Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Mitä jäi mieleen kirjamessuilta

Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 

Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 

En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 

Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk. 

Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 

Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 

Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!

Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 

Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 

Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.

Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.

Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.

Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.

Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku. 

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.   

Omimisesta, varastamisesta ja twerkkaamisesta

Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän  se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa". 

Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016.  Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.

Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni. 

Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen. 
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.  
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen? 
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään! 

Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa. 
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta? 

Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.  

Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat. 
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.   

Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.  

Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.   

Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.  

Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself." 
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.

Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.

Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta. 
Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.  

Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.  
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.    
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.

...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta. 
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.  

Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.   

P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani. 

Muistamisesta ja muistelemisesta kirjailijoita lainaten

Mallorcalla kesällä 2014

Muisti oli kuin meri.

Tämä on yhden luvun otsikko Terhi Rannelan romaanissa Frau. Minusta vertaus on osuva. Muistojen meri on valtava. Siinä voi purjehtia tyynessä tai joutua myrskyn silmään. Muistoista voi  poimia iloisia pikku kuohupäitä tai sukeltaa alas syvyyksiin ja kokea sanoinkuvaamatonta. 
Muistissa on enemmän kuin mitä löydän. Parhaat aarteet saattavat olla piilossa pohjassa, jossa niitä vartioivat äkäiset murenat ja terävät korallit.

Mallorcan merimuseo, 2014

Työpöydälläni on kirja, josta haluan lainata muisteluun liittyvän kohdan. Tämä on lähes 500-sivuinen avainromaaniksikin tulkittu Pekka Saurin lähihistoriaa kuvittava Parempaa kuin seksi (2014). Koen myös Saurin elokuvavertauksen todeksi.

Ja jälkeenpäin elämä on dokumenttia ja fiktiota mielivaltaisesti toisiinsa sekoittava elokuva, jota katsoo välillä häpeästä vääntelehtien ja välillä kelloa vilkuillen. Mikä etukäteen näyttäytyi rajattomana mahdollisuuksien viuhkana kuin riikinkukon pyrstö on yhä suuremmalta osalta kynitty, ja jäljellä olevat vaihtoehdot on nekin jo sidottu joihinkin tarkoituksiin ja tavoitteisiin. Aikalaisten tunnustus voi hetken hivellä, mutta eivät he voi loppujen lopuksi tietää eivätkä ymmärtää, mihin olemme pyrkineet ja mitä tarkoittaneet. Joku helppoheikki jää historiaan yhden lauseen nokkelasta letkautuksesta siinä missä toisen uupumatonta ja pyyteetöntä elämäntyötä ei kukaan pane merkille saati palkitse. Jumala voisi epäilemätttä tuomita ja palkita puolueettomasti, mutta meillä joille häntä ei ole olemassa on tarjolla vain oma armoton mittakeppimme. Eikä ihminen voi koskaan itselleen lopullisesti antaa anteeksi.

Kolmas lainaukseni on Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomissa 29.3. Olen säilyttänyt tämän kolumnin nimeltään Mielikuvituksen tuote, koska se kiehtoo minua ja saa myös pohtimaan muistelua, vaikka ei varsinaisesti sitä käsittelekään.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".
Lauselmaan sisältyy olennainen sekä taiteesta että mielikuvituksesta, jotka molemmat edellyttävät myötäelämistä (tai -olemista) olevaisen kaikilla tasoilla ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Samaa avaraa eetosta pönkittää myös Calvinon lihallis-abstrakti havainto Danten Jumalaisesta näytelmästä:"mielikuvitus on paikka jonne sataa sisään".

Malborkin dinopuistossa, 7.5.2016

Palasin lyhyeltä Gdanskin matkalta. Kolmessa päivässä ehdin havainnoida yhtä sun toista. 
Varsovassa oli ollut lauantaina iso mielenosoitus demokratian puolesta. 
Me olimme juuri silloin pienten poikien kanssa tutustumassa 1200-luvulla rakennettuun Malborkin linnaan ja 2011 rakennettuun dinopuistoon. 
Saimme siis kokea jotain sekä keskiaikaisesta elämästä että maailmasta ennen ihmistä. 
Illalla luin hotellihuoneessa Rannelan kirjasta natsipyövelin vaimon ajatuksia. Hän myönsi vaikeasti, että holokausti saattoi olla totta, mutta hän sekä hänen miehensä eivät olleet syyllisiä mihinkään.

