Pientä matkailua, makuelämyksiä ja kirjoja (tietenkin)

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Edellisviikonloppuna kävimme Turussa kyläilemässä. Olimme siellä heillä syksyllä käydessämme retkeilemässä Paimiossa, ja huomasin polun varrella viitan entiseen tuberkuloosiparantolaan. Oi, olispa kiva mennä tuonne joskus, huokaisin, ja - ihmeellistä - joulutontut kuulivat sieltä metsästä toiveeni ja saimme mieheni kanssa lahjaksi tutustumiskierroksen, joka toteutettiin nyt kauniina kevätpäivänä. Pääsimme kivassa seurassa opastetulle kierrokselle kuulemaan, mitä kolmikymppiset nuoret suunnittelijat Aino ja Alvar Aalto olivat ajatelleet tätä parantolaa suunnitellessaan ja näkemään, miltä nykyään museona toimivassa rakennuksessa näyttää.

Aallon arkkitehtitoimisto voitti vuonna 1928 järjestetyn suunnittelukilpailun ja funkkistyylinen rakennus ympäristöineen oli valmis vuonna 1933. Periaatteena oli, että sairaala itsessään olisi parantava elementti. 

Paimio 14.5.2024, Kuva:Ume

Kun rakennus tulee näkyviin mäntymetsän keskeltä, ensimmäisenä ihastuu sen kokoon ja puhtaaseen valkoisuuteen.
Vaaleus jatkuu sisällä, pääväreinä käytävillä ovat valkoinen ja auringon keltainen.
Eri kerrokset on maalattu erilaisin kirkkain värein. Potilaspaikkoja on parisataa.
Muodot sisätiloissa ovat sileitä ja pyöreitä, jolloin pöly ei tartu niihin kuten tarttuisi nurkkiin, koloihin ja koukeroihin. Jopa vaatekaapit ovat pyöreitä ja ovenkahvat renkaan muotoisia, mistä on sekin etu, että vaatteet eivät tartu niihin kuten suorana sojottaviin kahvoihin. Bakteerien uskottiin pesivän erityisesti pölyssä.

Artek valmistaa edelleen samoja huonekaluja, joita on ensimmäiseksi suunniteltu Paimion parantolaan, mm. vanerista taivutettuja istuimia. Kuuluisa Paimio-tuoli on suunniteltu niin, että siinä istuessa keuhkot saavat mahdollisimman paljon happea.  

Paimio 14.5.2024, Kuva: Ume

Potilaat asuivat parantoloissa kuukausia. Parannuskeinoja olivat yleensä vain puhtaus, väljä asuminen, raikas ilma, ravitseva ruoka ja maltillinen liikunta, lääkkeinä kuumelääkettä ja yskänlääkkeitä. Radikaaleimmiksi hoidoiksi kehitettiin typetyshoito ja keuhkon osien poistoja.
Aterioiden välillä potilaat vietiin sängyissään lepäilemään kattoterassille useampaan otteeseen päivittäin, talvella turkisvuorisissa makuupusseissa. Makuuterassilla oli - on edelleen yli sadan petitilan edessä - mäntyjä isoissa ruukuissa. Potilalle järjestettiin elokuvaesityksiä ja konsertteja, joihin he osallistuivat kuntonsa mukaan. Hyvässä kunnossa olevat potilaat lukivat kirjastossa, tekivät potilaslehteä, harjoittelivat näytelmiä, tekivät ohjelmaa parantolan omaan keskusradioon ja ulkoilivat lähimaastossa, "lumpustelivatkin", mitä termiä käytettiin romanttisesta seurustelusta. Metsälampi on nimetty Lemmenlammeksi.

Olosuhteet olivat parhaat mahdolliset paranemiselle, mutta tietenkään kaikkia ei pystytty näillä menetelmillä auttamaan. Ruumiita säilytettiin alueen ruumiskellarissa siihen asti, että niitä ehdittiin tulla hakemaan menehtyneiden kotipaikkakunnille.
 
