muutama on jäämässä myymättä, hakekaa pois? Tai lahjoitettu kirjat sairaaloille tai muille laitoksille? Eivätkö hekään huoli kirjoja? Miksi näitä kirjoja ei annettu kaupanpäällisinä muun ostoksen mukana?

Näyttää siltä, että Stockmannilla ei oikein tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Akateeminen kirjakauppa on ollut Stockmannin omistuksessa vuodesta 1930. Sen perustivat vuonna 1893 Otavan toimitusjohtaja Alvar Renqvist ja kirjakauppias Gösta Banders. Kaupalla on siis pitkät perinteet, joita olisi syytä vaalia. Koska kirjallisuuden kysyntä on laskenut, siellä pohditaan nyt jatkuvasti kirjakaupan valikoiman laajuutta.

Lainaus HS:n jutusta:
HS:n saamien tietojen mukaan Stockmannin sisäisessä keskustelussa kirjakaupan asemasta konsernin johto on todennut kirjakaupan työntekijöille, että Akateeminen kirjakauppa ei ole fokuksessa, fokuksessa ovat sen sijaan kirjat.

Fokuksessa ovat kirjat? Kauheaa? Niinkö? Onko pakko siirtyä pelkästään myyviin kirjoihin, Fifty Shades of Grey ja muihin sensorttisiin? Vai luovutaanko kirjoista kokonaan ja hyllyihin aletaan pinota kahvakuulia?

Kuva kirjasta Beauty in Decay

Kirja oli 1900-luvulla tärkein, yleinen ja yhteinen vapaa-ajan viihdyke. Kirjoja on ollut olemassa paljon ennen kuin musiikki tuli mukanakannettavaan muotoon. 
Onko kirja nettiajan ihmiselle liian hidas? 
Muuttuuko lukeminen yhteisestä asiasta pienen harrastajaryhmän elämäntavaksi?
Poistuvatko kirjahyllyt olohuoneista isojen katselulaitteiden tieltä?  

Pieni toivonpilkahdus: Briteissä tehdyn Yougov-mielipidemittauksen mukaan brittien suosikkiammatti on kirjailija, toisella sijalla on kirjastonhoitaja ja kolmatta sijaa pitää tutkija/yliopistonopettaja. Hämmästyttävää! En löytänyt tarkempaa tietoa tutkimuksen laajuudesta. Kovin epäilyttävältä tuo tutkimus kyllä kuulostaa. 

Voisiko lukeminen nousta suosioon retrotrendinä kuten käsityö ja hidas kokkaaminen?
 
Tällaisia pohdin oman blogini kaksivuotispäivän aattona. 
Katselen kirjapinojani ja annan rakkaudentunnustuksen: KIRJAT, rakastan teitä sydämeni pohjasta! 

Olen tänään lukenut sanomalehtiä ja Rosa Liksomia. Kävin myös kirjastomme sivuilla varaamassa Jari Tervon kirjan Pyrstötähti. Minut sai liikkeelle kirjallisuustoimittaja Antti Majanderin luonnehdinta: Kokonaisuutena Tervon elämäkerrrallinen sarja tavoittelee hellän hyväntahtoisuuden Suomen ennätystä. Saan kirjan ihan pian, onneksi kirjastolaitos toimii vielä hyvin.
Vielä? Mistä tämä spekulointi kirjan kohtalosta ja maailmanlopun tuntu oikein sikiää? Haluaisin uskoa, että kirja elää ja voi hyvin myös lapsenlapsilleni.

Toinen rakkaudentunnustus: LUKIJAT, olette minulle tärkeitä!
Jos kukaan ei kommentoisi, alkaisin varmaan kirjoitella vain itselleni johonkin kansioon. Miten monta kertaa onkaan ajatukseni laajentunut ja lähtenyt uusiin suuntiin kommenttien myötä! Kiitos teille!