Mikä ihmeen uussuomalainen?

Minä olen mahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies, Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ.

Näin alkaa Alexandra Salmelan novelli. Suomeen muuttanut slovakialainen kotiäiti esittäytyy.

Kustannusosakeyhtiö Teos ja Euroopan kulttuurienvälisen teemavuoden 2008 toimikunta järjestivät Mikä ihmeen uussuomalainen -novellikilpailun, joka suunnattiin monien kulttuurien vaikutuspiirissä eläville kirjoittajille. Kilpailuun osallistui 108 kirjoittajaa. Heistä raati - Maarit Halmesarka, Silja Hiidenheimo, Olli Löytty ja Mikko Rimminen - valitsi parhaat 13 novellia, jotka koottiiin antologiaan. 

Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tuona teemavuonna ja riemastuin useistakin kirjoituksista, mutta eritoten Alexandra Salmelan veijaritarinastasta Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä novellista:" Voi mikä valloittava ote. Lupaava kirjoittaja." Ja kas, vuonna 2010 Salmela julkaisi romaanin 27 eli kuolema tekee taiteilijan, josta olin aivan myyty. Siitä olen tiivistänyt mielipiteeni näin: "Hurmaava, kielellä leikittelevä tragikomedia." Osaisinpa vieläkin poimia olennaisen kirjasta näin vähin sanoin! Kun Salmelan kirja sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon luin sen uudelleen ja huomioin: "Lopun nekrologi on surullisuudessaan nerokas." 27 oli sitten vielä Finlandia-ehdokkaanakin. Tänä vuonna Salmelalta ilmestyi dystopia Antisankari, johon en oikein päässyt sisälle.

Kävin googlailemassa tietoja muista Mikä ihmeen uussuomalainen -antologian kirjoittajista ja kyllähän siellä löytyy kulttuurialoilla menestyneitä muitakin, esim. somalitaustainen Naima Mohamud, joka on nykyään käsikirjoittaja ja ohjaaja ja on saanut vuonna 2014 Vuoden Kasvattaja -palkinnon. Enemmistö kirjoittajista on ollut novelleja kirjoittaessaan nuoria, jopa alle kaksikymppisiä. 

Novellien aiheet vaihtelevat. On kertomuksia  pakolaismatkasta ja perheen yhdistämisestä, vaikeudesta elää kahden kulttuurin elämää, elämästä ulkomaalaisen puolison kanssa ja siitä, miten uussuomalainen näkee Suomen ja suomalaiset.
Syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin Puolassa syntynyt teinityttö Maryam Hamadon, joka käy lukiota Helsingissä ja "istuu kesät Syyriassa oliivipuun alla", joutuu siellä sukulaisissa oppimaan, että ihmisten kanssa on seurusteltava ja selvittävä sosiaalisessa ruletissa. Siinä menettää yksityisyyttään, mutta ei ole pelkoa, että kuolisi yksin ja jäisi mätänemään asuntoonsa kahdeksaksi vuodeksi. Korkeissa viroissa olevat tädit vievät hänet heti loman alussa ostamaan suomalaisten käytännöllisten kenkien tilalle naisellisempia, joilla hänestä tehtäisiiin taas ihminen eikä hän nolaisi sukua häissä.
Turkkilaissuomalainen teini Noomi Schulman puolestaan miettii, millä tavalla hän olisi erilainen, jos ei olisi asunut välillä Turkissa, vaan jäänyt Suomeen. Olisiko hän edelleen poikien paras kaveri, riehakas ja uskalias? Huomaisiko hän tuntea iloa siitä, että voi lähteä yksin juoksulenkille? Ymmärtäisikö hän, milloin puhutaan vain ironisesti ja milloin totta, tajuaisiko kiroilun ja juopottelun huvitteluksi ja aidoksi tunteenilmaisuksi eikä pitäisi sitä omituisuutena? Pitäisikö hän maailmaa suurena ja Suomeen syntymistä lottovoittona?  