Alueella on myös hoitajien sekä lääkäreitten asunnot, oma vedenpumppaamo ja puhdistuslaitos. Aallot suunnittelivat kaiken kaikkiaan yhdeksän rakennusta parantola-alueelle. 

Paimio 4.5. 2024, Kuva:Ume

Paimion parantola oli ensimmäinen rakennus Suomessa, johon tehtiin maisemahissi. Hissistä avautui näkymä mäntymetsään. 

Menneestä muistuttava asia on sylkykupit, joille on ollut myös oma erityinen hissinsä. Sinne saattoi laittaa kupin sisältöineen ja hissi vei kupit puhdistettaviksi.
Ihmisillä oli ennen tapana syljeksiä sinne tänne, tekeväthän jotkut sitä vieläkin, ja julkisissa tiloissa oli kieltoja lattioille syljeskelemisestä. Tuberkuloosi on tarttuva tauti, joten hygienia on ollut sen hoidossa erittäin tärkeää. 

Hienompi versio sylkykupista

Paimio 4.5.2024, Kuva Ume

Retken jälkeen meitä odotti maukas espanjalainen koti-illallinen, mikä sekin kuului tonttujen lahjakokonaisuuteen: alkupaloina tapasvati, pil pil -katkaravut ja patatas bravas kaksine kastikkeineen, pääruokana kanaa ja paellaa, hyvää viiniä tietenkin ja jälkiruokana kahvi ja sitruunatorttu. Söimme pitkään... ah, kyllä maistui.  

Me syömme arkena yksinkertaisesti, joten "fine dining" on kivaa joskus, eikä meillä ruuat jäähtyneet kuten isoilla, hienoilla illallisilla, joitten pienten annosten jälkeen on mentävä hampurilaiselle. 
Tässä muistuu mieleeni Anna-Leena Härkösen kolumni, jossa hän ihmetteli gourmet-ravintolan alkupaloina tarjottuja friteerattua jäkälää ja punajuuripölyä. Härkönen oli tehnyt kotiin päästyä itselleen meetvurstileivän.

Tällä reissulla mukanani oli Tomi Norhan romaani Naarasperho. 
Miten joku voikin kirjoittaa niin vanhanaikaisen kauniisti...

Puutarhan kukkaloisto levittäytyy Ellin eteen koko runsaudessaan. Taffelipiano soi, linnut laulavat, perhoset joko lentelevät tai pysyvät paikoillaan, niin kuin luonto on kullekin määrännyt. Tässä on kesä, Elli ajattelee. Tässä on kesän korkein kohta, tämän ylemmäs ei suvi tällaista ihmispiikaa päästä.

Tämä pienenä maistiaisena. Kirjoitan kirjasta lisää kunhan palaan ja palaudun Tarton reissusta, jonne olemme lähtökuopissa. 
Kohti uusia seikkailuja ja lomalle lompsis, ne hyvät kuluneet sanonnat.
Olen kuullut sanottavan, että eihän eläkeläinen tarvitse lomaa, koska on aina lomalla. Asia on aivan päinvastoin: eläkeläisellä on niin paljon arkea, että hän se vasta lomaa tarvitseekin.
Matkalukemiseksi otan kaksi pienoisromaania, jotka vaikuttavat kiinnostavalta luettavalta: Vigdis Hjorth, Toisto ja Amélie Nothomb, First Blood.
Aina pitää olla lukemista, vaikka nautin myös, ja ensisijaisesti tietysti, ihmisten ja paikkojen katselemisesta matkoilla, ja ihmeesti meillä myös riittää juteltavaa matkakumppanini kanssa, vaikka olemme olleet yhdessä jo lähes viisikymmentä vuotta.  

Kolme haastattelua kirjamessuilla: taistolaisuuden taakasta, ihmisen pahuudesta ja suuresta rakkaudesta

Outi Heiskanen, Juuri, 1992

Oliko haastatteluaikoja Helsingin kirjamessuilla lyhennetty vai ovatko ne aina olleet vain 20-minuuttisia? No, joka tapauksessa liian lyhyt aika isoihin asioihin, joista olisikin kiinnostavaa kuulla jatkossa alustus yleisökysymyksineen jossain kirjallisuustapahtumassa.
Kaikissa kolmessa haastattelussa, joita seurasin, haastattelu oli napakkaa ja tärkeimpään keskittyvää; jäi vain olo, että tätä saisi olla lisää. 

Kävin messuilla perjantaina ja lauantain kiertelin näyttelyissä. Tämän kirjoitukseni alkukuva on Ateneumin näyttelystä, jossa esitellään laajasti Outi Heiskasen taidetta. Kävijöille vinkki: varatkaa aikaa ja katsokaa ehdottomasti kuvien ohella myös Georg Grotenfeltin elokuva Heiskuja: Outi Heiskanen Lallukan taiteilijakodissa. 
Risuviivatekniikalla toteutetun kuvan nimi Juuri sopinee kuvitukseksi myös näihin kolmeen kirjaan. 

Lauri Hokkanen on kirjoittanut paljon aikaa ja taustamateriaalien tutkimista vaativan tietoteoksen Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Otsikon alla oleva teksti kertoo hänen motiivinsa ja missionsa: "Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en." 
Hokkanen istuu kuvassa vasemmalla (huono kuva, anteeksi), haastattelija on toimittaja Unto Hämäläinen. 

Hokkanen on pettynyt siihen, että 70-luvun taistolaisliikkeen tarkastelussa ja jopa hänen poliittisideologisen teoksensa arvosteluissa on ohitettu ydinkysymys eli liikkeen päämäärä, joka oli Suomen muuttaminen Neuvostoliiton kaltaiseksi valtioksi. Liikkeen aktivisteilla oli vakaa käsitys, että vallankumous on niin lähellä. että esim. rahan käytöstä poliittisessa toiminnassa ei tarvitse huolehtia, koska muutos on aivan lähellä.
Hämäläisen tiedustellessa syytä liikkeen kaatumiseen Hokkanen kertoi, että epäilyn siemen iti koko ajan kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa ideologiaa epäiltiin, oltiin heikkoja ja epävarmojakin, mutta julkisesti esiinnyttiin vahvoina ja omassa vakaumuksessa varmoina.
Koko Suomihan oli erittäin varovainen suhteessa Neuvostoliittoon, mutta taistolaiset menivät pitemmälle. He toimivat salaisena julkisena poliisina etsien ja ilmiantaen ihmisiä, joissa havaitsivat neuvostovastaisuutta. 

Omana ajatuksenani lisään tähän, että nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin. 
Toivon, että nuoremmat ihmiset rokotuttaisivat itsensä ääriliikehdintöjä vastaan lukemalla tämän kirjan. 

Hokkasen vahva haastattelu vielä mielessäni menin Tiedetorille seuraamaan psykologi Taina Kuuskorven ajatuksia pahuuden synnystä. Kuuskorven kirjan nimi on Pahat mielessä - tieteen näkökulma pahuuteen. 
Kuuskorpi on ohjannut rikoskirjailijoita pahuuden aiheen käsittelyyn. Hän sanoo, että se mitä ihmiset hakevat pahoista teoista kertovaa jännityskirjallisuutta lukiessaan on turvallinen pelon ja jännityksen kokemus, ei sairailla teoilla mässäily. 
Rikoskirjallisuus kertoo missä yhteiskunta on menossa. Rikokset kertovat aina ajasta, jossa ne tapahtuvat. 
Haastattelija Aleksi Siltala kysyi, miten Kuuskorpi määrittelee pahan teon ja pahan ihmisen. 
Usein pahoiksi mainitaan psykopaatit, mutta suuri osa pahoista teoista on antisosiaalisten ihmisten tekemiä. 
Paha teko on teko, joka on moraalisesti väärin, jopa anteeksiantamaton, tahallinen ja vapaaehtoinen. Pahan teon tarkoitus on tuottaa vahinkoa ja sen tekijä nauttii pahan tekemisestä ja on näin ollen paha ihminen.
Ei ole absoluuttisesti pahaa vauvaa ja huonotkin luonteen piirteet omaava voi hyvin pysyä kaidalla tiellä, jos saa elää hyvässä ympäristössä. 