Esipuheen raadin puolesta kirjoittanut Mikko Rimminen sanoo juuri sen, mitä itsekin ajattelin lukiessani. Novellit ovat täynnä iloa ja valoa ja suomen kieli taipuu niissä sekä tahallisesti että tahattomasti muotoihin, jotka riemastuttavat. Rimminen myös ihailee kirjoittajien rohkeutta lähteä kirjoittamaan tällä itselleen vieraalla "kummallisella ja hankalasti muotoonpuristuvalla kielellä".


Parhaaksi  raati on valinnut vasta 17-vuotiaan Maryam Hamadonin novellin Seurapiirihai sen kielen ja tyylin vuoksi, minun suosikkini Alexandra Salmelan novelli on saanut toisen sijan poskettoman hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta ja kolmanneksi on valittu intialaistaustaisen nuoren miehen Nitin Soodin kaunis novelli Helsinki ja karavaanit.


Kirjan ulkoasu on mieleeni, suunnittelun on tehnyt Jenni Saari. Takakannen lieve on harvinaisen kaunis. Kuvassa on siitä yksityiskohta.



Rimmisen esipuheen loppu:
Kieli on alati muuttuva rakennelma; tulevaisuuden suomi ja Suomi ovat riippuvaisia kaikista niistä urheista ihmisistä, jotka jaksavat antaa panoksensa kielen ja kulttuurin kehittämiseen. Tässä antologiassa riittää toivottavasti pureksittavaa niille, jotka haluavat vannoa jonkin muuttumattoman kulttuurisysteemin nimeen.


Salmelan novellin kotiäiti on reipas ja yritteliäs. Hän tarkastelee asioita huumorin kautta.
Muta en mina kulu niihin mahanmuuntaja naisiin ja miesiin, jotka vain marisee ja valittaa koko aikaa. Minä olen optimisti, että muutin Suomeen, vaikka aina ei kaikki asiat ole pinkki. Minä yrritän sulauttaa itseni Suomeen ja sen kansaan, sen takia ahkerasti opiskelen suomalaisen kielen.

Esiteltyään itsensä kotiäiti kertoo myyttisen, polveilevan tarinan arkkityyppisestä sankarista maanmiehestään Paló Oskvarokista. Välillä hän ottaa lukijan mukaan pohtimaan tyylivalintoja. Salmela on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri Prahasta, sitä ennen hän on suorittanut dramaturgin tutkinnon Bratislavassa. hänellä on tyylit hallussa. Antisankari Paló luuli joutuneensa Ameriikkaan, mutta päätyykin Suomeen, jossa häntä odottavat monenlaiset seikkailut ennen kuin hän päätyy worldmusicin nousevaksi tähdeksi Kaustisille. 
Soratietä pitkin
kävelin ja itkin.
Tämä on mahanmuuntajablues.
Oh yeaaaaaah!

Kulttuuritietoisuus saattaa joskus jopa lisätä ennakkoluuloja, jos alamme pitää ihmisiä vain oman kulttuurinsa stereotypioina. 
Tämä kirja ei lisää ennakkoluuloja, vaan avartaa. Oli mielenkiintoista lukea näitä novelleja nyt, kun tilanne on maassamme monella tavalla erilainen kuin 2008. Taloudellinen tilanne on heikompi, ja pakolaisia on tullut enemmän kuin ennen. On otettu käyttöön termi vihapuhe, ja osa väestöstä vihaakin oikein olan takaa ja julkisesti mm. uskonnosta ja politiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä sekä muualta Suomeen tulleita ja tänne pyrkiviä. Käytetään paljon sanaa kantasuomalainen, mikä on outo termi. Minulla se tuo mieleen lapsuuden maalaisympäristöstä kantakirjakarjan . 

Viimeisen sanan saa sanoa Noomi Schulman.
Kolme vuotta viimeisimmän maanvaihdoksen jälkeen asun Suomessa. Minulla on ystäviä ja  monella tapaa elämä on helpompaa. Silti ajoittain kaipaan. En tiedä, minne tai mitä. En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut huomata.