Heikki Aalto-Alanen on kuuluisan arkkitehtipariskunnan, Aino ja Alvar Aallon tyttärenpoika. Isoäiti Aino Aalto oli kuollut 5 - 6 vuotta ennen Heikin syntymää ja isoisä Alvar kuoli hänen ollessaan 26-vuotias. Aalto-Alanen ei tuntenut "Ainon Alvaria" ennen kuin sai pariskunnan kirjeenvaihdon käsiinsä - ja millaisen kirjeenvaihdon! Matkalaukullinen rakkautta, jossa yhdistyy romantiikka, kumppanuus ja ammatilliset intohimot. 
Kirjeet olivat ensin Heikki Aalto-Alasen äidin tallessa, joka antoi ne 90-luvulla säilytettäväksi Aalto-säätiön ja Artekin hallituksessa vaikuttavalle pojalleen. Kiireinen työura esti paneutumisen kirjeenvaihtoon, kunnes tuli aika, jolloin sille löytyi aikaa. Näin syntyi kirja Rakastan sinussa ihmistä.
Aalto-Alasta haastatteli Minna Castrén. Haastateltava oli läsnä etänä Espanjasta käsin. Ensin hän kiitteli Otavaa kirjan ulkoasusta. Kirjan kansi on todella kaunis. Siinä on valokuva, jossa puolisot katsovat rakastuneesti toisiaan Ainon lepäillessä Alvarin sylissä. 
Koska tämä elämäkertakirja pohjautuu paljon kirjeisiin, niin siinä on tuntu ikään kuin Aino ja Alvar kertoisivat tarinaansa itse. 
Työmatkoilta lähetettyjen kirjeiden avulla sovittiin yhteisistä projekteista, pohdittiin lasten asioita ja ikävöitiin rakastettua. Heikki Aalto-Alanen totesi, että se, jota näiden kirjeiden valossa rakastetaan paljon on Aino. Hän totesi myös, että nykyään pidetään hauskana potkia miesneroa, mutta senkin pitää perustua tosiasioihin. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa. 
Ainon kuolinvuoteella Alvar oli piirtänyt tästä kuvia, kuten usein ennenkin. Nämä kuvat ovat niin intiimejä, että niitä ei kirjassa ole. Ainon kuolema oli Alvarille niin suuri menetys, että se mykisti hänet; perheeseen laskeutui hiljaisuus. Se että Alvar ei puhunut Ainosta kertoo rakkaudesta, ei rakkauden puutteesta.
Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, ettei omassa lapsuudenkodissanikaan puhuttu nuorena kuolleesta äidistäni. Kuulin isäni kuoleman jälkeen, että hän oli  yhdeksänkymppisenä todennut miesten kerhossa, että vaimon kuoltua hän sai tietää, mitä on yksinäisyys. 

Haluan lukea kaikki kolme kirjaa, joiden synnystä sain kuulla haastatteluissa messuilla. 
Haluan lukea myös Tuula Karjalaisen kirjoittaman kirjan Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Kun katselin, miten Heiskanen kertoi korttiperheistään ja piirroshahmoistaan näyttelyn elokuvassa, niin ajattelin, että hänellä on ollut yhtä rajaton mielikuvitus kuin leikki-ikäisillä lapsilla, täysin ilman estoja ja järkevyyden asettamia aitoja. 
Heiskanen elää nykyään hoivakodissa omassa muistisairaan maailmassaan. 

Ostin messuilta Elizabeth Stroutin romaanin Oh William!, koska satuin silmäilemään sen aloitusta ja loppua ja ihastuin. 
Lucy Barton tapaa juuri leskeksi jäätyään ensimmäisen aviomiehensä Williamin ja he keskustelevat yhteisistä vuosikymmenistään ja asioista, joita eivät ole toisistaan ennen tienneet.
Tässä kirjan loppukappale:

But when I think Oh William!, don't I mean Oh Lucy! too? 
    Don't I mean Oh Everyone, Oh dear Everybody in this
whole wide world, we do not know anybody,  not even our-
selves!

Except a little tiny, tiny bit we do.

But we are all mythologies, mysterious. We are all myster-
ies, is what I mean.

This may be the only thing in the world I know to be true. 

Jari Järvelä, Aino A. (muutoin niin hyvä kirja, mutta...)

Luin kirjan, joka on hyvin kirjoitettu, paljon pohjatyötä vaatinut, hauska ja kiinnostava, mutta olen pettynyt kirjailijan valitsemaan lähtökohtaan. 
Tiesin, että Jari Järvelä on kirjoittanut tuoreen romaaninsa Aino A. arkkitehti Aino Aallosta fiktiivisesti hänen näkökulmastaan kirjoitetuksi muistelmaksi, mutta en tiennyt, että se on niin epätosi ja niin vihamielinen Aino Aallon miestä, arkkitehti Alvar Aaltoa kohtaan.

Alkuluvussa ollaan Ainon haudalla ja Aino puhuu tuonpuoleisesta käsin. Sen jälkeen tarkkailijana on kaikkitietävä kertoja ja kerronta on hän-muotoista.

Kukkia minun haudalleni? Olette varmaan erehtyneet paikasta.
Minä olen vain se pullukka nainen, joka oli Suuren Arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen vaimo ja häikäistyi tämän jatkuvasta säteilystä niin, että sai syövän ja kuoli.

Hätkähdän Ainon pilkallisuutta ja mietin, miksi hän on yhdessä Alvarin kanssa, jos inhoaa tätä niin paljon. 
Alvar on Ainon silmissä rääpäle, itsekritiikitön ihailusta elävä narsisti ja haihattelija. Hän loistaa seuraelämässä törppöydestään ja tahdittomuuksistaan huolimatta. Hän aloittaa asioita saattamatta niitä loppuun, sählää, riehuu ja rikkoo, kun tietää, että "Aino-mami" korjaa ja huolehtii. 

Alvarilla ei ole hyvää makua eikä huonoa makua, häneltä puuttuu makuaisti.
Aino on Alvarin makuaisti. Ja silloin kun Aino ei jostain syystä ole maistelemassa, tulos on tällainen. Iglu.
(Kyseessä on Paimion parantolan ruumiskellari. )

Kirjassa kerrotaan, että kaikki yhdessä suunniteltu meni Alvarin nimiin. Tämä ei taida olla täysin totta. Eikä tarvitsekaan - fiktiossa.
Järvelä panee Ainon sanomaan näin: "Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa."

Samaan aikaan Järvelän kirjan kanssa on ilmestynyt Aallon pariskunnan tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen isovanhemmistaan kirjoittama kirja Rakastan sinussa ihmistä. Kirja tekee selväksi sen, ettei Aino Aalto ollut koskaan miehensä varjossa vaan tasa-arvoinen työtoveri.
Kouvolan Sanomien jutussa 'Yhteinen työ, yhteinen rakkaus' (4.10) toimittaja Sari Toivakka haastattelee Aalto-Alasta, joka sanoo, ettei Alvarin lahjakkuus ollut Ainosta riippuvaista ja että Aino sai elämässään kaiken minkä halusi. 
"Nyt ilmassa on uhrien etsintää, mikä varmasti on tarpeenkin, mutta Aino ei missään tapauksessa ollut mikään uhri, jonka lahjakkuutta olisi käytetty hyväksi. Päinvastoin Alvar halusi aina tuoda Ainon esiin ja esimerkiksi käyttää molempien nimiä suunnittelutöiden signeerauksissa."

Aalto-Alasella on kirjassaan paljon myös aiemmin julkaisemattomia Ainon ja Alvarin kirjeitä, joista välittyvä rakkaus on suurta. Hän mainitsee erityisesti, miten Alvarin kielen kauneus yllättää lukijan.
Järvelä taas kirjoittaa, että Ainon tekisi mieli oksentaa Alvarin rakkaudentunnustusten päälle. Hänen kirjassaan on kohtaus, jossa Aino heittelee Alvarin Yhdysvalloista lähettämiä kirjeitä takkaan eikä jaksaisi edes lukea kaikkea, koska häntä tympii niissä toistuva "rakas pikku Aino". 

Papukaija puhuu, toistelee sanoja joiden merkitystä ei täysin ymmärrä.
Tai sitten ymmärtää. Tuo pikku-sana merkitsee Ainolle Alvarin jatkuvia kehotuksia, että Ainon pitäisi olla pienempi. 

Alvar hoiti professuuria Cambridgessä, mitä Aino (siis fiktion Aino) väheksyy ja pitää Alvarin itserakkauden huipentumana, Messias opetuslastensa keskellä. 
Asian voisi kuvitella olevan myös aivan toisin. Myös se, että Alvar innostuu uusista suuntauksista voisi olla ihailun aihe, uusiutumiskyvyn eikä poukkoilevan mielenlaadun osoitus. 
Minusta on ikävä lukea yhdessä töitä tekevästä pariskunnasta, jossa toinen salaa halveksii toista näin paljon. 

Tiedän, ettei ole syytä vertailla fiktiota ja tietokirjaa.
Fiktio on fiktiota, ja nyt on ollut esillä myös uusi fiktiotyyppi, biofiktio, jollainen Järvelänkin kirja näyttää olevan. Lähdetään liikkeelle todellisista ihmisistä, mutta käsitellään heitä kuin romaanihenkilöitä. Osa asioista pitää paikkansa, osa ei. Joku hahmo voidaan kuvata aivan erilaiseksi kuin hän on ollut todellisuudessa.
En pidä tästä genrestä. 
Elämäkerrallinen romaani ei ole mikään uusi asia. Mikä ero on elämäkerrallisella romaanilla ja biofiktiolla? Sekö, että siinä missä elämäkerrallisessa romaanissa täytetään aukkoja, niin biofiktiossa lähdetään tietoisesti muuntamaan faktoja? 

Autofiktiossa kerrotaan omasta elämästä sitä vapaasti muunnellen ja tapahtumia lisäillen. Onhan siinäkin tietysti mukana myös muita henkilöitä, mikä on joskus osoittautunut ongelmalliseksi. Biofiktiossa muunnellaan toisten oikeasti eläneiden ihmisten elämää. 
Olen huomannut, että joissain arvosteluissa on Järvelän fiktiona kirjoittama otettu todesta ja iloittu siitä, että taas yksi miesnero keikahti ja löytyi nainen hänen takaansa. Eräskin lehtiartikkeli on otsikoitu 'Aallon jakkara keikahti'.

Entä jos Aino Aalto sai työstään kaiken sen tyydytyksen mitä halusikin? Hänhän oli vahva nainen, joka saneli avioliiton ehdot eikä koskaan halunnut olla kotiäiti ja muusa. Entä jos hän on oikeasti kirjoittanut tyytyväistä tekstiä päiväkirjaansa, jos sellainen on olemassa, ei sellaista osin katkeraa ja ivallista, mitä Järvelä on Ainon Käpyvihkoon hahmotellut. Eikö silloin uhriksi leimaaminen ole Aino Aallon hyväksikäyttämistä ja vähentämistä eikä Ainolle äänen antamista, kuten Järvelä Jälkisanoissa selittää tehneensä?  

Pidin Järvelän romaanista Klik, jossa tuntematon valokuvaajanainen puikkelehtii kuuluisien valokuvaajien joukossa kuin elokuvan Forrest Gump historian tapahtumissa, lähtee jopa sotatantereelle ja näppää ne kuvat, joita Robert Capa ei uskaltautunut ottamaan keskelle Normandian maihinnousua. Tässä asetelmassa on fantasiaa ja leikkiä, ei provosointia ketään vastaan kuten kirjassa Aino A.